perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kohti uutta rintaa vol 11 (nippelistä nänni)

Alkutilanne
Tulehtunut. Tieto ei tullut suurena yllätyksenä. Enemmän olisin hämmästynyt, jos parantumisprosessi olisi ollut helppo ja mutkaton. Ehkä tähän väliin sopii jälleen sanonta: "alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo".

Mytätty nahkapala alkoi hoitamisesta huolimatta hehkumaan, turpoamaan ja särkemään, vaikka tississä ei juuri tuntoa olekaan. Tietämättömyys siitä, mikä oli normaalia ja mikä ei, sai minut soittamaan Töölön plastiikkakirurgiseen yksikköön, jossa olettivat, että ompeleet olivat alkaneet ärsyttämään. Sain kehoituksen poistattaa tikit paikallisella terveysasemalla ja seuraamaan tilannetta.

Seuraavana päivänä lähdin toivoa täynnä terveyskeskukseen jonottamaan. Paikallinen käytäntö oli mysteeri. "Ota biljetti ja istu odottamaan". Ei siinä varmaankaan mitään outoa ollut, mutta kilttinä ja huomaavaisena henkilönä ihmettelin, kun muut eivät noudattaneet kehotusta. Istuin pitkän tovin ja toisenkin ja ihmettelin, kun muut marssivat ilman biljettejä ilmoittautumisluukulle. Osa biljetin ottaneista kutsuttiin johonkin takahuoneeseen, josta asiakkaat eivät näyttäneet enää palaavan. Olinkohan ottanut surmansuuhun johtavan jonotuslappusen? Kauhuissani marssin luukulle, josta apua oli saatavilla samantien.

Hoitaja oli virkeä ja nuori, ja ryhtyi oitis nyppimään törröttäviä tikkejä. Plop plop lentelivät tikit mahalleni, kunnes koin jotain ärsyttävää nykimistä, jota seurasi avunhuuto vanhemmalle hoitajalle. Tämä ryhtyi tuumasta toimeen ja nyki nykimistään. Lopulta he nykivät molemmat, kunnes totesivat, että alemman kerroksen tikki ei lähtenyt pois, joten poistotoimenpiteet lopetettiin siihen.

Jo paranemassa
Tilanne ei suinkaan parantunut tästä, sillä tikkien poisto oli avannut kolon nännin alle, ja kolosta tursusi märkää eritettä. Aloin tunkea Sorbact-nauhaa koloon, jotta bakteerierite tulisi pois. Kaikki alkoikin näyttämään erinomaisen hyvältä, sillä kolo pieneni pienenemistään. Tosin muotoiltu nänni oli osittain humpsahtanut ilmestyneeseen poteroon ja tukki käytävän.

Mielenkiinnolla jatkoin paranemisprosessin seuraamista. Pienen pieni epäilys nosti kuitenkin päätään, sillä "nännin" viereen oli kasvamassa toinen nänni. Kirkkaan punainen mollukka loisti kuin laserpointterin piste. Tästä havahtuneena aloin tutkimaan kohoumaa, joka räjähti käsiini. Kumpu pulppusi verta ja mätää kuin bideesuihku.

Aloitin Sorbact-hoidon taas, ja suojasin luomusta sideharsotaitoksin ulkoisilta ärsykkeiltä. Aina haavalappuset eivät riittäneet, sillä nänni jakoi auliisti eritettä haavalapun lisäksi paitojen etumukseen. Pyykkäämistä riitti.

Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, ja lähinnä arpimuodostelma muistuttaa tulehduksesta. Nyt odotan toukokuuta ja tatuointiaikaa. Saas nähdä, miten se sitten menee...

Tämän hetken tilanne

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pyörä versus maastopyörä

Taas! Maastopyörä oli pahat mielessään hypännyt selkääni alamäessä, ja makasin avuttomana sen alla kuin kiinniotettu rikollinen. En päässyt ylös. Makasin haavoittuneena kylmässä ja märässä maassa vatsallani. Jalkani olivat pinnojen välissä, ja pyöränsarvet koristivat päätäni kuin uljasta mutta nujerrettua härkää. Samalla kökötin miltei aidanseipäässä tai oikeammin sen alla. Nimetön sormeni oli vääntynyt viimeisestä nivelestä ja ranteet taittuneet. En päässyt ponnistamaan käsillä enkä polvilla ylös. Joka paikkaan sattui.

Tykkään vauhdista (varsinkin autolla), mutta maastopyöräily on tuntunut aika haastavalta. Olen kaatunut lähes joka kerta tai vähintäänkin puut hyppäävät eteeni poluilla. Puilla tuntuu olevan magneettinen vaikutus minuun, aivan kuin Frasierillekin (linkki). Sitä paitsi vähemmänkin kovassa vauhdissa silmäni vuotavat vettä, enkä näe mitään. Syynä tähän nähtävästi Meibomin rauhasten tukkeumat (silmäfinnit) edelleen. Ne ovat tulleet jäädäkseen.

Kävin taas lääkärissä silmieni vuoksi. Silmälääkäri vakuutti, että Systane Balance on juuri oikea tippa silmieni kuivuuteen sen rasvaisemman koostumuksen takia. Kuitenkin alamäissä vollotan edelleen kuin pahainen kakara, joka ei saa tahtoaan lävitse. Siispä en voi allekirjoittaa kyseisen silmätipan ihmeitä tekevää hoitotehoa.

Ahvenanmaalla ei ole lunta
Pyöräilytaitoni ammennan normaalista pyöräilystä jalkajarrullisella mummopyörällä
(ilman apupyöriä). Mummopyörällä ajaminen tuntuu kuitenkin tylsältä, enkä kovin innoissani tee sillä mitään pitkiä lenkkejä. Sitä paitsi pyöräily sillä sattuu häntäluuhun, joka kipeytyy joka kerta niin, että istuminen on jälkeenpäin haastavaa.

Maastopyöräily taasen eroaa mielestäni ihmeen paljon tavallisesta pyöräilystä. Ensinnäkin pyörän kyytin pääseminen on alussa miltei mahdotonta. Pitkään ihmettelin, pitikö lajiin omata estejuoksijan lonkat ja letkeät jalat, jotta edes liikkeellelähtö onnistuisi. Nyt vuoden treenamisen jälkeen tajuan, että suurin salaisuus piilee pyörän kallistuksessa. Samalla kun uskaltaa yrittää, pitää myös pitää jarruista kiinni, ennen kuin pyörä karkaa alta.

