Ärripurri

Ärsyttää. En ole ennen mennyt hoitoihin taksilla, mutta ajattelin säästää luontoa ja kuluja. Nyt jaoin taksin tuttuni kanssa, ja menimme samaa matkaa sairaalaan. Taksikeskus lähetti kuskiksi moottoriturvan, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Hänellä oli viimeinen tieto kaikesta syöpään liittyvästä, koska hän oli lukenut lääkäri Joensuun syöpäkirjan. Itse asiassa, ärsytys alkoi jo ennen sitä, sillä jouduin kinkkaamaan kipeällä polvella taksia vastaan, koska moottoriturpa ei ymmärtänyt osoitettani. Kermapersettä tämä ei miellyttänyt, joten jonkunlainen sanaharkka siitä syntyi.

Huomasin, ettei taksilla matkustaminen ollut yhtään sen mukavampaa kuin julkisillakaan. Inhoan molempia. Jostain kumman syystä vieraat ihmiset ärsyttävät. Heillä on omituisia tapoja ja juttuja. Hajusta puhumattakaan. Taitaa olla turvallisinta mennä hoitoihin omalla autolla, omassa hyvässä seurassa. En kestä kyydin odottelua tai huonoa musiikkia. Kaiken lisäksi kyseinen taksi vei minut "väärälle" ovelle, vaikka sanoin mille ovelle minut jätetään. Oven kohdalla vielä huusin, että jään pois kyydistä. Moottoriturpa jatkoi matkaa ja hölöttämistä. Hän oli päättänyt ajaa sairaalan takapihalle. Jos oltaisiin ulkomailla, niin tippiä ei heruisi. 

Päivä ei jatkunut yhtään sen paremmin. Syöpiksellä oli eri hoitaja kuin normaalisti, ja hän alkoi valittamaan, kun tulin liian aikaisin. Taksin vika sekin. Sytosalissa oli ylimääräisiä paikkoja, mutta hän hätisti minut yleisiin tiloihin. Yleiset tilat olivat pullollaan... noh... kaikenlaista hiihtäjää. Mistä lie karanneet. 

Hoidot eivät jatkuneet sen paremmin. Suoniyhteys ei auennut. Neulaa sinne tänne ja ihonalaiskudos pullisteli natriumkloridista. Samalla alkoi pieni jutustelu lapsen lapsista. Vitutuskäyrä jatkoi kohoamista. Sen lisäksi huomautin, että olivat unohtaneet taas punnita minut, vaikka kommentoin edelliselläkin kerralla lihoneeni melkoisesti. Kuulin, että punnitus ei kuulu perustoimintoihin. Niinpä jämäkästi ilmoitin huoleni liian pienestä annoksesta. Huoli osoittautui aiheelliseksi. Minut oli unohdettu, taas. Painoni oli hilannut ylöspäin niin paljon, että annos oli riittämätön. Nyt minä, seurueeni ja taksikuski odotamme lisäannoksia jokaisesta sortimentista.

CEF koktaili; syklofosfamidi-epirubisiini-fluorourasiili, tippuu suoneen ensimmäistä kertaa. Niiden kyytipoikana oradexon ja granisetron. Mielenkiinnolla odotan "oloja", nyt kun annokset on tarkastettu, ja saan lisää herkkuja. Tähän mennessä "oloja" ei ole juurikaan tullut. Lähinnä pohdin: "miten lääke voi auttaa, jos se ei tunnu missään?!". Kyllä myrkkyistä oloja pitäisi saada. Mahdollisimman pahoja ainakin. 

Ehkä pahinta kaikessa oli se, että hoitajat napostelivat suklaata kaiken aikaa. Tietenkään sitä ei tarjottu potilaille, mitä pidän suurena epäkohtana. Aina seurassa pitää tarjota muille. Peräänkuulutan hyviä tapoja. Tosin itseltäni ne ikävä kyllä aina unohtuvat. En voi syyttää taksia tästä. Syytän siis syöpää. 

Ärripurri alkaa rauhoittua. Siihen auttoi pusutyttö-kollegan tuoma neekerisuukko. Vai mikä niiden herkkujen nykyinen nimi onkaan. Nyt kun kaikki osapuolet on haukuttu, niin voin hyvin mielin suunnitella sitruuna-lakritsijäätelön syöntiä. Siinä rapisee viimeisetkin ärsytyksen rippeet. 

