maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämäni eläimet, kissat

Pienenä tyttönä nousin puuportaita mummolan navetan ylisille leikkimään. Kerran heinien seassa painikin pieniä, harmaa-valkoisia kissanpentuja. Ne olivat suloisen näköisiä painileikeissään. Mietin pitkään, uskaltaisinko silittää niitä, sillä en ollut tottunut eläimiin. Kotonamme ei ollut lemmikkejä, ja vanhempani vihasivat kissoja tai ainakin niiden pahanhajuista pissanhajua omakotitalomme pihalla. Kissat jahdattiin pihalta aina vihaisesti huutaen: "hus, menetkös siitä!".

Nostin yhden pienen pehmoisen palleron syliini. En oikein tiennyt, miten sitä edes nostetaan tai pidetään sylissä tai mitä sen kanssa voisi tehdä. Pelkäsin, että se pieni, hentoluinen menee rikki. Olin kuitenkin täysin lumoutunut. Hassu, villalta tuoksuva pentu kiipeili terävillä kynsillä pitkin puseroani. En voinut olla silittämättä pehmoista, pörröistä turkkia uudestaan ja uudestaan. Kämmen upposi pehmeään silkkiseen karvaan, ja pieni kostea nenä oli hassu kuin pieni leimasin. Kissarakkauden syntymistä ei voinnut estää edes terävien koukkukynsien raapimat haavat.

Ei aikaakaan, kun aloin kinuamaan omaa kissanpentua, sillä olin auttamattomasti rakastunut mummolassa olevaan kissanpentuun, jota kutsuin Söpöksi. Kissanpentua en tietenkään saanut isän astman takia. Tosin se tuskin oli ainut syy. Söpöä en enää nähnyt. Se hukutettiin brutaalisti muiden kissanpentujen kanssa, koska mummolassa vilisi kissoja liiankin kanssa. Olin murheen murtama ja itkin lohduttomasti takapihallamme kissojen kohtaloa monta päivää. Silloin päätin, että omistaisin oman kissan joku päivä.

Omaan asuntooni muuttikin silkkiturkkinen, pitkäkarvainen kissanpentu, Ebba, lääkärin kielloista huolimatta. Olin allerginen, ja riskini sairastua astmaan oli suuri. Prick allergiatestissä koko ranteeni turposi juuri kissan kohdalla, kun muista elämistä ei niinkään. En välittänyt siitä. Aloin käyttämään allergialääkkeitä ja kortisonisuihkeita säännöllisesti. Halusin vain oman kissan. Kenties Söpö kakkosen.

Ebba ja Guliver
Ebbasta muovautui kiltti kissa, mutta pikkuisen ujo kuitenkin. Ajattelin piristää häntä kissaseuralla. Asuntoomme muutti Misuela Guliver, pieni burmalainen kissapoika, jota kavereiden kesken kutsuttiin Guliksi.

Kotimme muuttui sotatantereeksi. Ebba ei halunnut jakaa omaa ihmistään uuden tulokkaan kanssa. Mouruntaa ja sähinää kesti muutamia viikkoja. Aloin lellimään Gulia, joka valtataistelun seurauksena koki kovia. Eräänä aamuna silmäkulma oli auki, ja toisena aamuna poju ei päässyt kävelemaan, koska lonkka oli mennyt sijoiltaan. Meinasin jo viedä suklaanapin takaisin kasvattajalle, mutta päivä päivältä Ebba alistui enemmän kohtaloonsa ja oppi sietämään kilpailijaa.

Kissanomistajan uraa kesti reilut kymmenen vuotta. Alussa lapsikin olisi huomannut, että olin eläimiin tottumaton pölvästi. Eräs hölmöimpiä tempauksiani oli Gulin vienti eläinlääkärille vatsasyylien takia. Häpeän punoittamin poskin kuulin, että myös poikakissoilla on tissit. Toinen kohtalokas virhe oli parvekelasin raolleen jättäminen... Nyt se on todistettu, että kissa mahtuu viiden senttimetrin raostakin. Putoaa ja kuolee, vaikka lasin takana on ritilä. Se siitä yhdeksästä hengestä ja jaloilleen putoamisesta. Myytti on murrettu, surukseni. Mutta sen sanon, "curiosity killed the cat", pitää paikkansa. Eritoten Gulin uteliaisuudella ei ollut mitään rajaa. Hän rakasti ihmisiä ja extreme kokemuksia. Rest in peace.