Pyöränselkään pääsemisen jälkeen seuraa muutama muu haaste eli itse pyöräily. Pyörän varusteet ja tuttujen jalkajarrujen puute aiheuttavat useimmiten holtitonta syöksylaskua, sillä hätääntyessä niiden puute saa vauhdin kiihtymään yli omien taitojen. Ja siinä vaiheessa kun jarrujen sijainti muistuu mieleen, saa lähinnä aikaiseksi täyspysähdyksen, koska molempien käsijarrujen paniikinomainen puristus pysäyttää molempien pyörien liikkeen. Siinäpä taas sammal tulee tutuksi.

Positiivista maastopyörässä on sen jousitus, joka vaimentaa töyssyjä kera paksujen renkaiden. Rytkytys alkaa tuntua jopa nautittavalta, kunhan muistaa pienen kevennyksen istumisessa ja polvissa. Muutenhan haarujenväli vaikuttaa katkeavan kahtia, ja toinen puoli alakroppaa jää polulle. Siltä se ainakin tuntuu.

Maastopyöräilyn parhaina puolina tulevat hengissä pysymisen tunteet ja adrenaliiniryöppy voitosta maaston epätasaisuutta ja surmanloukkuja vastaan. Sillä vaikka pyöräilyvarusteet ovat tietenkin maastopyöräilymestarin käsialaa ja pyörässä suloista vaaleanpunaa, niin kuskin ohjaustaitoon niistä ei ole apua. Ohjauksessa parhaana oppina toimii kaatumisenpelko. Sen siivin jaksaa hullunkiilto silmissä paahtaa eteenpäin; nimenomaan eteenpäin. Jos vähänkin löysäilee, niin pyörä töksähtää ensimmäiseen kiveen tai puunjuureen, ja sen ylipääseminen jää siihen. Tässä tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää kotiinpaluu asfalttitietä pitkin.

Oheisvarustuksesta sen verran, että pyöräilylasit eivät pidä silmiä kuivina, vaan kauhunkyyneleet vierivät silmistä viiman osuessa niihin. Tosin ihmettelen viiman pääsyä silmiini, koska korkeat poskipääni (lue: läskinaama) saavat lasit huurtumaan. Eli kovin ihmeellisesti lasit uppoavatkin ihomassaani ja toimivat tiivisteenä. Tosin lasit suojaavat oksien syöksymiseltä silmiin, mikä on tietenkin pelkästään vain positiivista.

Varusteeksi suosittelen myös kokovartalon verhoamista, sillä oksat saattavat sivaltaa jalat poikki tai ainakin haavoittaa. Sitäpaitsi kaikessa kauheudessa punkit saattavat hypätä heinänkorrelta paljaisiin kohtiin ja aiheuttaa pahimmillaan puutiaisaivokuumeen. Puenpa siis burkan päälle. Tai hyppään autonrattiin.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Korvatulpat - ajatusten hiljentäjät

Kaiken piti olla täydellistä. Juuri tuuletettu makuuhuone, joka huokui raikkautta ja unettavaa happea. Pimennysverhot, jotka estivät pienenkin valonsäteen kuu-ukolta ja herra Jupiterin loisteelta. Näiden lisäksi herkullinen iltapala ja puhtaat valkoiset lakanat. Kyllä unen pitäisi tulla!

John Anster Fitzgerald "The stuff that dreams are made of"

Väsymys oli painanut silmäluomiani koko illan, mutta olin sinnitellyt vielä hetken ja pidentänyt nautintoa päästä kääriytymään peittomajaani. Huokasin syvään pienessä turvallisessa käärössäni, ja jäin odottamaan rentouttavia lihasnykäyksiä ja -loikkia, jotka normaalisti pudottivat minut höyhensaarille.

Tällä kertaa minussa ei ollut sätkynuken vikaa. Peitto tuntui tyhmältä, tuli kuumakin ja verhossakin oli joku millimetrin rako, josta tunkeutui sisään pieni harmaa viiru. Heti kun yritin sulkea silmäni, ajatukseni alkoivat rientää. Näin valonvälähdyksiä. Aivan kuin joku olisi ottanut minusta kuvia salamavalolla. Avasin silmät, mutta huoneessa ei ollut muuta kuin harmaa viiru ja kultani tasainen hengitys.

Uusi yritys. Mietin seuraavan päivän ruokaa, ja millainen työpäivä olisi tulossa. Niin ja ennen kaikkea, oliko se herätyskello herättämässä. Samalla aloin elää sitä päivää uudelleen. Analysoin ihmisten sanomisia ja ilmeitä. Huomasin ajattelevani, että taisin sittenkin taas epäonnistua, ja mitähän se yksikin tyyppi ajatteli. Tuskin mitään hyvää ainakaan! Piinaavat mietteet tuntuivat kulkevan kokoajan samaa rataa, eikä nukkumattia kuulunut. Mutta onneksi minulla oli tähän salainen ase - korvatulpat, nuo autuaan unen apulaiset.

Muotoillut ovat minusta parhaat laadultaan
 ja säilyttävät laajenemiskykynsä pidempään
Hapuilin pimeässä yöpöydänlaatikkoa. Sen löytäessäni yritin käsikopelolla tunnustella korvatulppien sijaintia. Käteni osui kuitenkin yöpöydällä olevaan puhelimeen ja voidetuubiin, jotka tippuivat hirveällä ryminällä lattialle. Pidätin hengitystäni ja mietin, olinko herättänyt kaikki muut ja saanko itsekään enää unta pelästykseltäni. Hetken päästä löysin käytetyt, korvavahaiset korvatulpat, jotka olivat hieman jo menettäneet muotoaan. En välittänyt pienistä muotovirheistä, vaan muotoilin sormillani tulpista tylpät ja kapeat, jotka oli helppo sujauttaa miltei aivomassaan asti. Mitä syvemmälle, sen parempi, ainakin äänellisesti.

