sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 2 (painajainen)

Kurniva nälkä. Saan juuri lämpöisen aterian ruokatunnilla nenäni eteen, kun puhelin soi. Mätän ruokaa suuhun. Oletan lehtimyyjän soittavan keskellä päivää. En vastaa. Amorphiksen Smoke-soittoääni jatkuu ja jatkuu. Ruokarauha on mennyttä. Ei kait äidille ole sattunut mitään ja vastaan. "Hei. Täällä Tiina Töölön sairaalasta. Soitin kysyäkseni, pääsisitkö rinnankorjausleikkaukseen 20.11.?"

"Nytkö jo?", tuumasin, ja tavallinen arkipäivä sai kuumottavan hikikasteen. Olin olettanut jotain tapahtuvaksi vasta vuonna 2016. Siihen asti halusin matkata pää sannassa, kuten aina kun alan pelkäämään. Aikoinaan rintapatinkin toivoin vain katoavan itsekseen. Jospa se puuttuva rintakin siltä kasvaisi, kunhan odotan...

Unettomien öiden ja lukuisten päänsärkyjen jälkeen aloin vihdoin lukemaan "Rinnankorjausleikkauksen" käsikirjaa, jonka sain jo kaksi kuukautta sitten. Päätin ottaa tuntemattomasta niskaotteen, sillä selväähän on, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Yllättäen en löytänytkään kirjasesta tietoa minulle kaavaillusta leikkauksesta eli reisikieleke TUG:sta. Miltei kaikissa tapauksissa uusi tissi rakennettiin vatsasta tai selästä, ja niistä löytyikin valtavasti tietoa sekä kuvia. Muuten käsikirja olikin täynnä yleistä liibalaabaa.

TUG-mysteerin edessä päätin turvautua KVG:hen (kato-vi**u-googlesta). KVG:n haulla löytyneet artikkelit vilisivät salakieltä SIEA, LD, ELD, DIEP, TRAM. Reisikieleke TUG:ista löytyi vain seuraavanlainen suomenkielinen teksti lääkäriseuran sivuilta:
"ReisikielekeReiden ylämediaalinen rasvakertymä voidaan irrottaa poikittain nivus-pakara- poimun suuntaisena ja siten, että se pohjautuu grasilis-lihakseen ja tätä ravitseviin verisuoniin ns. TUG-kielekkeenä (transversal upper graci- lis). Myös tämä kieleke soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon, jossa tarvittavan ihon määrä on vähäinen (Wechselberger ja Schoeller 2004)."

Vaikka teksti oli vuodelta 2004, viimeinen lause antoi huonon mielikuvan leikkauksesta: "soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon". Välittömästä korjausleikkauksesta ei ollut kohdallani enää kyse, koska tissipuolisuus on ollut osanani jo yli 2 vuotta. Syöpälääkäri kyllä kehui Virpi The plastiikkakirurgia mainetta niittäneeksi ammattilaiseksi. Vaikka Virpin valitsema leikkausvaihtoehto vaikutti Suomen mittakaavassa harvinaiselta, muu maailma oli takuulla pullollaan TUG-menestystarinoita.

TUG, reisikieleke
TUG reisikieleke-leikkauksen painajaismaisuus valkeni englanninkielisiltä sivuilta. Aiheesta löytyi paljon tietoa, joissa mainittiin TUG:in olevan vaihtoehto, jos vatsassa ei ole tarpeeksi massaa. Siitähän kohdallani ei ole kysymys, sillä kirurgin mielestä verisuonitus on vatsassa huonompi, ainakin minulla. Onkohan todellakin näin?

Opin gracilis-lihaksen lähtevän yläreiden häpyluusta pitkin sisäreittä. Lihaksen tehtävänä on lähentää jalkaa kehoa kohden. Leikkauksen jälkeen tätä lihasta ei ole, eikä lihasta voi enää käyttää. Tarkoittaako tämä, että jompi kumpi jalkani kulkee harallaan, ulospäin osoittaen? Muutenkin omaan jo länkisääret...

