Kohti uutta rintaa vol 12 (tatuoitu ja valmis)

Tatskan jälkeistä vuotoa

Tsur sur sur sur, sanoi tatuointikone ja veri roiskui, kun tatuointihoitaja pyöritti kojetta pitkin rakennettua nänniä. Kojeessa oli tasainen surina ja monta ohuen ohutta neulaa, jotka lävistivät ihon. Rikottuun ihoon annosteltiin väriainetta, ja samalla kertaa hoitaja pyyhkäisi valuvaa verta. Pystyin makaamaan hoitopöydällä rentona, sillä tatuoiminen ei tuntunut miltään. Mieltäni myös rauhoitti tieto, ettei kukaan ollut saanut allergista reaktiota kyseisistä väriaineista. Kaikki allergisoivat aineet oli poistettu jo vuosia sitten.

Väriaineet sekoitettiin useasta eri väristä, koska jokaisen nänni on yksilöllisen värinen. Tatuointihoitaja omasi tarkan värisilmän, mutta kysyi vielä mielipidettäni kolmen värisävyn väliltä. Eri värisävyjä verrattiin alkuperäisen nännin väriin, ja huomasin päätyväni samaan sävyyn kuin hoitajakin. Tosin hoitaja varoitti, ettei tatuoitu nänni tule ikinä olemaan täysin samanvärinen kuin oikea. Tatuointi kuitenkin antaa rinnan rakentamiselle viimeisen silauksen ja saa rinnat näyttämään yhteinäisille.

Teippien poiston jälkeen

Toimenpide kesti kaikkineen noin tunnin. Verta ja kudosnestettä tihkui jonkin verran, mutta en tuntenut mitään. Rinta on edelleen miltei tunnoton, joten tämä etappi oli koko rintakonstruktion helpoin. Tatuointi parantui hyvin, enkä saanut mitään oireita väristä saati suojateipistä. Jonkun verran muistin rasvata tatuoitua aluetta Bepanthenilla, mutta iho oli pian kuin uusi. Helppoa kuin heinänteko. Siinä siis nyt toinen tatuointini sädetyspisteen lisäksi. Kauan siinä menikin, sillä koko rinnankorjaukseen ja suunnitteluun meni noin kaksi vuotta. Todella nopeasti aika on mennyt, ja olen tyytyväinen lopputulokseen.

Jos jotain valitettavaa haluaa löytää, niin uusi rinta on hiukan timmimpi ja isompi. Rintaliiviostoksilla huomaa, että jos kuppi istuu täydellisesti tehtyyn rintaan, niin se jää vajaaksi luomun kohdalla. Hiukan hassulta se itsestä näyttää, mutta tuskin kukaan muu sitä huomaa :D

Sen pituinen se, aamen.

Tästä

tähän

Kävyt kantapäinä

Saatana mitä linkutusta, ajattelin laivamatkalla kotiin ja katsoin vainoharhaisesti, tuijottiko jokainen omituista toispuoleista varpaisillani hipsimistä. Onneksi kaikki olivat keskittyneitä vain löytämään oman hyttinsä tai miettimään, missä tax-free on.

Hytissä paljastui taas se tosiasia, että kantapää oli poksahtanut auki kuin ylikypsä luumu ja vuotanut verta kenkään. Tietenkään hätävara-Compeedit eivät olleet mukana helpottamassa kipua ja kävelemistä. Haava ei sietänyt kosketusta, joten laivamatka ei taittunut humpaten vaan punkassa makaillen.

Kärsin jonkun sortin perinnöllisestä sarveiskerroksen paksuuntumisesta ja halkeilusta kantapäissä. Yleensä kehoitetaan välttämään raspausta ja hankaamista, mutta "sairaalloisessa" paksuuntumisessa sillä ei ole väliä, koska iho paksuuntuu joka tapauksessa normaalia nopeammin ja enemmän.

Kulutan innolla ihmeitätekeviä voiteita ja petyn joka kerta turhiin lupauksiin. Suurimmassa osassa luvataan pehmeyttä ja halkeamien ehkäisyä. Silti tilanne on joka kerta yhtä käpyinen rasvauskertojen jälkeenkin.

Mainoksen uhrina ostin kalliin Schollin velvet smooth -raspiaparaatin. Sen timanttinen hiontarulla riipi innokkaasti kuivettunutta nahkaa ja lennätti sitä ilmaan valkoisena jauhona. (köh köh) Pöllytyksen jälkeen kantapää oli kuumottava ja tuntui taas piikikkäältä, sillä hionta tuntui levittävän suomut auki. Jatkohionta silotti hiukan terävintä kärkeä mutta siinä kaikki.