Odottelin korvatulppien vaikutusta. Korvakäytävässä ne kutittivat laajentuessaan. Jokaisen pienen tuntemuksen jälkeen ulkopuolinen melu hiipui, ja sisäinen suhina koventui. Lopulta en kuullut muuta kuin kohinaa, suhinaa ja äänettömyyttä. Keskityin hiljaisuuteen, joka vei oravanpyörässä kulkevat ajatukset. Täydellinen tyyneys, lepo - uni!


Aamu. Olin korvatulpillani eristänyt ulkopuoliset äänet ja nukuin ajattomuudessa, mutta havahduin huomaamaan, että harmaa viiru oli vaaleampi kuin aiemmin. Kello ei ollut vielä pärissyt. Vai oliko? Kyllä, mutta turhaan! Harmonian tilalle saapui hetkessä pakokauhu ja kiire. Äkkiherätys nosti stressihormonin huippuunsa, ja kiireen tuntu siivitti koko päivää. Kohta saapuu ilta, ja rakkaat likaiset korvatulppani odottavat ;)


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kun ihmiset ahdistaa


Raikkaan merituulen pyörteissä jätin roskien lajittelun sikseen. Huomasin sivusilmällä, että puhelias naapuri ilmestyi autoineen pihapiiriin, enkä todellakaan ollut juttutuulella. Tai koskapa olisin... Juoksin sisään, jossa tunsin olevani turvassa, mutta jäin tuijottamaan ovisilmästä, koska reitti olisi selvä. Joutuisin vielä palaamaan rikospaikalle, sillä muovijätteet jäivät roskakatokseen, ja hätäpäissäni olin tyrkännyt tölkit biojätteeseen.

Kirjailija Outi Pakkasen lanseerama termi: sosiaalinen erakko, on kuorruttanut yksin elämisen muodikkaaseen glitteriin. Itsekin mieluusti verhoan itseni tällä määritelmällä, vaikka todellisuudessa taidan muistuttaa enemmän hikikomoria tai suomalaisittain ahdistujaa, joka ei jaksa kanssaihmisiä. Siltikään, keskellä termien viidakkoa ja ihmisten ihmettelyä, en ihmisahdistuksesta huolimatta ole mielestäni epäystävällinen tai piittaamaton toisista. En vain jaksa ihmisiä yhtä paljon kuin muut, joten minkäs itselleen mahtaa. Antaa ihmisten puhua.

Ikuinen suosikkitermini on verkostoituminen. Tuo tämänhetkinen lukinverkko tuntuu kuuluvan auttamattomasti nykypäivän työelämään ja jokaisen koulutuksen iltatilaisuuteen. Jos työpaikan saaminen olisi pelkästään kiinni verkostojen määrästä ja hyödyllisistä suhteista, olisin auttamattomasti työtön. Olen äärettömän huono tyrkyttämään itseäni, osaamistani sekä hurmaamaan ketään puhumalla. Ahdistun puhumisesta, ja hoidan mieluiten kaiken yhteydenpidon kirjoittamalla, vaikka sekin välillä ontuu ja hukkuu elämän pikakelaukseen.

Miten ihmisahdistuja sitten pärjää? Huonosti, sillä kaikki vuorovaikutus väsyttää. Pienissä ja tutuissa piireissä ahdistus on hallittavissa, ja saatan jopa nauttia pienestä leikkisästä naljailusta kaverien kanssa. Mutta kaiken pitää pysyä suhteellisen lyhytaikaisena tai uupumus hiipii pilaamaan senkin sosiaalisuuden.

Tarvitsen yllättävän usein pääni lataukseen mitäänsanomatonta hiljaisuutta, jolloin sen seesteydessä ei liiku mikään tai kukaan, ja tiedän olevani yksin ilman yhtäkään ärsykettä. Kunhan saan tuijottaa lattiaa, seinää tai ei mitään, ja nauttia kaiken pysähtyneisyydestä. Tuntuu, että kaikki kulkee liian lujaa. En jaksa olla pirteä ja ulospäinsuuntautunut. En halua kuunnella. Ole hiljaa!






sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kohti uutta rintaa vol 10 (nänni ja rasvanekroosi)

Iiik ja apua! Millä asialla on niin kiire, että pikakirje on kuorrutettu express-tarroilla ja saapuu tähän maailman kolkkaan?!

Kirurginen sairaala
Huomaan kirjeen sisältävän nänni-asiaa. Nännillä on express-kiire tissilleni, sillä "kohti uutta rintaa" -projekti on kestänyt kohta jo puolitoista vuotta, eikä viimeinen etappi ole vielä nännikään, joten tarinalle tulee edelleen jatkoa. 

Alunperin poliklinikalla paikallispuudutuksessa tehtävä operaatio, siis kolme operaatiota, muuttuikin yllättäen leikkaussalikeikaksi Kirurgisessa sairaalassa. Minua odotti vaaleanpunaiset sairaalavaatteet, lämpötakki, keltainen desinfiointiaine ja leikkaussali.

Lämpötakki
Ennen ihon desifiointia jäätävällä hyhmällä, Maija oli piirtänyt tussilla viiltosunnitelmaa vatsan arpeen ja rinnan rasvanekroosialueelle sekä sopivan kohdan nännille. Ristiinnaulitussa asennossa katselin leikkaussalin toimintaa. Olin kieltäytynyt rauhoittavasta diapamista, sillä en hermoillut yhtään ja muutenkin ajattelin, että leikattavat alueet ovat tunnottomia jo edellisistä leikkauksista. Siltikin ruiskuihin vedettiin fentanyyliä ja midatsolaamia. Ihmeteltyäni asiaa, kuulin, että leikkaus suoritetaan osittaisessa sedaatiossa paikallispuudutuksen lisäksi. Näin tulee varmistettua kivuton toimenpide.

Katselin ulkona olevaa talvista maisemaa ja lumisia kattoja, kun neulat alkoivat suihkia minua kohti. Apua. Murha ja kidutus! Missä sedaatio tai edes klapitainnutus?! Verisuonet olivat kadonneet pumppailuista ja lämmittelyistä huolimatta. Vedet purskahtivat silmistäni samalla, kun jokainen lupaava verisuoni lävistettiin käsivarresta jänteisiin asti. Ja juuri tuohon ja puudutuspiikkien aiheuttamaan tuskaan olisin kaivannut kaikkea mahdollista tainnuttavaa mömmöä, kenties ilokaasuakin. Vasta toimenpiteen aikana sain reilusti rentoutusliemiä. Ne tekivät vihreän leikkausliinan tuijottelusta usvaisen mukavaa. Jäin ilmaan leijumaan...