Gulin kuoltua, Ebba, sairastui. Hän oksenteli jatkuvasti, ja karva irtosi tupoittain. Eläinlääkäri tuumasi, että sydän ja keuhkot rohisivat myös niin paljon, että Ebbaa oli turha kiusata enää... Olin järkyttynyt molempien "lapsieni" kohtalosta. Itkin ja masennuin. Syytin ja piiskasin itseäni. En osannut edes kissoja hengissä pitää. Päätin, etten hommaisi enää koskaan lemmikkiä. Heidän poismenonsa on liian traagista ja musertavaa, ja näen vieläkin painajaisia lapsieni kohtalosta.
Sirkka ja Sinikka

Kissarakkautta tällä hetkellä tyydyttävät ystävieni kissat. Tosin jokaisen hoitokerran jälkeen helpotun, etten ole saanut kissoja hengiltä. Kiitos luottamuksesta ja kunniasta Mörri, Aatu, Sirkka ja Sinikka.
Nipsu ja Nuppu
Toivottavasti nähdään maaliskuun lopussa, Nipsu ja Nuppu.


lauantai 22. helmikuuta 2014

Mummotauteilua sädehoidon ohessa

Minulla on mummotauti. Taudin oireet ovat pahimmillaan öisin. Palelen niin, että luissa vihmoo. Peitän pääni pipolla, käteni hanskoilla ja jalkani villasukilla. Muu keho on vuorattu flanellilla tai fleecellä sekä untuvapeitolla. Joskus petiin pääsee myös lämpötyyny. Hetken päästä olo normalisoituu, ja voin riisua ylimääräiset pukineet ja nukahdan. Herään kuitenkin hehkuun ja hikeen. Hehkun kuin hehkulamppu. Riisun lisää. Kuumuuden kyytipojaksi tulee kuvottava olo ja päänsärky. Ei aikaakaan kun palelen taas, ja koko kierto alkaa alusta pitkin yötä ja joka yö.

Aloitin kolme viikkoa sitten hormonihoidon, tamoksifeenin. Hoidolla pyritään estämään naishormonin, estrogeenin, kasvuvaikutuksia syöpäsoluun. Kuitenkin antiestrogeeninen vaikutus kohdistuu muuallekin kehoon, jolloin potilas, kuten minä, kärsin mummotaudista eli vaihdevuosioireista.

Sanomattakin on selvää, että olen uupunut. Yöllinen varusteiden vaihto haittaa unta, eikä päänsärkykään mukava lisä ole. Kaiken lisäksi pinnaa kiristää, ja nyrpeänä mietin seuraavia tamoksifeenivuosia, joita on kokonaista viisi. Ja kenties omat vaihdevuodet siihen päälle. Alan pikku hiljaa ymmärtämään kysymyksen: "Aiotko palata työelämään vielä?". Täysin pähkähullu kysymys, mutta kieltämättä oloni ei ole tällä hetkellä hääppöinen. Lähinnä odotan hormonihuurujen tasaantumista, jotta elämä olisi muutakin kun aivotonta, väsynyttä ja takakireää. Olotilasta ei nyt löydy huumoria, mutta pääasia kait ettei tuumoria...

Minun sädehoidossani käytetyt valut
Olen saanut sädehoitoa 15 kertaa eli kolme viikkoa. Sädetetty ihoalue punoittaa edelleen ja tuntuu kiristävältä, mutta ihon rasvaus auttaa asiaan. En kuitenkaan nauti haava-alueen rasvaamisesta, sillä se on edelleen arka. En voi olla miettimättä, onko kipu enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä, sillä paikoitellen alue on turta. Toki tiedän, että aluetta pitäisi seurata ja tunnustella mahdollisen uuden syöpäkasvaimen varalta. Inholtani en sitä pysty tekemään.