Surutyö

Kolmessa vuodessa olen parantunut vihervihaamisesta. Parantajaksi osoittautui muutto ja oma piha, jossa ajankulun unohtaa. Kaiken lisäksi kynsien alla ja kynsikerrosten välissä oleva multa on terapiaa. Voin sanoa, että kermapyllystä tuli kertaheitolla viherdiggari, joka miellyttää "nättisilmäänsä" pihan lisäksi keväisin ja syksyisin kukka-asetelmilla.

Tänä syksynä päädyin callunoiden ja havujen sekamelskaan. Asetelmaani halusin pienen kuusen, joten rämmin takapihan märkään metsikköön saha iloisesti kädessä heiluen. Pienessä kumpareessa liukastuin lehtien peittämään mutalammikkoon. Onneksi saha lensi heinikkoon enkä kaatunut sen päälle. Polvikierukka tosin osoitti mieltään, enkä päässyt ylös. Kaikesta märkyydestä huolimatta, minut valtasi halu kieriä kylmässä mudassa ja tehdä sotamaalaus. Polvikipu tappoi hauskuuden.

Omassa kolossani jatkoin sotkemista. Hylkäsin likaiset vaatteet kylpyhuoneen lattialle ja iskin kynteni mandariineihin. Ensimmäinen kuorenpalanen tippui lattialle, vahingossa. Lopulta tein kuorista selkeän polun keittiöstä olohuoneeseen. Oranssi jana ohjasi sohvalle, joka oli viimeinen päämääräni tällä erää.

Työ on pitkään määrittänyt minuuttani sekä antanut elämääni sisältöä ja rakennetta. Tässä kohtaa ammottaa nyt iso tyhjä aukko, jota syöpä ei voi täyttää. Alussa elin ajatuksissani työpäivien sisältöä ja ikävöin työyhteisön yhteisiä hetkiä ja naurua. Nykyisin aina harvemmin. Töihinpaluu tuntuu kaukaiselta, ja keskellä tyhjyyttä kärsin aika ajoin kateudesta ammattitaitoista sijaistani kohtaan. Hän elää entistä arkeani, johon kuuluu joka päiväistä uuden oppimista. Pidän työstäni, ja suren, että tutkintoni vanhentuu kaiken aikaa, ja täydennyskoulutusvelvoite kärsii pitkästä sairauslomasta. Kaiken lisäksi hoidot erkaannuttavat minua normaalista sekä vaikuttavat huonontavasti muistiini ja keskittymiskykyyni. Mielenkiinnolla odotan, millä tasolla ammattitaitoni on hoitojen jälkeen. Pääasia lienee se, etten ihan lopullisesti muutu mudassa istuvaksi tyhjäpääksi, joka unohtaa sytostaattihoitoihin menon.

Huomaamattani käsittelen tyhjyyttä ja entisestä luopumista, vaikka tilanteeni väliaikainen onkin. Uskoakseni tämäkin on jonkin sorttista surutyötä varsinkin nyt, kun reilu viikko sitten kollegaani menehtyi rintasyöpään. Se diagnosoitiin hänelle kolme vuotta sitten. Rinnoista syöpä levisi aivorunkoon. Nyt hän liitää naurulokin lailla vapaana ja ilman huolta tulevasta. Samalla kun loppui huoli, niin sammui myös nauru. Tämä muistutti, ainakin minua, siitä, että kuolema liittyy monesti syöpädiagnoosiin; halusin sitä tai en. Siksi varmaan haikeat ja synkätkin mietteet, vaikka mieleni muuten huoleton onkin.

Jotta elo ei mene ihan synkistelyksi, niin lupaan yrittää muistaa torstaisen sytostaattihoidon. Lupaan myös juoda paljon glögiä ja syödä hakaristitorttuja!