Silikonisukat hommasin kantapäitäni hellimään. Ne pitävät kosteuden ja pehmentävät ihoa. Tosin pehmennyksen jälkeen jalat ovat hikisen märät ja vaikutus jää lyhyeksi. "Hoidon" jälkeen jalkapohjat näyttävät normaalin taaplaajan kantapäille, mutta palautuvat nopeasti "kävyiksi".

Kaupoissa ihastun sukkiin. Ihania kissakuvioita, tekstejä ja värejä, mutta ei aikaakaan kun sapelin terävät riekaleet riipivät mukavat sukat piloille, sukkahousuista puhumattakaan. Mutta mitäpä sitä ei tekisi sukkateollisuuden hyväksi. Hommaa sinäkin terävät kantapäät ;)

Kohti uutta rintaa vol 11 (nippelistä nänni)

Alkutilanne

Tulehtunut. Tieto ei tullut suurena yllätyksenä. Enemmän olisin hämmästynyt, jos parantumisprosessi olisi ollut helppo ja mutkaton. Ehkä tähän väliin sopii jälleen sanonta: "alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo".

Mytätty nahkapala alkoi hoitamisesta huolimatta hehkumaan, turpoamaan ja särkemään, vaikka tississä ei juuri tuntoa olekaan. Tietämättömyys siitä, mikä oli normaalia ja mikä ei, sai minut soittamaan Töölön plastiikkakirurgiseen yksikköön, jossa olettivat, että ompeleet olivat alkaneet ärsyttämään. Sain kehoituksen poistattaa tikit paikallisella terveysasemalla ja seuraamaan tilannetta.

Seuraavana päivänä lähdin toivoa täynnä terveyskeskukseen jonottamaan. Paikallinen käytäntö oli mysteeri. "Ota biljetti ja istu odottamaan". Ei siinä varmaankaan mitään outoa ollut, mutta kilttinä ja huomaavaisena henkilönä ihmettelin, kun muut eivät noudattaneet kehotusta. Istuin pitkän tovin ja toisenkin ja ihmettelin, kun muut marssivat ilman biljettejä ilmoittautumisluukulle. Osa biljetin ottaneista kutsuttiin johonkin takahuoneeseen, josta asiakkaat eivät näyttäneet enää palaavan. Olinkohan ottanut surmansuuhun johtavan jonotuslappusen? Kauhuissani marssin luukulle, josta apua oli saatavilla samantien.

Hoitaja oli virkeä ja nuori, ja ryhtyi oitis nyppimään törröttäviä tikkejä. Plop plop lentelivät tikit mahalleni, kunnes koin jotain ärsyttävää nykimistä, jota seurasi avunhuuto vanhemmalle hoitajalle. Tämä ryhtyi tuumasta toimeen ja nyki nykimistään. Lopulta he nykivät molemmat, kunnes totesivat, että alemman kerroksen tikki ei lähtenyt pois, joten poistotoimenpiteet lopetettiin siihen.

Jo paranemassa

Tilanne ei suinkaan parantunut tästä, sillä tikkien poisto oli avannut kolon nännin alle, ja kolosta tursusi märkää eritettä. Aloin tunkea Sorbact-nauhaa koloon, jotta bakteerierite tulisi pois. Kaikki alkoikin näyttämään erinomaisen hyvältä, sillä kolo pieneni pienenemistään. Tosin muotoiltu nänni oli osittain humpsahtanut ilmestyneeseen poteroon ja tukki käytävän.

Mielenkiinnolla jatkoin paranemisprosessin seuraamista. Pienen pieni epäilys nosti kuitenkin päätään, sillä "nännin" viereen oli kasvamassa toinen nänni. Kirkkaan punainen mollukka loisti kuin laserpointterin piste. Tästä havahtuneena aloin tutkimaan kohoumaa, joka räjähti käsiini. Kumpu pulppusi verta ja mätää kuin bideesuihku.

Aloitin Sorbact-hoidon taas, ja suojasin luomusta sideharsotaitoksin ulkoisilta ärsykkeiltä. Aina haavalappuset eivät riittäneet, sillä nänni jakoi auliisti eritettä haavalapun lisäksi paitojen etumukseen. Pyykkäämistä riitti.

Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, ja lähinnä arpimuodostelma muistuttaa tulehduksesta. Nyt odotan toukokuuta ja tatuointiaikaa. Saas nähdä, miten se sitten menee...

Tämän hetken tilanne

Pyörä versus maastopyörä

Taas! Maastopyörä oli pahat mielessään hypännyt selkääni alamäessä, ja makasin avuttomana sen alla kuin kiinniotettu rikollinen. En päässyt ylös. Makasin haavoittuneena kylmässä ja märässä maassa vatsallani. Jalkani olivat pinnojen välissä, ja pyöränsarvet koristivat päätäni kuin uljasta mutta nujerrettua härkää. Samalla kökötin miltei aidanseipäässä tai oikeammin sen alla. Nimetön sormeni oli vääntynyt viimeisestä nivelestä ja ranteet taittuneet. En päässyt ponnistamaan käsillä enkä polvilla ylös. Joka paikkaan sattui.