Yritän nauttia ajatuksesta, että sädehoidot loppuvat kahden viikon päästä. Odotan myös aikaa, jolloin pitkä oksennusten saattelema rupeama tulee olemaan vain paha muisto. Tällä hetkellä kuitenkin oksennusrefleksi ja pahoinvointi ovat edelleen herkässä. Välillä huomaan yökkiväni vessassa, ja olotilani on miltei sama kuin sytostaattihoitojen aikana. Primperan on petrannut oloa, mutta koen päiväni epämääräisen sekavina ja ahdistavina. Välillä mieleeni hiipii katkeruus, koska kaikki on toisin, väärin. En koe olevani enää samalla "viivalla" ystävieni ja tuttujeni kanssa. Olen aina se heikompi, vaillinaisempi ja rajoittuneempi. Tästä on vielä pitkä matka uuteen tasapainoiseen minään. Vaikka hoidot loppuvat, oma henkilökohtainen matka jatkuu. Nyt odottelen sisäisen elämänilon ja kiitollisuuden heräämistä. Katsellaan ja kuulostellaan, päivä kerrallaan. Minä hengitän.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Muutama tarina ystävistä

Kerron kaksi tositarinaa.

Asuin asutusalueella, joka koostui lähinnä omakotitaloista. Jokainen perhe oli kyhänny eri värisen tiilitöllin tontille, joka oli ostettu tehtaalta yhdellä markalla. Kaikilla perheillä oli lapsia, joten lapsilaumasta sai helposti pesäpallojoukkueen. Normaalisti meillä lapsilla olikin hauskaa, vaikka välillä tuli sanomista, kun pesäpallo lommoutti jonkun perheen auton tai kinasteltiin keskenämme ja aiheutettiin vanhemmillemme huolta.

Eräänä päivänä lähdin leikkimään tuttuun porukkaan, joka parveili asuntoalueen soraisella pikkutiellä. Viimeksi tulleena kyselin päivän leikkiä, mutta tuttu lapsikatras ilmoitti odottavansa erästä henkilöä. En muista, millä nimellä tätä kutsuivat, joten olkoon kakkapää. Kukaan ei kertonut minulle, kuka kakkapää oli, vaan pakottivat minut arvaamaan. Luettelin kaikki muistamani lapset ja aikuiset koko kulmakunnasta. En millään keksinyt kakkapään henkilöllisyyttä, vaikka kuinka pinnistin. Kyllästyin luettelemaan nimiä, varsinkin kun kaikilla muilla, paitsi minulla, oli hillittömän hauskaa. Heille se oli paras leikki pitkiin aikoihin. Minulle ei.

Seuraavana päivänä kuulin olleeni kyseinen kakkapää. Ystävä, joka oli samassa kiusaamisporukassa, päätti tunnustaa asian. Miten se menikään? Lasten suusta kuulee totuuden. Ehkä kiusaamistapauksissa ei voi aina syyttää kiusaajia, sillä heillä ei ole kapasiteettia käsitellä kiusatun erilaisuutta tai erinomaisuutta. Ehkä kiusattu on kertakaikkisesti vain rasittava. Itse taisin olla erittäin lellitty ja ärsyttävä kakara, kenties jopa kakkapää. Pieni oppiläksy.


Meillä laulettiin pienenä: "tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Hakolan. Siellä hampaat revitään, ja ikenet vain jätetään". Laulu itsessään ei tehnyt minusta hammaslääkärikammoista, mutta se muistui mieleeni, kun hammaslääkäri porasi kieleeni. Seuraavalla kerralla poranterä irtosi ja jumiutui hampaiden väliin. Hammaslääkäripelkoa ei ole hälventänyt myöskään epäonnistuneet puudutukset ja poraamisen vihlovan viiltävä selkäytimeen asti tuntuva kipu... Olkoon tämä johdantona seuraavalle tarinalle.