Toimenpiteet olivat ohitse tunnissa. Rasvanekroosin valkoisia rasvapalleroita ja osa paksua arpea lillui formaliinia sisältävässä purkissa. Rasvanekroosi on yleinen löydös rinnankorjausleikatuissa kielekkeissä. Isoissa kielekkeissä, kuten minulla, verenkierto saattaa jäädä vajavaiseksi joiltain kohdin. Toisaalta ei voi olettaa, että rasvanekroosi olisi aina hyvänlaatuista kuollutta rasvaa, sillä se saattaa myös liittyä syöpään. Myös omat näytteeni päätyvät patologin tutkittavaksi. Uskon, ettei näytteistä löydy syöpää... Näin olen päättänyt. Mikään muu vastaus ei kelpaa!

Puolen vuorokauden paasto sai päätöksen päiväsalissa tarjoiltuun sosekeittoon ja leipään. Samalla kun ahmin ruokaa, lueskelin erittäin nopeasti valmistunutta leikkauskertomusta. Selvitys operaatiosta tuli tarpeeseen, sillä usvaltani en muistanut toimenpiteestä juurikaan mitään.

Rasvanekroosin poistoa varten oli tehty kuuden senttimetrin viilto vanhaan arpeen, ja kuollutta rasvaa oli poistettu 2 x 5 senttimetrin alalta. Tämän lisäksi vatsa-arven ihon ylimääräinen poisto oli suoritettu ja suljettu sulavilla ompeleilla kahdessa kerroksessa. Nänni oli rakennettu rinnasta leikatuilla kielekkeillä ja muotoiltu sulavilla ompeleilla nippeliksi. Ottokohdat oli suljettu myös kahdessa kerroksessa. Tatuointiaikaa varten minut oli laitettu tatuointijonoon. Aika menee näillä näkymin helmikuulle (Helsingissä on vain yksi nännitatuointeja tekevä hoitaja).

Nippeli nänni
Pakko myöntää, että uusi nänni ei ole mikään kaunotar, ainakaan vielä. Ruotsinkielinen "nänni"-sana "bröstvårta" (tarkasti suomennettuna rintasyylä) kuvaa muhkuraista rusinaa aika hyvin. Yritän ohjeiden mukaisesti tukea sitä sideharsotaitospinolla tai liivinsuojilla, joihin olen tehnyt reiän nänniä varten, mutta tuesta huolimatta nänni taittuu helposti ja vuotaa verta. Muut arvet ovat lähteneet hyvin parantumaan, vaikka rinnassa edelleen turvotusta onkin. Niin kauan kuin tulehdus pysyy poissa, kaikki on ok.

Näin jälkeenpäin ajateltuna sain hyvää palvelua ja huolenpitoa, mutta hiukan koin, että asiassa oli rahastuksen makua. Normaalisti Töölössä tehtävät plastiikkakirurgiset, pienet toimenpiteet tehdään poliklinikalla, mutta nyt samaan operaatioon oli valjastettu kourallinen ihmisiä ja leikkaussali. Tietenkin lasku on myös tämän mukainen enkä selviä poliklinikkamaksulla. Mutta kukapa näistä tietää. Onpahan nyt nippeli nänni, vaikka näin jälkiviisaana mietin, olisiko pelkkä tatuointi sittenkin riittänyt...









tiistai 1. marraskuuta 2016

Tolkuton rytmi ja liian pyöreä tissi

Vuotuinen syöpäkatsaus erikoissairaanhoidossa osoittautui napakympiksi. Syöpäesiintymiä ei näkynyt missään tutkimuksessa. Ei labroissa, ei keuhkokuvissa, ultrassa saati mammografiassa. Tosin mammografia-huoneessa sain noottia liian pyöreästä rinnasta. Tissi ei halunnut tulla litistetyksi, mutta joutui antamaan periksi muutaman litistysyrityksen jälkeen. Hoitaja pyyhkäisi hikipisaroita ja tuumasi: "kärpäslätkien kanssa tämä on paljon helpompaa" ja naureskeli omalle sutkautukselleen. Hymyssä suin minäkin jätin mammon ja hoitajan odottamaan seuraavaa litistyksen uhria. Ehkä seuraava omisti kärpäslätkät... Toivotaan niin!

Jotta kaikki ei olisi liian täydellistä, onkologi kuuli sydämestäni häiritseviä lisärytmejä, tsa tsa tsaa, ja passitti EKG:hen. EKG:tä on seurattu nyt mantereella sekä täällä saarella, jossa kävin kontrollimittauksessa. Kummassakin on todettu sama, nopea ja epäsäännöllinen rytmi, joka toistuu. Eli harmikseni kyseessä ei ollut hetkellinen häiriö, joten seuranta jatkuu.

Lääkärin puheesta jäi mieleeni lähinnä sanat ektooppinen rytmi sekä epänormaalista paikasta alkava sydämen syke. Vaikka sydän on minulle mystinen kapistus, niin periaatteessa ymmärrän sen kotkotuksia. Kukapa ei kapinoisi soraäänin pakkotahtia vastaan. Varsinkin jos on joutunut kärsimään sytostaateista ja sydämeen asti ulottuvasta grillauksesta. Eli maallikkona järkeilen, että sydän on saanut kolauksen lääkkeistä sekä koko prosessista ja oirehtii. Tosin voihan olla, että minulla on ollut synnynnäinen vika sydämessä, kuten lääkäri oletti. Kuka näistä tietää. 

Luonnollisesti asia alkoi vaivaamaan, ja käännyin pirun kätyrin eli googlen puoleen diagnoosiani ihmettelemään. Ja "houkutuksiahan" google oli täynnä. Se kertoi sinussolmukkeen ulkopuolisesta fokuksesta ja pelotteli sydänlihakseni olevan pian yhtä pumpattu kuin kehonrakentajan reidet extralyöntien (extratreenin) takia. Näiden herkullisten tiedonjyvästen mukaan minua odottaa sydämen vajaatoiminta ja kuolema tukehtumalla...