Tykkään vauhdista (varsinkin autolla), mutta maastopyöräily on tuntunut aika haastavalta. Olen kaatunut lähes joka kerta tai vähintäänkin puut hyppäävät eteeni poluilla. Puilla tuntuu olevan magneettinen vaikutus minuun, aivan kuin Frasierillekin (linkki). Sitä paitsi vähemmänkin kovassa vauhdissa silmäni vuotavat vettä, enkä näe mitään. Syynä tähän nähtävästi Meibomin rauhasten tukkeumat (silmäfinnit) edelleen. Ne ovat tulleet jäädäkseen.

Kävin taas lääkärissä silmieni vuoksi. Silmälääkäri vakuutti, että Systane Balance on juuri oikea tippa silmieni kuivuuteen sen rasvaisemman koostumuksen takia. Kuitenkin alamäissä vollotan edelleen kuin pahainen kakara, joka ei saa tahtoaan lävitse. Siispä en voi allekirjoittaa kyseisen silmätipan ihmeitä tekevää hoitotehoa.

Ahvenanmaalla ei ole lunta

Pyöräilytaitoni ammennan normaalista pyöräilystä jalkajarrullisella mummopyörällä
(ilman apupyöriä). Mummopyörällä ajaminen tuntuu kuitenkin tylsältä, enkä kovin innoissani tee sillä mitään pitkiä lenkkejä. Sitä paitsi pyöräily sillä sattuu häntäluuhun, joka kipeytyy joka kerta niin, että istuminen on jälkeenpäin haastavaa.

Maastopyöräily taasen eroaa mielestäni ihmeen paljon tavallisesta pyöräilystä. Ensinnäkin pyörän kyytin pääseminen on alussa miltei mahdotonta. Pitkään ihmettelin, pitikö lajiin omata estejuoksijan lonkat ja letkeät jalat, jotta edes liikkeellelähtö onnistuisi. Nyt vuoden treenamisen jälkeen tajuan, että suurin salaisuus piilee pyörän kallistuksessa. Samalla kun uskaltaa yrittää, pitää myös pitää jarruista kiinni, ennen kuin pyörä karkaa alta.

Pyöränselkään pääsemisen jälkeen seuraa muutama muu haaste eli itse pyöräily. Pyörän varusteet ja tuttujen jalkajarrujen puute aiheuttavat useimmiten holtitonta syöksylaskua, sillä hätääntyessä niiden puute saa vauhdin kiihtymään yli omien taitojen. Ja siinä vaiheessa kun jarrujen sijainti muistuu mieleen, saa lähinnä aikaiseksi täyspysähdyksen, koska molempien käsijarrujen paniikinomainen puristus pysäyttää molempien pyörien liikkeen. Siinäpä taas sammal tulee tutuksi.

Positiivista maastopyörässä on sen jousitus, joka vaimentaa töyssyjä kera paksujen renkaiden. Rytkytys alkaa tuntua jopa nautittavalta, kunhan muistaa pienen kevennyksen istumisessa ja polvissa. Muutenhan haarujenväli vaikuttaa katkeavan kahtia, ja toinen puoli alakroppaa jää polulle. Siltä se ainakin tuntuu.

Maastopyöräilyn parhaina puolina tulevat hengissä pysymisen tunteet ja adrenaliiniryöppy voitosta maaston epätasaisuutta ja surmanloukkuja vastaan. Sillä vaikka pyöräilyvarusteet ovat tietenkin maastopyöräilymestarin käsialaa ja pyörässä suloista vaaleanpunaa, niin kuskin ohjaustaitoon niistä ei ole apua. Ohjauksessa parhaana oppina toimii kaatumisenpelko. Sen siivin jaksaa hullunkiilto silmissä paahtaa eteenpäin; nimenomaan eteenpäin. Jos vähänkin löysäilee, niin pyörä töksähtää ensimmäiseen kiveen tai puunjuureen, ja sen ylipääseminen jää siihen. Tässä tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää kotiinpaluu asfalttitietä pitkin.

Oheisvarustuksesta sen verran, että pyöräilylasit eivät pidä silmiä kuivina, vaan kauhunkyyneleet vierivät silmistä viiman osuessa niihin. Tosin ihmettelen viiman pääsyä silmiini, koska korkeat poskipääni (lue: läskinaama) saavat lasit huurtumaan. Eli kovin ihmeellisesti lasit uppoavatkin ihomassaani ja toimivat tiivisteenä. Tosin lasit suojaavat oksien syöksymiseltä silmiin, mikä on tietenkin pelkästään vain positiivista.