Koitti päivä, jota olin koko ikäni pelännyt, viisaudenhampaanpoisto. Moneen viikkoon en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kun revittyjä ja verisiä ikeniä. Ystävälleni valitin, narisin ja panikoin. Olin varma, että kuolen hammaslääkärin tuoliin. Kaikesta vouhotuksestani huolimatta, ystäväni jaksoi ymmärtää. En kuitenkaan huolinut häntä mukaan hammaslääkäriin, vaikka hän sitä ehdottikin. Pelkäsin noloa aikuisiän parkumisepisodia. Enkä turhaan. Itkin lohduttomasti koko toimenpiteen ajan, vaikka puudutus oli onnistunut, ja homma hoitui kivuttomasti. Turha pelko siis.

Kotiin menin nolona. Mieleni matalaksi sai kuitenkin pelko mahdollisista tulevista kivuista. Ovella minua odottikin ystävä täynnä sympatiaa. Syli hänellä oli täynnä muutakin kun aitoa välittämistä. Sain kylmäpakkauksen posken hoitoon sekä lääkettä ja herkkuja parempiin päiviin. Ystävä vei mennessään murheen ja kivun. Ihana muisto lämmittää edelleen.
Mitä tästä opimme? Ystävältä kuulee niin huonot kuin hyvät uutiset. Ystävä jakaa murheen ja tukee hölmöissäkin vastoinkäymisissä. Ystävä on kuin aspiriini; särkyä lievittävä ja kaiken kestävä. Iloitsen teistä. Hyvää ja parempaa ystävänpäivää!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Viiden (tähden) haaste

En ole pitkiin aikoihin ollut penaalin terävin kynä, joten kesti about viikko ennen kuin tajusin, että minut on haastettu by pauliinanelama

Haasteesta en tajunnut tuon taivaallista. Kyselin tyhmiä kysymyksiä muun muassa siitä, pitääkö jokaisesta viidestä kirjoittaa blogi... Jonkunlainen interaktiivinen paniikki siis. Tai ehkä vain luetun tekstin ymmärtämättömyys, ja laiskuus merkityksettömistä asioista kirjoittamiseen ja miettimiseen. 

Ei auta. Haaste on aina otettava vastaan kuten elämän eteen heittämät ylä- ja alamäet. Piru minut periköön. Yritän herätellä leikkimielisyyttäni ja huonoa muistiani. Aion soveltaa!

Ystäväni säännöt ovat:

1. Haastaja kertoo sinulle 5 aihetta.
2. Haastetun pitää kertoa top 5 -listansa jokaiseen aiheeseen.
3. Haastetun on keksittävä uudet 5 aihetta.
4. Haaste on annettava 5 eri blogille. 

Saamani aiheet ovat:

1. Kirjat
2. Elokuvat
3. Unelmat
4. Yö
5. Olohuone


1. KIRJAT

En pidä lukemisesta. Luen vain jos siitä on minulle välitöntä hyötyä. Aiheen tulee kutkuttaa uteliaisuuttani tai inspiroida minua. Muuten en tuhlaa siihen energiaa. Tässä jotain listaa random järjestyksessä. 

  • Farmakologia ja toksikologia 
  • Nancy 
  • All those wasted years
  • Paljain jaloin
  • Tatuointeja ja Tequilaa 

2. ELOKUVAT

Randomina jotain tällä hataralla muistilla... 

  • Vihreä Maili (itken joka kerta, kun näen elokuvan)
  • Melkein julkkis
  • Kunniattomat paskiaiset
  • Unelmien sielunmessu
  • Saksikäsi Edward

3. UNELMAT

Kaiken selviytymisen keskellä olen unohtanut unelmoida. Äärettömän vaikeaa. 

  • Kivuton ja virkeä arki
  • Psyykkinen ja fyysinen hyvä terveys
  • Onnistunut polvileikkaus
  • Välittäminen
  • Oudon nielukasvuston katoaminen

4. YÖ

Olen illanvirkku ja aamuntorkku. 