Neiti Pilleri

Tunnustan. Rakastan pillereitä. Iloitsen niiden väreistä ja muodoista. Sydämiä, avaruusraketteja, soikeita, neliöitä ja pyöreitä. Muodon lisäksi ulkonäköön vaikuttavat erilaiset päällysteet, jotka myös määrittävät pillerin luonteen. Paksuja värillisiä kalvoja, kukertavia liivatekapseleita tai valkoisia päällystämättömiä tabletteja. Niitä voisi miltei verrata ihmisiin. Päällystämättömät yleensä kiihtyvät äkkiä ja leppyvät nopeasti. Paksumpi nahkaiset nauttivat olostaan ja omaavat tasaisemman luonteen. Osalla tableteista on myös ominaistuoksunsa. Jotkut tuoksuvat karamelleiltä ja toiset kitkeriltä kemiallisilta yhdisteiltä lääkeformulaatiosta huolimatta.

Pilleristi minusta tuli jo pikkutyttönä. Suvun aikuiset tuputtivat minulle lääkkeitään joka vaivaan. Surkea valittaja kun olin. Kait 70-luvulla näin vain toimittiin. Tai ainakaan minä en tiennyt paremmasta. Lääkkeet oli tarkoitettu nautittaviksi, helpotuksen antajiksi. "Miksi niitä muuten olisi myynnissä?", mietti pikkutyttö silloin.

Relapamil lienet ollut erikoisempia aikuisten lääkevalintoja minulle. Pilleri sisälsi muun muassa rauhoittavaa diatsepaamia. Lääkettä käytettiin suonenvetoihin, joista kärsin useinkin. Tällöin jalkani vääntyivät milloin mihinkin epäluonnollisiin asentoihin aiheuttaen kovaa kipua. Relapamil oli kramppien vapahtaja. Niin ainakin luulin. Olotilasta tuli varsin raukea ja harmiton. Tosin suonenvetokohtaus oli jo ohi, ennen kuin lääkkeen vaikutus alkoi. Kuitenkin tabletin ihmevaikutukseen uskoen turvauduin helposti uudelleen kolmiolääke Relapamiliin tai Crampitoniin, joilla myyntilupaa ei enää ole.

Mukavilla pillereillä on myös haittavaikutuksensa, mutta sekin piti oppia vaikeimman kautta. Migreeni, tuo viheliäinen vammauttaja, on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. Näin siis kuvainnollisesti sanoen. Käytännössähän minulla ei ole yhtään harmaata hiusta eikä juuri hiuksiakaan... Joka tapauksessa migreenikipu oli ajaa minut itsemurhan partaalle, kun tavalliset napit eivät auttaneet. Sain tohtorilta ihania triptaaneja, migreenin täsmäaseita. Kun migreenikipu nosti päätään, tulitin täysillä. Olo oli ekstaattinen. Pahoinvointi, maailman keinuminen ja itsemurha-päänsärky jäivät jonnekin. Kivuttomuus oli taivaallista. Selvisin migreenisodasta voittajana vuosi toisensa jälkeen, kunnes migreenit lisääntyivät pariin kertaan viikossa. Sain lisää pillereitä. Nappailin erilaisia verenpainelääkkeitä. Ei aikaakaan kun popsin myös rauhoittavia tabletteja. Näiden lisäksi epilepsia- ja psykoosilääkkeitä. Lopulta migreenistä tuli jokapäiväinen riesa. Muutaman kerran jälkeen neurologi nokkela tajusi, että kärsin lääkepäänsärystä. Aloitettiin vieroitushoito kipulääkkeistä.

Vieroitushoito osoittautui masentavaksi. Jättimäiset kortisoniannokset eivät auttaneet. Kipu jyskytti samanlaisena kuin massiivisessa migreenissä. Kipulääkkeet, varsinkin triptaanit, olivat kiellettyjen listalla. Olin vammautunut kivusta enkä kyennyt töihin. Sairaalassa otettiin käyttöön kaikki mahdollinen kivun taltuttamiseksi: happi, kylmäpakkaukset, pahoinvointilääkkeet, miedot ja vahva opioidit, migreenitippa sekä rauhoittava lääke. Mikään ei auttanut. Opioidit aiheuttivat lisää pahoinvointia. Keikuin fyysisesti oksennuksen ja nukkumisen rajamailla. Rämmin häpeässä. Kärsimys oli itseaiheutettua tyhmyyttä. Mutta kummasti sekin on nyt muisto vain, eikä sitä tapahdu enää toiste.

