Jalostunut helmi vai epähauska rasite?

Ilo on myöntää, että en ole täysin katkeroitunut jo vuodesta 2011 alkaneista terveyteen kohdistuvista elämän kolhuista. Luultavasti olin kasvattavan breikin tarpeessa, sillä suorituskeskeisyys ei pysähtynyt burn-outiin, clostridiumiin, epikondyliittiin eikä polvikierukan repeämään. Stoppi tuli vasta rintasyövän kohdalla. Taisin tarvita hiukan isomman kolhun pysähtyäkseni arvioimaan itseäni uudelleen ja rakentamaan uutta. Kiitos tästä! Vaikka olo on pitkälti kuin paskassa kasvaneella helmellä, elo ei tunnu täysin tummanpuhuvalta ja timantin kovalta. Elämään on tullut uudenlaista pehmeyttä.

Opetin kummitädille uuden pasianssin

Tänään, ennen niin sukulaisvastainen on kiinnostunut, miten elämä muita lähisukulaisia kohtelee. Yllättäen 80-vuotiaan kummitädin syöpä on kouraisevan yhdistävä tekijä, ja huomaan arvostavani vaivoistaan valittamatonta naista aivan uudella tavalla. Enää ikäero ei haittaa. Ikuisen nuoruuden ja trendikkyyden tavoittelu on toissijaista. Vaikka miltei 20 vuotta nuoremmat kaverini rikastuttavat elämää, tuntuu kuitenkin siltä, että omalta kohdaltani suurimmat hömpöttelyt on hömpötelty - miltei.

Jotain hömppää vielä...
Väriestejuoksu, ilman juoksua
viimeisten joukossa

Yhä useammin koen kuitenkin olevani epähauska rasite, jolla on jatkuvia erityistarpeita. Polveen koskee moni entinen hauskuus. Polvi ei kestä mukavaa joraamista, hauskoja tanssitunteja saati pitkiä kävelyjä. Ja voimakkaampi treeni aktivoi epikondyliittivaivan samantien. Minusta on tullut hauras ja rajoittunut. Yhdessä hujauksessa elämä harppasi 20 vuotta eteenpäin ja ystäväpiirini laajentui miltei tiun verran kokeneimmilla. Tosin ei lienet huono juttu, että arvostaa elämän suomaa viisautta ja näkemystä toisella tapaa.

Mikä muu on toisin? Olen löytänyt miltei parikymmentä vuotta vanhemmat siskoni (siskopuolet) uudelleen. Pienenä vierastin heitä ja heidän lapsiaan, sillä he veivät vähäisenkin huomion pois minusta. Kaipasin rakkautta ja hellyyttä, mutta kilpailevat kanssasisaret söpöine lapsineen taistelivat äidin huomiosta. Muutenkin koko sakki vaikutti turhan fiineiltä, joten viha-rakkaussuhde määritteli välejämme vuosikymmenten ajan, kunnes sairastuin.

Sisareni, Duuri ja Molli, tietävät, että sairastuessakin pidän itsepäisesti kiinni pärjäämisestä yksin. Avun pyytäminen on kertakaikkiaan hävettävää, ja avuntarjoaja saattaa saada vastaukseksi murinaa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Duuria ja Mollia kaappaamasta pikkusiskoaan rintasyöpäleikkauksen jälkeen siskolaan toipumaan. Itse asiassa he käyttivät hyväkseen joukkovoimaa, kun olin heikoimmillani. Murr.
Kidnappauksen takana ollut pyytteetön sisarrakkaus eheytti kuitenkin eksyksissä olleen sydämeni. Sydän kenties elpyi tästä jopa niin paljon, että gammakuvauksessa se pumppasi kymmenen prosenttia paremmin kuin ennen. Yksinkertaisesti syöpäni oli parasta, mitä meille kolmelle saattoi tapahtua. Vaikka Mollikin sairastaa rintasyöpää, mieli ei ole ollut apea. Meillä on ollut vertaistuki omasta takaa, itkua ja naurua - paljon. Lisäksi heikkouden ja hölmöyden ymmärtäminen paransivat pitkän haavan. Vuoden parhaimmistoa ovat olleet yhteiset retket ja herkulliset aamupalahetket. Juuret ovat löytyneet. Olen kotona.