  • Täysikuu
  • Yötön yö
  • Uni
  • Tähtitaivas
  • Viidakon sammakoiden kurnutus

5. OLOHUONE

Taidan kuvittaa tavaroita, joista tykkään olkkarissa. Kuvat eivät päätä huimaa, eivätkä ole suosikki järjestyksessä. Kunhan tässä puuhastelen ja pakoilen siivoamista.  
Tuliainen Afrikasta
Kahvinkeitin. Matkamuisto Costa Ricasta

Matkamuisto Costa Ricasta

Mun enkeli

Levari vuodesta 1989



Päätän kiusata Tanja Maritaa. Sinut on haastettu kuokkavieras 13

Annan sinulle aiheet: 

1. Televisiosarjat
2. Kasvit
3. Urheilu
4. Musiikki
5. Hartaimmat toiveet


Hauskaa olisi, jos muutkin, kun bloggaajat, osallistuisivat tähän hömpötykseen :D Olkoon tämä poikkeuksena sääntöön!



perjantai 7. helmikuuta 2014

Päivittäiset treffit Kertun kanssa

Kerttu asuu täällä
Eka kerta. Pohjakerroksen sädepoliklinikan aulassa on jännittynyt ilmapiiri, ja siellä humisee voimakkaasti. Katson muita odottajia. Kaikilla muilla on tukka, ja kaikki, paitsi yksi, ovat vanhuksia. Alan tuijottaa nuorempaa naista, joka on järkyttyneen näköinen ja vilkuilee kyyneleet silmissä jatkuvasti sädehoitohuoneeseen päin. Pieni huoli valtaa mieleni. En voi olla miettimättä, onko sädehoito niin hirveää, että sitä joutuu hermoilemaan tuolla tavalla mustat rinkulat silmien ympärillä.

Sairaalatakit sädehoitohuoneen aulassa
Huminan läpi kuulen lapsen itkua tai oikeammin kirkumista. Tuleeko ääni telkkarista? Nuori nainen syöksyy huolestuneena sädehoitohuoneen aulan ovista sisään. "Onpa outoa käytöstä", ajattelen, sillä naista ei oltu edes kutsuttu nimellä sisään, vaikka ovessa on iso kyltti, jossa kehotetaan ihmisiä odottamaan vuoroaan. Samalla minuutilla nainen ja pieni lapsi tulevat takaisin. Nainen on pienen lapsen huolestunut äiti, ja lapsi huutaa kurkku suorana: "sattuu, sattuu!" Hetken ajan mieleni täyttää epäilys sädehoidon niin sanotusta kivuttomuudesta. Sitten onkin jo vuoroni.

Saan numeron 15. Se tarkoittaa, että käytän pitkää sairaalatakkia, jossa on rintanappi numero 15. Takki on käytössäni koko sädehoitokuurin ajan eli viisi viikkoa joka päivä. Joka päivä riisun yläosan paljaaksi pukuhuoneessa ja verhoan sen takilla, ja odotan sädetysvuoroani. Homma toimii liukuhihnaperiaattella: yksi ulos, toinen sisään.

Kerttu ja Kertun punaiset käsitelineet
Kerttu on lineaarikiihdytin, jolla sädetyksen lisäksi kuvannetaan sädetettävä alue. Kuvauksella halutaan varmistua, että säteily annetaan varmasti lääkärin määräämiin kohdekudoksiin. Sen jälkeen säteilyn kohdennus suoritetaan rintaan merkittyjen pisteiden avulla. Rintakehän päällä oleva kohdennuskehikko säätelee fotoni- ja elektronisäteilyn pääsemistä oikeisiin kohteisiin. Kainaloon ja selkään saan fotonisäteilyä, koska sen vaikutukset yltävät syvemmälle. Rintakehään ja soliskuoppaan saan pinnallisempaa elektronisäteilyä, jotta keuhkot ja sydän säästyisivät säteilyltä.


Kerttu ujeltaa, ja yritän pysyä aloillani. Huoneessa on jäätävää. Tuntuu, että hengitysnopeus kiihtyy, ja rintakehäni osuu kohdennuskehikkoon. Haistan metallin katkun. Nenääni tulee myös häivähdys palaneen käryä. Näin olen aistivinani. Kädet puutuvat, mutta viimeinen kuva on vielä ottamatta. Ohi on; 20 minuuttia kivutta. Ei ole aihetta itkeä. Laitan takin numero 15 naulakkoon, odottamaan 24 seuraavaa kertaa.