Ennen tukehtumista odotan kuitenkin, mitä kardiologi sanoo. Kenties silloin tällöin kuristava, voipunut, pyörryttävä ja huonovointisuuden tunne on normaalia, ja holter-tutkimus pistää pisteen hysterialle. Sitä odotellessa, tsa tsa tsaa.


lauantai 8. lokakuuta 2016

Kohti uutta rintaa vol 9 (jatkotoimenpiteitä)

Totta tosiaan. Rinnankorjaus ei ole ollenkaan lyhyt prosessi. Uusi rinta rakennettiin vatsan ihosta, lihaksesta ja rasvasta viime vuoden marraskuussa, mutta korjaustoimenpiteet jatkuvat. Se ei haittaa, sillä iloitsen, ettei minua ole jätetty oman onneni nojaan tämän asian kanssa. Kontrolleja on kiitettävästi, ja plastiikkakirurgin silmä kauneudelle on pettämätön. Tuntuu todellakin siltä, etten ole yksin tämän asian kanssa.


Vastaanotolla Maija kirurgi myhäili tyytyväisenä rintojen symmetriaa, mutta korjattavaakin löytyi. Rinnan patissa ei ollut leikkauksen jälkeistä hematoomaa, vaan patti nimettiin rasvanekroosiksi, joka tulisi poistaa paikallispuudutuksessa. Sitä, miten paljon joudutaan poistamaan, en halunnut kysyä, sillä kaikkiaan noin 20-33 prosenttia uudesta rinnasta tuntuu kovalta kuin kivi. Mielenkiinnolla odotan, miten paljon rinta pienenee, kun patti poistetaan. Toisaalta luottoni Maijaan on teräksen luja. Ehkä tiedossa on lisää rasvaoperaatiota paikasta öö paikkaan rakennettu rinta. Who knows.

Vatsan arvessa oleva koirankorva
Nännin rakentaminen aloitetaan samalla toimenpidekerralla ensi keväänä. Tällöin rinnan ihoa venytetään pieneksi nyppyläksi. Nyppylä tulee törröttämään aikansa, mutta painuu ihon suuntaiseksi ajansaatossa. Tatuoidusta nännistä ja nännipihasta tulee toinen tatuointini, sädehoitotäplän lisäksi. Eli todellakin on tiedossa nänni- ja nännipihatatuointi, eikä palanen ruskeaa peräaukkoa, kuten ystäväni lennokas mielikuva uudesta nännistä oli :) Kuulemma yhtäläisyys nännin kanssa on hiukan sama...

Alavatsan arpi on muuten ok, mutta toinen arvenpäistä kasvaa ulospäin. Arpi on sen verran jämäkkä, ettei "koirankorva" asetu alushousujen alle, vaan törröttää ohuiden vaatteiden läpi kuin mikäkin varoituskolmio. Törrötin saa kyytiä samalla toimenpidekerralla.

Prosessi "rinta" jatkuu taas ensi keväänä, jolloin siihen on tuhraantunut jo puolitoista vuotta. Mielenkiinnolla odotan, että saan tarkkailla plastiikkakirurgia työssään, ellei näky pulppuavasta verestä tainnuta minua sitä ennen. Tuskin maltan odottaa, että tissistä tulee ehjä ilman kipuilevaa muhkuraa! Skål sille ja kaikille kanssasisarille ja -veljille <3






sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kohti uutta rintaa vol 8 (muhkura tissi)

"Moi, miten tissi ja vatsa voi?", kysyi hän. "Siinähän se. Muhkuraisena ja isompana kuin toinen. Vatsassa on kuin turvonnut turnipsi ja arpien päät näyttävät pirun sarvilta", samalla huomasin, ettei kukaan ollut kysynyt leikatusta rinnasta aikoihin. Vaikka aikaa on kulunut, niin rinnan sisäinen kovettuma ei ole sulanut. Kova patti täyttää neljänneksen rinnasta ja tarkasti katsoen tissi on hiukan kulmikas. Siitä huolimatta en kadu leikkausta, koska povi näyttää muuten naiselliselta, eikä muhkuroita näe paljaalla silmällä.

Epämääräinen muhkuraisuus vaivaa lähinnä kyljellä nukkuessa, samoin rintaliiviä pukiessa, ja ajoittain myös pienenä särkynä. Muhkura muistuttaa isoa rintasyöpäkasvainta; juuri semmoista, jonka löysin silloin, kun tauti todettiin. Ilkeä ja kipuileva. Nyt rinta tuntuu samalta. Onneksi ensi kuussa on taas käynti Töölön plastiikkakirurgilla sekä mammografia muine tutkimuksineen. Saapahan taas mielenrauhan vähäksi aikaa.

Arpien parantumiseen en ole täysin tyytyväinen. Arpihoidosta ja -teipistä huolimatta arvet ovat paksuuntuneet ja punoittavat osittain. En tiedä, voiko niille tehdä enää mitään. Onneksi en ole menossa tissikisoihin eikä minulla ole tapana käyskennellä yläosattomissa pitkin kaupunkia. Täällä kyllä vilauttelen... Onpahan ainakin jotain, mitä vilautella entisen montun jälkeen ;)

Siinä se nyt on. Onneksi muhkuraa ei sentään paljaalla silmällä näe.
Noin yhdeksän kuukautta leikkauksesta
eli nyt

Noin kuukausi leikkauksesta

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Rouva Varis vieraalla maaperällä

Satunnainen variskuva netistä
Olen joskus ihmetellyt, miksi pariskunnista puhutaan sanoilla; kuin kaksi vanhaa varista. Ajattelin, ettei sanonnassa ole mitään järkeä tai ainakaan kaunista, kunnes näin kirjaimellisesti kaksi varista hiekkalaatikon reunalla.