TUG leikkaus
Mielenkiinnolla luin TUG kielekkeestä lisää, koska jotain hyvääkin siitä luulisi löytyvän. Kauhukseni eteeni tuli lisää masentavaa tietoa.

Paranemisprosessi reisikielekkeen kanssa on hitaampaa kuin muissa leikkaustavoissa. Eli juurikin asia, jota stressaan hirveästi. Ainut ero TUG:n ja muiden siirteiden välillä oli, että, jostain kumman syystä, sairaalassa oloaika oli lyhyempi, yhteensä 3-4 päivää. Nyt toivon, ettei leikkaustavan valintaan ole vaikuttanut pelkästään sairaalan pyrkimys kustannustehokkuuteen!!

Tällä hetkellä kyselen itseltäni viimeisiä kysymyksiä. Miten kovasti halajan kaksitissisyyttä? Haluanko menettää jalkani toimivuuden rinnan takia? Tuleeko minusta sitten onnellisempi? Menenkö leikkaukseen, koska en halua nynnyn leimaa? Vai haluanko vain käydä koko prosessin läpi kaikkinensa? Vai inhottaako minua kuitenkin proteesin kutina ja paljaaseen kohtaan tulevat vesikellot? 

Faktaahan on, että kaikki tuntematon pelottaa. Siltikin leikkaus kuulostaa enemmän vammauttavalta kuin eheyttävältä. Grande kysymys lienee: "Virpi hei, oletko nyt ihan varma tästä TUG:ista?"

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 1

Se sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pari vuotta. Välillä se ahdistaa ja pelottaa. Välillä koen olevani turhamainen. Toisaalta kysymyksen edessä kuulen viulukonserton alkutahdit uuden ja ehjän elämän puolesta. En kuitenkaan näe vaaleanpunaisia pilvilinnoja uudesta kauniimmasta vartalosta, enää. Minua pelottaa. Pelkään epäonnistumista, kipua, huonovointisuutta ja jaksamista uuden edessä. Kykenenkö sitoutumaan reilun vuoden projektiin, kohti uutta rintaa?

Rinnankorjausajatus putkahti esille konkreettisesti keväällä, kun minut leikannut kirurgi kirjoitti lähetteen Töölön sairaalaan. Haihattelijana en ottanut asiaa kovin tosissani, ja ajattelin kutsun ehkä tulevan joskus loppuvuodesta tai ehkä vuonna 2016. Yllätyksekseni sairaala postitti kutsun jo samalla viikolla, edelleen mysteeriksi jääneenä, vanhempieni osoitteeseen, jossa kirje Töölön sairaalasta aiheutti vanhoille ihmisille ylimääräisiä rintatuntemuksia. "Onko tyttömme sairaampi, kuin mitä hän antaa olettaa!". Onneksi ei!

Paperisesta todistuskappaleesta huolimatta työnsin päätä pensaaseen, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Todellisuus iski päivää ennen vastaanottoa. Aionko todellakin kyetä uuteen isoon prosessiin, taas?! Painajaiset rintasyövästä ja leikkauskivuista aiheuttivat unettoman yön.

Vastaanottoaamu alkoi migreenillä. Bussi kohti Töölöä oli täynnä hiuslakkaa sekä lemuja haju- ja partavesistä. Tunsin kuinka paineen tunne kohosi kohti kurkkua. Äkkiä ulos bussista oksentamaan. Pakottauduin seuraavaan bussiin, jossa istuin sormet sieraimissa blokaten mahdollisia migreeniä pahentavia "tuoksuja". 

Töölössä voin edelleen huonosti, ja pääni oli räjähtää jyskytyksen voimasta. Hikoilin, tärisin ja joku hoitaja talutti minut ilmoittautumistiskiltä neurokirurgian osastolle apua hakemaan. Sieltä minut talutettiin takaisin alakertaan. Eihän minulle pään operaatiota oltu tekemässä. Pikku migreenikohtaus vain, no big deal. 