Illalla tunnen kuumotusta, ja vaatteet tuntuvat iholla ikäviltä. Oletan kuvittelevani, sillä ensimmäinen ionisoiva säteily ei voi tuntua, vielä. Säteilyn haittavaikutusten eli ihoreaktioiden pitäisi tulla vasta viikko, pari hoitokuurin jälkeen. Ei vielä! Naurahtaen otan vaatteet pois. Muka kuumottaa ja pistelee...

Elektronisäteilyn vaikutusta
En olekaan harhainen. Rintakehä punottaa, kiristää ja hilseilee. Kurkkuni on kipeytynyt myös, ja olen jumalattoman väsynyt. Kaikki klassiset haittavaikutukset heti ensimmäisestä kerrasta. Tulipa taas todistettua, miten erilaisia me kaikki ollaan. Siskoni selvisi jäljittä koko sädetyksen ajan. Minä, jämäpaloista kyhätty, en ole niin onnekas. Oloni ei ole kovin sädehtivä, mutta Kerttu ei siitä välitä. Nähdään!

Etupuolen kohdistuspisteitä

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kela paapoo

Elämäni haasteisiin omat verkkonsa ovat heittäneet Kela, Keva, Erko, Mol, sossutäti ja Tes. Kaikkien edellä mainittujen rooli sairastamiseen on selvinnyt minulle kantapään kautta, sillä olen joutunut perehtymään sairastamisesta aiheutuneeseen ansionmenetykseen. Pääosaa mollivoittoisessa parodiassa on esittänyt vammojen ohella Kela, jossa palvelu on yksinkertaisesti liian hyvää. Joka kerta kun olen Kelassa käynyt, eli usein, palvelu on ollut moitteetonta. Minulle on väännetty asioita rautalangasta, ja monesti olen kokenut mahtavia ahaa-elämyksiä. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta, palvelu on kaitsevaa. Huomasin, että liika paapominen vei minut sivuraiteille. Pääraide on löytynyt vasta useiden syrjähyppyjen kautta.

Koko vyyhti sai alkunsa vuodesta 2012, jolloin käteni alkoivat oireilla. En välittänyt siitä ja lähdin kamujen kanssa kiertämään Etelä-Amerikkaa. Hetki hetkeltä rinkan selkään nostaminen alkoi olla vaikeampaa, ja kyynärpäät muistuttivat olemassa olostaan ikävällä vihlaisulla. Mutta koska meillä oli niin mukavaa, en antanut asian masentaa saati huolestuttaa. 



Typhoidin saastuttama turde Machu Picchulla
päivää ennen sairaalaa
Perussa sairastuin, en käsikipuun, vaan Salmonella typhiin (lavantautiin) rokotuksesta huolimatta. Jouduin sairaalaan. Parannuin, mutta arpa oli heitetty. Alkoi lumipalloefekti.

Heti retken jälkeen, kesä Suomessa alkoi mahakivulla, kuumeilulla ja ripuloinnilla. Labrakokeiden tulokset eivät olleet riemastuttavia. Kannoin suolistossani maksimimäärän Clostridium difficile bakteerin toksiineja. C. difficile liittyy aina tarpeettoman tehokkaisiin ja pitkiin antibioottikuureihin, joilla minut kyllästettiin Perussa. Kotona eristyin, ripuloin ja popsin taas antibioottikuurin toisensa jälkeen. Viimeisenä vaihtoehtona olisi ollut ulosteen siirto. Voisi sanoa: "onni on oma uloste!"


Eräänä aamuna en saanut vaatteita päälleni ilman järkyttävää käsikipua. En pystynyt tarttumaan mihinkään, ja tavarat tippuivat käsistä. Kädet eivät menneet koukkuun eivätkä täysin suoriksikaan. Diagnoosina lateraalinen epikondyliitti (tenniskyynärpää) molemmissa käsissä. Sairastelu jatkui kortisonipiikityksestä huolimatta. Kokeilin lääkityksen lisäksi hierontaa, jumppaa, venyttelyä, fysioterapiaa, akupunktiota, lymfahoitoa, sähköhoitoa, kinesioteippausta, hermoratahierontaa, kylmää, kuumaa, ortoositukia ja lastoitusta. Puolen vuoden sairastelun jälkeen eteen heitettiin kysymys: leikataanko vai jatketaanko konservatiivisella hoidolla? Ortopedi vihjasi, ettei hän antaisi leikata omiaan... En antanut minäkään.