Lääkkeiden haitoista voisin paasata enemmänkin, sillä esimerkiksi harmittomalta tuntuva nenäsuihke Otrivin onkin varsin koukuttava helpote. Yksi suihkaus eikä tukkoisuutta enää muistakaan. Suihke vaikutti, ainakin lapsesta, nerokkaalta keksinnöltä, ja se vain lisäsi luottamusta lääketieteen ihmeisiin. Annostelu oli niin helppoa, että turvauduin siihen joka kerta, kun nenä meni tukkoon; vieläkin. Tietenkään silloin ei ollut lapsille omia lääkevahvuuksia, joten haitat saattoivat olla mittaviakin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella nenäpolyyppejä, kuorsaamista ja päänsärkyä.

Onneksi lääketiede on kehittynyt sitten lapsuusaikojen. Nykyisin panostetaan lasten lääkitykseen ja sen turvallisuuteen. Ennen, neljäkymmentä vuotta sitten, ajateltiin lähinnä lääkityksen hyötyjä, eikä silloisilla farmaseuteilla ollut oikeutta antaa lääkeneuvontaa. Päinvastoin, varsinkin haitoista piti vaieta, jotta lääkkeet eivät jäisi ottamatta. Ja taisivatpa lääkkeiden informatiiviset pakkausselosteet toimia lähinnä pillerilaatikoiden pehmusteina ja ylimääräisenä jätteenä. Vai oliko niitä edes silloin? Jos oli, lukiko niitä kukaan?

Nykyisin lapsille formuloidaan yhä enemmän hyvänmakuisia vitamiineja ja lääkkeitä. Ennen vaihtoehtoja ei ollut. D-vitamiini ostettiin apteekista valkosuklaalevyissä. Valkosuklaa voi kuulostaa lääkkeenä varsin houkuttelevalta, mutta minulle siitä on lähinnä jäänyt kammo enkä vieläkään tykkää valkosuklaasta. Ruuan inhoamisen lisäksi inhosin D-vitamiinisuklaata ja kalkkitabletteja, sillä silloin kalsiumtabletit eivät sisältäneet makuaineita eivätkä D-vitamiinia. Tabletit piilotin milloin minnekin ensimmäisen maistokerran jälkeen, sillä ne olivat ikävän jauhomaisia. Jauho tarttui suuontelossa joka paikkaan. Maku pysyi ja vainosi suussa koko päivän aiheuttaen oksennusrefleksin. Äidilleni on nähtävästi jäänyt traumoja näistä episodeista, sillä hänestä en olisi sairastunut rintasyöpään, jos olisin kiltisi syönyt kalkkitabletteja. Kaukaa haettu selitys sekin. Enpä voi olla miettimättä, miten rintani sisälsi niin paljon pahanlaatuista mikrokalkkia. Mistä se tuli? Kalkkitableteistako?

Päiväkahviseura

Uteliaisuuttani kävin tällä viikolla paikallisen syöpäyhdistyksen kahviseurassa. Tullessani pieneen huoneeseen, ajattelin hetken ajan tulleeni väärään kerhoon. Pöydän ympärille oli kerääntynyt ainoastaan joukko hyväkuntoisia mummoja permanentteissaan. Ja koska syöpähenkisyydestä ei ollut tietoakaan, olisi voinut luulla, että Marttojen kokous alkaa hetkellä millä hyvänsä sukkapuikot kilisten. Hetken ennakkoluuloilun jälkeen soimasin itseäni yleistämisestä ja liityin syöpäläisten jengiin.

Heti ensisilmäyksellä havaitsin olevani porukan nuorin. Suunnittelin nauttivani kahvia ja piparia koko 20 euron jäsenmaksun edestä ja liukenevani paikalta vähin äänin. Toisin kävi. Omituisen mummorasismini keskellä iloitsin mummojen supliikkitaidoista. Tilanne muistutti ajoittain jopa älyvapaata komediaa. Yksi mummoista nimitteli toista muun muassa hulluksi. Hullunpaperit saanut vaikutti vain tyytyväiseltä uudesta diagnoosistaan, sillä hän pääsi pyöreille luvuille tautivalikoimissaan.