Toinen variksista oli iso sekä vanhan ja vaivaisen oloinen. Pienempi helli läheisyydellään isompaa ja silitti nokalla tämän päätä ja välillä pörrötti tämän höyhenpeitettä. Jäin lumoutuneena seuraamaan tilannetta ja harmittelin kameran/kännykän puutetta. Välillä tuntui, että iso varis olisi ollut kiusaantunut huolenpidosta ja siirtyi hiukan kauemmas. Tämä ei estänyt siroa pikku varista siirtymästä uudelleen toisen kylkeen jatkamaan hellää silitystä, josta toinen näytti kuitenkin nauttivan. Oliko kyseessä kaksi vanhaa varista vierekkäin huojuen vai kenties vasta tavannut nuoripari intohimon tuoreudesta nauttien? Kummin tahansa, se oli suloista ja sai miettimään omaa parisuhdetta.

Herra Varis pukee
polvivammaista
En uskonut "rakastuvani" enää, mutta päätin kaikessa kyynisyydessäni yrittää, sillä herra Varista ei haitannut yksitissisyys saati syöpädiagnoosi. Itseasiassa hän on ollut suurenmoinen tuki kaikessa tässä. Kiitos rakas!

Yrittämisessä on toki ollut omat hankaluutensa jo pelkästään pitkän välimatkan takia. Ja kun välimatkaan lisätään; erityiskohtelua ja omaa tilaa vaativa rouva Varis, juoni senkun tiivistyy. Kohokohdaksi nousee kiristyvä tunteiden hirttosilmukka: miten riisua turvallinen panssari näyttämättä naurettavan heikolta ja tarvitsevalta... Krääk, johan sille harakatkin nauraa!

Päätin onnistuneiden kyläilyjen ja matkojen jälkeen koe-muuttaa. Se tarkoitti neljää kuukautta saariston tuulissa parisuhdetta vaalien. Tämä osio ei tuottanutkaan minkäänlaisia hankaluuksia, ja parisuhde tuntui hitsautuvan ja sujuvan päivä päivältä luontevammin. Eli vakaumus "en halua parisuhdetta" ei ole hankaluuksia aiheuttanut. Ongelmana tuntuu olevan vain vieras kieli, pakko ruotsi, jota olen vihannut koulusta lähtien. Joka päivä mieltäni painaavat ylimieliset sanat, joita toistelin ruotsin opettajalle: "en tule KOSKAAN tarvitsemaan ruotsin kieltä, joten miksi sitä edes opiskelisin..." Ja tässä sitä ollaan, nolona häpeästä. Vanha kunnon sanonta pitää kutinsa: "sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!"

Työskentelen ruotsin kielellä; siis yritän. Työ on jokseenkin tuttua, mutta joskus nieleskelen kyyneleitä kaiken vaikeuden vuoksi. Työpäivä saattaa tuntua loputtomalta taistelulta kielen sekä ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Yritän, mutta väsyn nopeasti. Keskityn, ja kuitenkin katoan useasti omaan maailmaani. Masennun ja ihmettelen, missä on peräänantamattomuuteni. Tuntuu, että luovutan liian helposti ja syytän herra Varista vaikeuksistani. Hänen vikansa, tietenkin, että olen täällä, kaukana tutusta ja turvallisesta. Pitäisi vaan jaksaa yrittää ja yrittää. Sitähän tämä elämä loppujen lopuksi on. Onko muitakaan vaihtoehtoja kuin ottaa uusi, toisenlaisella asenteella oleva kurssi kohti seuraava viikkoa? Olisi: koti, kaukana rakkaasta?!





sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Urheilu-hullu

En ole urheiluhullu. Itseasiassa olen jollain tavalla urheilusta sairastuva, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Yritän liikkua ja hoitaa kuntoani, koska sen sanotaan olevan terveellistä, en siksi, että nauttisin siitä millään muotoa. Tosiasiassa pidän hulluina urheilua rakastavia, sillä heidän tunteilunsa hyvästä fiiliksestä kunnon treenin jälkeen tuntuu vieraalta ja epäuskottavalta. Puppuako? Pitää kokeilla, taas.

Rinnan haavan umpeuduttua, hain pohjakuntoa kävelemällä. Kävelyn seurauksena ruokahaluni kasvoi raittiissa ilmassa suunnattomiin mittakaavoihin. Koko lenkin ajan mietin joko naksuvaa polvea, kipuilevaa yläselkää, syyhyäviä kinttuja tai, mitä enenevässä määrin, kaikkia herkkuannoksia, joihin olin oikeutettu kaiken kivun ja raadannan jälkeen. Herkkujen lomassa raavin kutiavaa ihoa ja seurailin turpoavaa polvea.

No entäs pieni jumppa sitten. "Menee menee, vähän vielä. Rutista rutista!" En rutistanut. Olin viisas ja aloitin varovasti polvea kunnioittaen. Melkeinpä mukavaa kun missään ei tuntunut kipua; ainakaan sillä hetkellä! Kotimatkalla reidet tai peppu eivät huutaneet hoosiannaa, mutta pääni kirkui kyllä. Aivoni ilmaisivat haisevan vastalauseensa: "urheilu-hullun tuomioksi migreeniä kahdeksi päiväksi". Siinä vaiheessa taas mietin: "missä meni vikaan?"

Seuraavaksi siirryin hallitusti kuntosalille. Pieniä painoja, paljon toistoja ja puhtaita liikkeitä; niistä oli kuntosalitreenini tehty. Tosin jo lämmittelyvaiheessa tunsin jyskyttävän päänsäryn, joka paheni treenin edetessä. Tuntui kuin pääkoppa olisi ollut irtoamassa, ja hetkenä minä hyvänsä sieltä olisi pompahtanut ilmoille vieteriukko vajaa katse naamallaan. Jomottavan säryn lisäksi tunsin yleistilan laskevan kuin viemärin virtaavan veden kohti höyhensaaria.




Fysioterapeutin suosituksesta aloitin pyöräilyn, sillä liikuntamuoto soveltui erityisesti polvivaivaiselle. Satulassa maisemat vaihtuivat tai sitten eivät, jos jäin sisälle kuntopyöräilemään. Staattinen pito pyörän sarvista tuntui piinalta, eikä aikaakaan kun yläkroppa jumiutui. Samalla mystinen kipu ilmestyi häntäluuhun. Yritin jatkaa pyöräilyä ja ostin pehmustetut "vaippahousut". Samalla kokeilin erilaisia istuma-asentoja sillä lopputuloksella, että käännyin lääkärin puoleen.

