keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Pessimistille syöpätilastoja


Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta josko kuitenkin olisi aihetta luottaa jo tulevaan reilut kaksi vuotta rintasyöpädiagnoosin jälkeen...

Kaahasin keltaisella unelmallani siskot turvavöissä kohti syöpälääkärin vastaanottoa. Siskot lähtivät hurvittelemaan sairaalan kahvioon, kun minä suuntasin apaattisesti syöpälääkäriä treffaamaan. Odotin ja odotin, mutta kutsua vastaanotolle ei kuulunut. Mielikuvani synkkeni tulevasta lääkäritapaamisesta, kun haistelin sairaalan katkuja, katsoin sytostaattiletkuista terveyttä hamuavia ja sädehoitoon odottavia. Pessimistisesti odotin huonoja uutisia ja epävarmaa erikoistuvaa lääkäriä. Hämmästyksekseni kaikkien syöpälääkärien esiäiti kutsui minut huoneeseensa. Johtava ylilääkäri oli sattumoisin ikätoverini rinnakkaisluokalta. Kahden vuoden rintasyöpäkontrolli alkoi hyvässä vuosikerrassa. 

Mammografian ja ultrauksen tulokset kertoivat normaalista sekä terveestä rintakudoksesta. Kainalotkin näyttivät puhtailta. Normaalisti odotetaan viisi vuotta, että syöpäpotilas saa "terveen" paperit, mutta tilastojen valossa tilanteeni näyttäisi terveeltä.

Omat tulokseni
Vastaanotolla sain uutta tietoa siitä, että HER-2-positiivinen, aggressiivinen syöpä, uusiutuu todennäköisimmin, tilastojen mukaan, kahden vuoden aikana. Sen jälkeen todennäköisyys uusimiseen alkaa laskea. Pelkästään estrogeenipositiivinen rintasyöpä ei noudata tilastollisesti yhtä selkeää linjaa. Tosin omani oli myös vahvasti estrogeenipositiivinen. Unohdin kysyä, mitä tilastot sanovat vahvasti HER-2-positiivisesta sekä estrogeenipositiivisesta syövästä. Samakos tuo, olen tyytyväinen ja luottavainen. Ihan sama vaikka neutrofiilit pysyvät alle viitearvojen, taakka on poissa harteilta, toivottavasti lopullisesti. 


Olin kuin Hangon keksi, kun lähdin esiäidin vastaanotolta. En kyennyt pitämään iloa itselläni. Se pursui ja rönsyili yli äyräiden. Hymyilin ja tervehdin tuntemattomia ihmisiä sairaalan käytävällä. Jalat tuntuivat kevyiltä, ja pompin kuin kenguru. Siskot tuijottivat minua kuin mielisairaalasta karannutta, kun vääntelin naamaani ja huikkasin: "sissat, nyt mennään syömään!"