Joukkoon mahtui myös supisuomalaisen ajattelutavan omaava rouva, joka ei pitänyt melua itsestään. Vaatimattomuus ympäröi häntä lähes poistyöntävästi. Hän kertoi olevansa vain maan matonen nimeltään Leena. Luokittelin hänet veljen varjoon jäänneeksi, sillä hän kertoi omien kuulumistensa sijasta tunnetun velipoikansa uutiset. Puheenvuorosta innostuneena eräs huonomuistinen ja likinäköinen harmaapää muistikin tuntevansa Leenan, joka oli jo kaikessa hiljaisuudessa loukkaantunut harmaapään leuhkuutta. Onneksi tervehtimisepisodi sai onnellisen päätöksen, ja iloinen puheensorina jatkui.

Vieressäni istui permanentiton nuoremman polven mummeli. Hänen tasainen valittava ininänsä raastoi hermojani. Syöpäpelkoa ja sairauksia haettiin lapsuuden päivistä asti. Nykyisiä vaivoja hänellä riitti koko kansakunnalle jaettavaksi, eikä elo ollut mistään kotoisin. Pettymyksekseni huomasin olevani täysin empatiakyvytön enkä penkkinaapurina saanut suustani kannustuksen sanaa saati taputettua olalle. Itse asiassa tajunnanvirtani alkoi suunnitella inisijän vaientamista. Tokaisinkin sarkastisesti jotain Suomen mantereen pölyjen karistamisesta ja uusien tuulien haistelusta. Tämä lähinnä suututti suoratukan, jonka mielestä en ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Onneksi joku edes hörähti ja lievensi kommenttieni paheksuttavuutta. Naapurisopu oli kuitenkin jo mennyt.

Itsetyytyväisyyteni ja omahyväisyyteni kasvoivat koko kahvikerhon ajan. Suurin osa oli menettänyt ystävänsä sairauden tullessa julki. Toiset kipuilivat vielä 19 vuoden jälkeenkin. Joku valitti käden vammautumista. Osa kärsi järkyttävistä pahoinvoinneista ja laihtumisesta. Minulla ei onnekseni ollut mitään näistä! Vointini ja ruokahaluni ovat paremmat kuin koskaan, mikä aiheutti ryhmänvetäjässä hämmennystä ja epäuskoa. Solumyrkky, doketakseli, ei yksinkertaisesti sääli ja säästä ketään. Toivottavasti ylpeys ei käy lankeemuksen edelle, sillä vain yli-ihmiselle kaksi desilitraa olutta aiheuttaa enemmän haittavaikutuksia kuin pussillinen solumyrkkyjä. Taidan olla melko poikkeuksellinen superlady. 

Kissanpäivät

Heräsin aamulla superpallomaiseen vierivään ja poukkoilevaan ääneen. Ei epäilystäkään, etteikö jotain olisi tekeillä. Luonani on hoidossa kaksi tuholaista, kissanpentua, jotka eivät malta nukkua täysiä yöunia. Uteliaisuuteni heräsi, koska en omista superpalloa. Lattialla pyöri useampi viinirypäle, kissojen ryöstösaaliita, joilla oli kiva pallotella pitkin lattioita. En voinut olla vihainen, koska vahinko eli viinirypäletertun repiminen oli jo tapahtunut, ja pennut olivat niin suloisia leikkiessään.

Pidän eläinten, ainakin kissojen, periksiantamattomuudesta. Jos he jotain haluavat, mikään ei estä heitä saavuttamasta sitä. He itsepäisinä keksivät keinot. Nytkin kissapimut Sirkka ja Sinikka, halusivat välttämättä hypätä pöytätasolle, eivätkä lannistuneet, vaikka hyppy toisensa jälkeen epäonnistui, ja he läjähtivät vauhdilla takaisin lattialle. Aloin jo huolestua, sattuiko heihin, mutta edelleen he pomppivat sinne tänne vailla huolen häivää. Ja minä annoin, sillä en koe kissojen olemista pöytätasolla mitenkään epäsopivana.

Tosin en voi olla miettimättä, onko yrittäminen ja periksiantamattomuus lajista riippumaton ominaisuus kaikille pennuille ja lapsille. Itsekään en oppinut ajamaan pyörällä heti ensiyrittämällä, mutta nousin pyöränsatulaan kolhuista huolimatta. En kyllä muista, pakotettiinko minut yrittämään uudelleen vai olinko silloin periksiantamattomampi. Vanhemmiten tuntuu, että luovutan liiankin helposti. Kitaratunnitkin jäivät, koska sormenpäät kipeytyivät, ja olisi pitänyt harjoitella enemmän. Uskon, että eloonjääminen ja toimintakyvyn ylläpitäminen ovat elämän suurimpia motivaattoreita. Niiden vaikutus vähenee iän myötä, mutta onneksi olen vielä nuori kisupimu, jolla intoa ja toivoa riittää.