Varusteeksi suosittelen myös kokovartalon verhoamista, sillä oksat saattavat sivaltaa jalat poikki tai ainakin haavoittaa. Sitäpaitsi kaikessa kauheudessa punkit saattavat hypätä heinänkorrelta paljaisiin kohtiin ja aiheuttaa pahimmillaan puutiaisaivokuumeen. Puenpa siis burkan päälle. Tai hyppään autonrattiin.

Korvatulpat - ajatusten hiljentäjät

Kaiken piti olla täydellistä. Juuri tuuletettu makuuhuone, joka huokui raikkautta ja unettavaa happea. Pimennysverhot, jotka estivät pienenkin valonsäteen kuu-ukolta ja herra Jupiterin loisteelta. Näiden lisäksi herkullinen iltapala ja puhtaat valkoiset lakanat. Kyllä unen pitäisi tulla!

John Anster Fitzgerald "The stuff that dreams are made of"

Väsymys oli painanut silmäluomiani koko illan, mutta olin sinnitellyt vielä hetken ja pidentänyt nautintoa päästä kääriytymään peittomajaani. Huokasin syvään pienessä turvallisessa käärössäni, ja jäin odottamaan rentouttavia lihasnykäyksiä ja -loikkia, jotka normaalisti pudottivat minut höyhensaarille.

Tällä kertaa minussa ei ollut sätkynuken vikaa. Peitto tuntui tyhmältä, tuli kuumakin ja verhossakin oli joku millimetrin rako, josta tunkeutui sisään pieni harmaa viiru. Heti kun yritin sulkea silmäni, ajatukseni alkoivat rientää. Näin valonvälähdyksiä. Aivan kuin joku olisi ottanut minusta kuvia salamavalolla. Avasin silmät, mutta huoneessa ei ollut muuta kuin harmaa viiru ja kultani tasainen hengitys.

Uusi yritys. Mietin seuraavan päivän ruokaa, ja millainen työpäivä olisi tulossa. Niin ja ennen kaikkea, oliko se herätyskello herättämässä. Samalla aloin elää sitä päivää uudelleen. Analysoin ihmisten sanomisia ja ilmeitä. Huomasin ajattelevani, että taisin sittenkin taas epäonnistua, ja mitähän se yksikin tyyppi ajatteli. Tuskin mitään hyvää ainakaan! Piinaavat mietteet tuntuivat kulkevan kokoajan samaa rataa, eikä nukkumattia kuulunut. Mutta onneksi minulla oli tähän salainen ase - korvatulpat, nuo autuaan unen apulaiset.

Muotoillut ovat minusta parhaat laadultaan
 ja säilyttävät laajenemiskykynsä pidempään

Hapuilin pimeässä yöpöydänlaatikkoa. Sen löytäessäni yritin käsikopelolla tunnustella korvatulppien sijaintia. Käteni osui kuitenkin yöpöydällä olevaan puhelimeen ja voidetuubiin, jotka tippuivat hirveällä ryminällä lattialle. Pidätin hengitystäni ja mietin, olinko herättänyt kaikki muut ja saanko itsekään enää unta pelästykseltäni. Hetken päästä löysin käytetyt, korvavahaiset korvatulpat, jotka olivat hieman jo menettäneet muotoaan. En välittänyt pienistä muotovirheistä, vaan muotoilin sormillani tulpista tylpät ja kapeat, jotka oli helppo sujauttaa miltei aivomassaan asti. Mitä syvemmälle, sen parempi, ainakin äänellisesti.

Odottelin korvatulppien vaikutusta. Korvakäytävässä ne kutittivat laajentuessaan. Jokaisen pienen tuntemuksen jälkeen ulkopuolinen melu hiipui, ja sisäinen suhina koventui. Lopulta en kuullut muuta kuin kohinaa, suhinaa ja äänettömyyttä. Keskityin hiljaisuuteen, joka vei oravanpyörässä kulkevat ajatukset. Täydellinen tyyneys, lepo - uni!

Aamu. Olin korvatulpillani eristänyt ulkopuoliset äänet ja nukuin ajattomuudessa, mutta havahduin huomaamaan, että harmaa viiru oli vaaleampi kuin aiemmin. Kello ei ollut vielä pärissyt. Vai oliko? Kyllä, mutta turhaan! Harmonian tilalle saapui hetkessä pakokauhu ja kiire. Äkkiherätys nosti stressihormonin huippuunsa, ja kiireen tuntu siivitti koko päivää. Kohta saapuu ilta, ja rakkaat likaiset korvatulppani odottavat ;)