Polven jo rauhoituttua

Päästiin vuoteen 2013, joka oli edellistä vielä epäonnisempi. Lohduttauduin sillä, että olin vain kädetön; en jalaton. Korjasin asian zumban pyörteissä, eikä aikaakaan kun olin sekä kädetön että jalaton. En antanut asian masentaa, joten ennen diagnoosia kinkkasin polvi turvoksissa osapäiväksi töihin. Käsillä urakointi onnistui 1,5 kuukautta, ja polvikierukan repeymän kanssa pystyi elämään. Tähystysleikkausta odotellessa, sain uutta murehdittavaa, rintasyövän. Polvileikkaus vaihtui tissin poistoon. Vuoden 2013 saldoon mahtuu tissittömyys, kädettömyys, jalattomuus ja köyhyys. Vuoden 2014 saldoon voinee lisätä edellisten lisäksi tukattomuuden, ripsettömyyden sekä palovammat, sillä jo ensimmäinen sädetyskerta aiheutti ihon hilseilyn...


Sytojen aloittamisen yhteydessä, sossutäti kävi selvittämässä taloudellista tilannettani. Muistiini piintyi lähinnä sanat: hankala juttu, kuntoutustuki ei onnistu ja työttömäksi vaan. Olin törsännyt Kelan
sairauspäivärahaa 300 päivältä ja 72 päivää osasairauspäivärahaa. Takana maksimimäärä eli 372 päivää onnistunutta ja hyvää paapomista. Kun maksimimäärä on hoidettu alta pois, voi täyttää hakemuksen työkyvyttömyyseläkettä (kuntoutustuki) varten. Tosin kuulin heti Kelan tätiltä, etten tule eläkettä saamaan, koska työkyvyttömyys ei ollut jatkunut yhtäjaksoisesti. Kelan tieto oli jälleen silkkaa faktaa, sillä juurikin näin asiassa kävi. Kuntien eläkevakuutuslaitos Kevalta tuli kielteinen päätös. Kelasta sain taas tehokkaat jatko-ohjeet: ilmoittaudu työttömäksi työnhakijaksi. 

Mol:in sivujen "Oma työnhaku" -ilmoitus osoittautui painajaismaiseksi, sillä hakemuksessa ei ollut vaihtoehtoa: "olen työkyvytön sairauden takia". Pakollisiin kohtiin kuului muun muassa selvitys, mitä olen tehnyt työllistymisen eteen. Öö, kävisikö erikoistumiskoulutus tähän kohtaan? Tilastoihin päädyin työttömäksi työnhakijaksi vakituisesta työsuhteesta huolimatta. Raha-anomus lähti työttömyyskassa Erkoon. 


Ei aikaakaan, kun Erkosta otettiin yhteyttä ja pyydettiin täydentämään hakemusta työnantajan todistuksella. Todistuksen tuli sisältää selvitys, miksi työnantajalla ei ole tarjota työkykyä vastaavaa työtä. Just. Sossun luukulleko? Mitä tuumaa palkanlaskenta ja työehtosopimus? Tes onkin eri linjoilla erehtymättömän Kelan kanssa, mikä sekoitti tilannetta edelleen. Viimeisen tulkinnan jälkeen minulla on oikeus normaaliin palkkaan kaksi kuukautta 180 päivän säännön mukaisesti. Kävi ilmi, että Kela tasapäistää kaikki samaan kategoriaan. Kelan palvelu ei olekaan yksilöllistä. Se ei huomioi yksilöä ja yksilön työtilannetta. Olisin säästynyt monelta harmilta ja yhteydenotolta, jos Kela olisi ohjeistanut selvittämään ensin, mitä työehtosopimus määrää sairastamisesta ja sairausajan palkasta. Vai onko tämä niin itsestään selvää? Ehkä nämä asiat pitäisi vain tietää!