Minä, Sinikka ja Sirkka vietetään kissanpäiviä. Mistä lie tuokin sanonta on tullut, sillä seuratessani kissapimuja huomasin, että heidän unensa ja elonsa vaikutti pinnalliselta, jopa stressaavalta. Unesta, saati unisuudesta, ei ollut tietoakaan, kun jokin liikahti tai rasahti. Liekö nukkuneet ollenkaan. Ja vaikka hetki sitten pieni pehmoinen kerä olisi tuhissut ja kuorsannut, niin sekunnin murto-osassa karvakerä oli valmiina taistoon. Näinköhän pimujen kissanpäivät ovat nautiskelun ja leikin sijasta alituista varuillaoloa ja kiinnipitämistä yhdeksästä hengestään. Toivottavasti ei.

Minulle kissanpäivät ovat ajattomuutta ja päivämäärättömyyttä. Nukun kun nukuttaa. Jätän kiireet muille, mutta kaikessa kiireettömyydessä pitäisi muistaa ylihuolehtia itsestään. Pitäisi muistaa oma sairaus kokoajan ja sen tuomat rajoitteet, mutta itsepäinen normaalin arjen tavoittelu saa minut tekemään asioita ohjeiden vastaisesti. On mahdotonta pysyä neljän seinän sisällä koko flunssa-ajan, joten kapinallinen oven raotus maksoi minulle flunssan. Taaskin hoidot siirtyvät enkä pääse esittelemään uutta tukkaani sädepolin hoitajille. Tosin keinotukka eli akryyli ei siedä kuumuutta, joten etutukka ehti sulaa jo tönköksi. Missä ja milloin tämäkin tapahtui? En tiedä. On aivan liian vaikeaa muistaa apuvälineiden rajoitteet. Silikooniproteesin puhkeamista odotellessa, voin vain tuumata, ettei vanha koira opi uusia temppuja, vaikka kuinka kissanpäiviä viettelisi.

Milloin syövästä tuli arkipäivää?

Sisällä musiikki pauhaa. Samat vanhat rainat. Ulkona talitintit lentävät päättömästi välillä päin ikkunaa. Ei mitään uutta. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut aikoihin. Viime viikolla suoneen valuivat biologinen lääke ja sytostaatti. Sopiva suonikin löytyi kerralla. Siinä sitä jännitystä kerrakseen, kun odotin taas "oloja". Samat reaktiot. Vähän väsymystä ja suu rakoilla. Ruoka maistuu hapolle ja raanavesi tulee Atlantilta. Silti syön syömisen ilosta. Mielenkiintona lähinnä puntarin kohoavat lukemat. Painoindeksin mukaan olen jo ylipainoinen. Läski, kalju ja tissipuoli. Arkea sekin.

Miltei haikeana muistelen kesän huippuhetkiä. Vatsa vääntyi solmulle, kun jännitin rintasyöpä- tai munasarjasyöpädiagnoosia. Nukuin huonosti ja haahuilin päivät pienessä maniatokkurassa. Joka päivälle oli ohjelmoituna pakollisia tutkimuksia. Aluksi hermoilin jokaista tahoa, jossa jouduttiin pistämään. Kunnon nousun sai aikaiseksi helpotus jokaisesta onnistuneesta pistokokemuksesta. Nyt pistän itseeni valkosolujen kasvutekijää tottunein ottein. Neulakammo sekä adrenaliinihuuma ovat muistoja vain.

Tänä vuonna lomamatka vaihtui kaukomatkasta kotimaankohteisiin. Ei viidakkoretkiä, eikä lentelyä. Rannalla makailun sijasta olin siteissä isotooppilabran liukuhihnalla. Hehkuin kirvelevää radioaktiivista säteilyä ja olin vaaraksi odottaville äideille ja lapsille. Eipä tule eteen kilpailevia matkakertomuksia, kun kerron CT-kuvauksessa käytetyn Joheksolin aiheuttamasta "pissat alle" -reaktiosta. Painitaan
matkakavereiden kanssa ihan eri luokassa.