Lääkäri ja kaikki muutkin katsoivat minua tietyllä silmällä; hullu, eihän pyöräily mitenkään käy häntäluuhun, mutta laitetaan tutkimuksiin. Diagnoosina ajateltiin, että minulla olisi sisäisiä peräpukamia, jotka painavat häntäluuhun.

Kutsu kävi kolonoskopiaan eli paksunsuolentähystykseen. Tätä varten keitin litratolkulla lihalientä ja nautin tyhjennysaineita. Suoliston räjähdyksenomaisen tyhjennyksen jälkeinen pyllypolte laantui kivuliaan tutkimuksen tieltä. Monitorin kuva lupasi hyvää; terve suolisto. "Hyppää takaisin satulaan, senkin hullu".

Häntäluukipu ei ole unohtanut minua. Se iskee heti pyöränsatulassa ja hinkkaa kipua koko alaselkään. Sama kipu iskee myös satulatuolissa ja nykyisin istuessakin. Pakko on myöntää, että kivulla on parempi muisti kuin minulla.

Sitten on tietenkin ihana, perisuomalainen urheilumuoto, hiihto. Eli kunnon murtomaahiihtoa raikkaassa pakkassäässä. Kyseinen liikunta sopii hienosti polvelle, ja aluksi lykkiminen vaikuttaa jopa mukavalta. Mutta ei aikaakaan, kun niska jumiuttaa pään yhteen asentoon; katseen eteenpäin. Silloin muiden latukaahareiden väistely muuttuu haastavaksi. Hikinoron kutittaessa selkää, ainut lohduttava ajatus on siskon liköörikonvehdit.

Hiihtoladulta kotiin selviäminen on voitto sinänsä, mutta heti aamun tunteina huomaan olkapään vammautumisen. Vanha jännevaiva on ärtynyt hiihdosta. Tulipallo pyörii pitkin olkavarsia, ja kädettömyys uhkaa tehdä minusta nudistin. Kiroan hiihdon ja vannon, etten enää koskaan koske mokomiin hiihtimiin ja tökkimiin.

Entäs vesiurheilu? Uimaopettajan mielestä lingertelen kuin käärme enkä saa jalkoja pysymään pinnalla. Kaiken lisäksi uiminen halvaannuttaa niskan ja huumaava kloorin tuoksu kutsuu migreeniä vieraisille.

Vesijuoksu tuntuu kuitenkin sujuvan. Maisemat eivät juurikaan vaihdu. Lähinnä vesi heijastaa pieniä timantteja, joiden kirkkaus vaatisi aurinkolasit. Silti vesijuoksukaan ei ole kivutonta. Juoksuvyö hankaa käsivarren sisäsyrjän vereslihalle, ja vaivalistaan voin lisätä kuurouden. Huudan kaikille: Mitä!? Ja selitän, etten saa vettä pois korvakäytävistä. Kuurous jatkuu, ja hakeudun lääkäriin.

Korvalääkäri valistaa: "ei teidän korvissanne vettä ole. Teillä sattuu olemaan epämuodostunut korvakäytävä, joka helposti turpoaa umpeen". Mutta miksi juuri eniten uimahallissa? Ehkä juuri kloori tekee korvakäytävästä turvonneen rusinan...

Kaikille liikuntaharrasteille yhteistä on se, että joudun turvautumaan pilleripurkkiin viimeistään seuraavana aamuna. Joskus selviän parasetamolilla, mutta monesti joudun turvautumaan ibuprofeiiniin/diklofenaakkiin, kylmäpakkaukseen tai/sekä migreenikohtauksen täsmälääkkeeseen. Samalla ihmettelen sitä urheilun vapauttamaa mielihyvähormonia, endorfiinia. Sitä ei ole juurikaan tässä osoitteessa näkynyt. Ehkä koko endorfiini-satsi siirtyy suoraan korjaamaan liikunnan aiheuttamia vaivoja. Urheiluko terveellistä? Tiedä siitä sitten. Pillereitä ainakin kuluu.



lauantai 16. tammikuuta 2016

Kohti uutta rintaa vol 7 (miltei valmis)

Jokapäiväinen ex-kumppani (luxusmalli massage form)
sekä vesitemmellykseen soveltuva proteesi
Kuuden viikon tissikatsaus Töölön Sairaalassa sai mukavat arvostelut. Maija, plastiikkaguru, arvioi haavojen parantuneen, olosuhteisiin nähden, hienosti. Sitä hän kuitenkin ihmetteli, miten olin malttanut olla ilman rintaa miltei kaksi ja puoli vuotta.

Suurin syy tissittömyydelleni oli pelko rintasyövän mahdollisesta uusiutumisesta, sillä saamani arvosanat: gradus 3 (ärhäkkäin), HER-2 positiivisuus, korkea solujen jakautuminen ja etäpesäke kainalossa, antavat vahvan oletuksen rintasyövän vaarallisuudesta ja korkeasta uusiutumisriskistä. Onkologin siunauksella tissiprosessi saattoi alkaa, sillä vaakakupissa ulkonäkö versus terveys; terveys voittaa aina!

Leikkauskammoisena puukon iskujen ja epämukavuuden odottaminen ei miellytä, ja koska leikkauksissa on omat riskinsä, vanhaan tuttuun on suhteellisen helppo jämähtää. Nyt olen kuitenkin iloinen, että poistuin mukavuusalueelta, voitin pelkoni enkä tyytynyt riskivapaaseen vaihtoehtoon, proteesiin.

Haava- ja arpihoito jatkuvat edelleen. Uutena hoitoon on lisätty lompakkoa keventävä Mepiform silikonilaastari. Pieni pätkä laastaria maksaa liki 20 euroa, ja silikonilaastarilla hoito jatkuu 3-6 kk. Mitähän vaakakuppi tähän sanoisi? Köyhyys vai rumuus? Kenties rumuus jos pelkkä lihaklöntti riittää. Toisaalta köyhyys, jos estetiikkaan edes yrittää pyrkiä.

