"Ootko taas sairaslomalla, kun auto ei ole liikkunut moneen päivään?". En voi olla huomaamatta painotusta sanassa taas ja olen heti puolustuskannalla. Juu ei oo liikkunut, auto eikä sairas akka. Samalla soimaan itseäni. Pitikin lähteä postilaatikolle ja sairastuvan ulkopuolelle Uteliaan armoille.
Sanon lyhyesti: "Kyllä. Olen saikulla" ja jatkan sitkeästi eteenpäin kohti postilaatikoita, vaikka jokainen askel tuntuu epämukavalta. "Mikäs nyt vaivaa?" Utelias jatkaa ja lähtee mukaani. En millään jaksaisi selostaa sairauskertomustani ventovieraalle, uteliaalle naapurilleni, mutta huomaan avautuvani polvivaivastani. Utelias katsoo epäuskoisesti, sillä seison ja liikun kahdella jalalla. Jaloissa ei näy ulkoisesti mitään vikaa; ei kipsiä tai kyynärsauvoja. En voi olla sadattelematta, että eipä ollut samainen mamma pihalla passissa, kun kinkkasin yhdellä jalalla muutama päivä aiemmin enkä päässyt autoon. Tuskin olisi edes avukseni tullut.
Utelias mumisee näennäisen myötätuntoisena ja nyökkäilee, kun selitän kipeästä ja turvonneesta polvestani. On taas zumbat zumbailtu ja steppailut steppailtu tältä erää. Utelias on samaa ikäpolvea vanhempieni kanssa, ja tiedän sanomattakin, mitä hän ajattelee sairastelustani. Töihin mennään vaikka pää kainalossa, eikä jalkavaiva näytä kovin pahalta, ainakaan Uteliaan näkökulmasta. Punnitsen mielessäni: kumpi on häpeällisempää, työttömyys vai töistä poissaolo sairauden takia? Päädyn mietinnässäni sairaslomaan, koska paikkakunnalla on paljon työnsä menettäneitä sankareita.
Häpeän sairastaa. Taustalla ovat kodinarvot epäilemättä. Sairas on heikko, epäkelpo ja luuseri eli yhteiskunnan elätti. Naapureilta ja sukulaisilta sairauden läsnäolo tulee ainakin peittää. Se on häpeä. Darwinismin mukaan heikot häviävät henkiinjäämiskamppailun, ja menneinä aikoina olisinkin ollut tuota pikaa toukkien muonaa. Nyky-yhteiskunta ei ole niin raadollinen ja pitää heikotkin elossa, mutta syyllisyys heikkoudesta elää kulissien takana. Modernissa yhteiskuntassa perinteinen darwinismi toimii lähinnä itseohjautuvasti. Heikot poistavat itse itsensä.
Sairastupani on kuin kenttäsairaala hyvin varusteltu ja valmis seuraavia taisteluja varten. Vallihautaa eikä ilmatorjuntaa ole, mutta varustetaso kelvannee poterossa elävälle maakravulle. Säilykkeitä ja pakasteita on varastossa kriisitilanteita varten. Hoitopuolessa on toivomisen varaa ja jatkuvasti parannettavaa. Kannattaisiko kompressio laittaa suomumaisesti ristiin, olisiko kinesio parempi vai valmis tuki. Lääkekaapin sisällöllä tosin lääkitsisi koko komppanian. Se ei liene ylpeyden aihe yksityishenkilöllä mutta silti ikävä tosiasia. Tyytyväinen olen kuitenkin kylmäpakkauskokoelmaan, koolla on väliä. Niiden avulla kivunlievitys ja turvotuksen alentaminen ovat parasta hoitoa.
Sairastuvassa elämme me, minä ja syntipukkini bilirubiini. En kaipaa useinkaan seuraa, sillä sairauteni skaalaa on vaikea tajuta ja ymmärtää. Olen melkoisen rajoittunut ja pyrin minimoimaan mahdolliset katastrofit vieraassa paikassa ja seurassa. En epäile hetkeäkään, etteikö ystävät, tutut ja tuntemattomat olisi tyystin kyllästyneitä vaivoistani kuulemaan ja ennen kaikkea kokemaan tai kiikuttamaan sairaalaan. Tikusta voi toki kanssani tehdä asiaa mahdollisiin noloihin, hiljaisiin hetkiin kysymällä: "Mitä sun silmäfinneille kuuluu? Entäs epikondyliitit tai migreeni? Ootko viime aikoina onnistunut kaappaamaan Noroa tai Clostridiumia?". Jos hoidetaan nykyinen vaiva alta pois, niin voidaan palata taas edellä mainittuihin. Mikään ei ole niin varmaa kuin uudet ja vanhat vaivat. Se on kun epämiellyttävien ihmisten vierailu. Tervetuloa. Terveys ja onni saisivat tulla, mutta muilla ei olisi niin väliä.