Jotenkin onnistuin pääsemään Töölöntorin apteekkiin. Onneksi reseptissä oli vielä jäljellä migreenin täsmälääkkeitä. Suihkautin Imigran lääkettä sieraimeen toiveena pikaisesta helpotuksesta ja odotin Töölön sairaalan vastaanottoaulassa omaa aikaani. Aulassa pyöri vanhempi tissipuolinen nainen tukuisan harmaakiharaisen tukkansa kanssa. Hän ei edes peitellyt toispuoleisuuttaan. Hän näytti olevan sinut itsensä kanssa ja kantoi tyylikkästi toispuoleisuutensa. Arveluni tuskin osui väärään; hän oli takuulla samalla asialla kuin minäkin, kohtalontoveri. 

Melko tuhti rouva, plastiikkakirurgi, kutsui minut huoneeseensa, jossa tietokoneen vieressä istui nuori tyttönen. Tyttösen läsnäolo ei selvinnyt minulle, sillä hänestä tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen tehtävänsä oli nähtävästi Rinnankorjausleikkauksen-käsikirjan tulostaminen, mutta hän ilmoitti, ettei käsikirjoja ollut, eikä sitä voinut tulostaa. Tuhti rouva tuhisi, huokaili ja ojensi opuksen minulle vastaanoton lopulla ilman mitään tulostusongelmaa.

Vastaanotolla ensitöikseen tuhti plastiikkarouva komensi: "Vaatteet pois". Hän puristeli ja likisteli minua selästä, vatsasta, pakarasta sekä reisistä. Hän näytti miettivältä ja tokaisi olevani liian läski vatsan tram-kieleke-kandidaatiksi. Migreenin kourissa tajunnantasoni oli muutenkin alentunut, joten tajuntaani iski vain sanat; liian läski. Sanattomasti huusin: "petos!! häväistys!" Eikö minun käskettykin kasvattaa vatsamakkaroita ylimääräistä tissiä varten? Mitä tapahtui ajatukselle, että omasta rasvasta tulee paras tissi? Minut on huijattu lihomaan, ja nyt olen vain huono kandidaatti, läski ja tonnikeiju. Hei haloo, haluan litteämmän vatsan ja pehmeän tissin!!

Tunnemyrsky aiheutti hikoilukohtauksen. Vasta viikko sitten kuiskasin kullalleni, että hän luultavasti silittää uutta tissiäni hyväillessään vatsani jylhiä muotoja, varsinaisia alppikukkuloita. Miten harhaluuloinen olinkaan. Rinta rakennettaisiinkin reisilihaksesta eikä vatsasta. Elämä yllättää jälleen.

Rinnankorjausleikkauksesta tuleva fakta oli musertavaa, enkä kuullut plastiikkakirurgin suusta mitään kannustavaa tai positiivista kyseisestä leikkauksesta. Migreenikipu alkoi tuntua pieneltä rinnan ja siirteen kuolioriskin rinnalla. Tiedossa olisi elämäni pahimmat kaksi vuotta, jolloin koko elimistö keskittyy paikkaamaan siirrealuetta ja yrittää hyväksyä uuden rinnan verisuonituksineen. Tiedossa olisi hoitoa tehostetussa valvonnassa ja sairaalan vuodeosastoilla. Jatkossa myös uutta leikkausta, nännin tekemistä ja nännin tatuointia. Puhumattakaan kontrollikäynneistä.

Pääni pyöri edelleen hurrikaanin jäljiltä, kun tuhti rouva kysyi, mitä ajattelin. Pelko ja kauhistus voittivat ykkössijan, ja hyvänä kakkosena tuli painajaismainen kuva reisipuolisuudesta reisisiirteen takia. "Olisinko taas vajavainen?", kysyin kauhistuneena. Kuulemma en enää kymmenen vuoden kuluttua, kun elimistö kompensoisi reisien kokoeroa, ja arpi jäisi alushousujen alle. Tietenkään en muistanut kysyä, tarkoittiko hän mummoalkkareita...