Vatsan alue on myllätty uuteen uskoon, joten sisäistä arpikudosta ja sen myötä turvotusta on pitkin vatsaa. Vatsa on kova kuin kivi, ja myllättyä kudosta ja -lihasta haluaisi suojella kävelemällä kumarassa. Hyvän ryhdin ylläpitäminen on kuitenkin jatkon kannalta tärkeää, ellei jatkossa halua muistuttaa kyttyräselkäistä Notre Damen kellonsoittajaa.

Haavojen parantumista odotellessa voi vaikka seurailla "kaksosten" kaverustumista. Toinen on antanut periksi maan vetovoimalle ja kadehtii uutta mahasta muuttanutta siskopuoltaan. Tämä törröttääkin terhakkaana värin vivahtaessa auringon päivettämään ruskeaan, mutta sisko voi sentään leveillä nännillä ja arvettomuudella. Melkoinen tasapeli. Seuraava vaihtoehto on mennä ulos, jossa pakkanen pistelee tuhansia pikku neuloja nenänpäähän ja poskiin. Saapa ainakin rusottavat posket, punaisen nenän, "kaksosten" pysyessä lämpöisinä villan ja pompan alla.


Näin se homma etenee. Ensin kuoppa 2,5 vuotta









sitten piirretään
rinnanpohja-alueet ja siirrealue













Lopulta "Matti Nykänen"-asento ja 
lopultakin kaksi "pulleaa" purjetta

tiistai 29. joulukuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 6 (haavapoli)


"Missä olette? Teidän piti olla haavapolilla jo puolitoista tuntia sitten". Kiroan puhelimeen niin äänekkäästi, että muut odotustilassa säpsähtävät: "pirskatin himskatti! Arvasin tämän!!!"

Ilmoittaumislappu
Olin Töölön Sairaalassa, jonne minut oli kutsuttu rintasiirteen kuolioalueen takia. Ensimmäistä kertaa huomasin aulassa ilmoittautumiskoneen. Epäsosiaalisena rakastan koneita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin ihmiskontaktien välttäminen, mutta miksiköhän kone ohjasi minut karttoineen monitoimipolille eikä plastiikkakirurgiselle osastolle?

Monitoimipoliklinikalla minut valtasi suuri epäusko. Minulle oli kerrottu, että haavapoli on plastiikkakirurgisen osaston yhteydessä. Epäuskoisena jouduin ottamaan ihmiskontaktin: "olenko oikeassa paikassa?" Bodattu hoitaja katsoi minua närkästyneesti: "olette aivan oikeassa paikassa, koska tämä toimii myös haavapolina. Istukaa nyt vain odottamaan!"

Neljänkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyökkäsin sihteerin luukulle edelleen epäuskoisena: "olenko oikeassa paikassa, sillä myös viidennessä kerroksessa on haavapoli?" Samalla yritin tyrkyttää hänelle ilmoittaumislappua, mutta se ei kiinnostanut leipääntynyttä sihteeriä. Sen sijaan hän huokasi ja kysyi: "oletko ilmoittaunut tähän?" Minä varsin kärttyisästi: "ilmoittauduin aulassa olevalla koneella, mutta en tähän luukulle?" Sihteeri: "kyllä tähän olisi pitänyt ilmoittautua. Annahan kelakortti, niin hoidetaan asia." Hetken ajan hän hakkasi konetta ja tuijotti tiukasti ruutua ja mumisi: "mikähän tässä nyt on?!" ja jatkoi tuhahtaen: "no olethan sinä ilmoittaunut. Istu nyt vaan odottamaan! Lääkärit tulevat sitten, kun ehtivät".

Pinna kireänä vaelsin edestakaisin kylmien ja kuumien aaltojen vaihdellessa tuskallisen nopealla syklillä. Samalla riivin nahkaa huulista ikävän aavistuksen vallassa, ja sain veren pursuamaan. Se maistui raudalle, yök.

Puolitoista tuntia myöhemmin pompin kenguruna kerroksesta yksi kerrokseen viisi ja kirosin huonoa opastusta. Ilmoittaumiskone oli pettänyt minut tylysti, ja reklamoin asiasta. Tosin eniten minua jännitti, oliko kirurgi vielä haavapolilla vai jo leikkaamassa?

Rintasiirre ja sen revityt
alueet
Haavapoli vaikutti olevan kaaoksen vallassa. Potilaita mahtui laidasta laitaan. Yksi vaikutti sukupuolenvaihdosleikkauksessa olleelta tukijoukkoineen, ja muutamat kärsivät järkyttävistä palovammoista. Jollain koko pää oli paketissa, ja jotkut eivät kyenneet istumaan. Vaikutin kaikkein terveimmälle.

Kaaoksen seurauksena Maija Plastiikkakirurgittaren leikkaussaliin meno oli viivästynyt, joten hän repi innokkaasti rintani kuoliota irti. Samalla hän kiljahti ilosta, kun veri alkoi pulputa siirteen elinvoimaisuuden merkiksi. Tästä innostuneena, hän jatkoi vatsassa olevan haavan ja navan nyppimistä, sillä osa sisäisistä tikeistä yritti tunkea ihonpintaan. Yritin pysyä reippaana kivusta huolimatta, vaikka tippa olikin ilmestynyt silmäkulmaan.

Klexane pistos (veritulpan ehkäisyyn)
ja sen aiheuttamat mustelmat

Rinta Physiotullen hopea- ja
sulfa-rasvataitosten jälkeen

















Kaiken kaikkiaan uutiset olivat erinomaisia. Tosin haavojen parantuminen on nyt paljolti kiinni elimistöni omista paranemista edistävistä tekijöistä sekä omasta aktiivisuudestani. Suihkuttelen nyt haavoja säännöllisesti kymmenen minuutin erissä. Hentoa kasvavaa ihoa hellin rasvalapuilla, UCS geelillä sekä imevillä haavasidoksilla. Myös vyötärön tukiliiviin pukeutuminen jatkuu edelleen, jotta ylimääräinen liike ei pääse hidastamaan haavan parantumista. Tässä vaiheessa maltti on näköjään valttia.

Kahden viikon hoidon jälkeen

Vatsan tukiliivi (kiristysliivi)

Uusi napa ja
siirteen ottopaikka
(kuvakulma vääristää vyötärön
kapeuden)