Ai niin, olihan minulla miniloma täysihoidolla. Tämä kotimaankohde oli niin "must", että jätin suosiolla tippukiviluolat näkemättä. Nautin sairaalaeristyksessä naamioituneista ihmisistä ja hyvästä ruuasta. Suukipu ja ärhäkkä ihottuma pilasivat vähän tunnelmaa, mutta otin loman lepäämisen kannalta.

En tiedä, mitä radikaalia pitäisi tapahtua, että mielenkiinto sairautta tai ohjeistuksia kohtaan säilyisi. Nähtävästi venäläinen ruletti kuoleman ja elämän välillä ei riitä. Ihmettelen, miten vakava sairauskin voi muuttua arjeksi. Seuraava jännitysmomentti on viiden viikon päästä uudenlainen sytostaattisatsi. Siitä sitten niitä "oloja" bongaamaan tai nauttimaan. Ehkä huumori uudesta identiteetistä riittää, joksikin aikaa. Minusta on tullut Ulla Taalasmaa. Ainakin ulkonäöllisesti.

Sulkasato

Kahisee, kun kävelen ulkona kauniissa syyssäässä. Potkin keltaisia lehtiä, mutta märkyyttään ne eivät juurikaan nouse lentoon. Toista on kotona. Siellä pyörähtelevät ilmaan, ei lehdet vaan lattialle irronneet hiukset. Puiden lehdet ja hiukset ovat alkaneet tippua miltei samaan aikaan. Pesuhuoneen suihkun kaivonkansi on täynnä hiuksia. Niiden piti tippua vasta seuraavan hoitokerran jälkeen, joten en ollut varautunut siihen, vielä.

Hiukset muodostavat naisen kruunun. Näin minulle kerrottiin ulkomaanmatkallani. Uteliaisuuteni eri maiden lääkevalikoimiin on hiukan ylitsepursuavaa. Dubaissakaan minussa ei ollut mitään vikaa. Halusin vain tutkia uteliaana itsepalveluvalikoimaa ilman ostoaikomusta. Ehkä samalla vähän jututtaa paikallista apteekin tätiä.

Paikallinen farmaseutti oli palvelualttiuden perikuva. Hän skannasi katseellaan minut päästä jalkoihin sekunnin murto-osassa. Kaikki kauhea ja viallinen löytyivät päästäni. Kruunu oli liian harva. Farmaseutti ei ollut uskoa silmiään, liian ohut tukka. Hän pyöritteli silmiään ja päivitteli asiaa. En ollut nainen enkä yhtään mitään ilman kunnon pehkoa. Mitähän hän nyt tuumaisi? Ei aikaakaan, kun huomasin ostavani kaikkea mahdollista hiusten kasvua varten. Liekö kollega ollut proviisiopalkalla, sillä hän diagnosoi minulle myös aknen sekä vanhuuden aiheuttaman löysän ryppyisen ihon maksaläiskineen. Olin helppo. Turhamaisuudessani ostin purkilliset toivoa ja lupauksia. Niitähän kosmetiikkateollisuus myy.

Nyt en hae toivoa purkeista vaan apuvälineistä. Rintaproteesi istuu paikoillaan liivin taskussa. Painehiha on käden turvotusta varten, vain kruunu puuttuu. Itseasiassa se harvenee päivittäin. Yritän olla koskematta hiuksiini, koska hiustukku tarttuu käteeni jokaisella kosketuksella. Tukan irtoaminen ei satu, mutta sitä liimautuu joka paikaan. Hiuksia on lattialla ja kahvissani. Yritän välttää kosketusta, vaikka tuntuu, että sata hirvikärpästä vaeltaa päänahassani. Yritän pitää epätoivoisesti kiinni hapsistani. Ulkona pelkään, että tukka irtoaa jokaisesta tuulenpuuskasta ja leijailee kohden vastaantulijaa. Ei varmaan aikaakaan, kun pääni loistaa yhtä paljaana kuin marraskuun puut.

Kävin peruukkikonsultaatiossa. Peruukkimies myi imagoa sekä keinotukan kanssa että sen jälkeen. Koska olen myös hänen silmissään rock, niin väliaikaisista hiuksistani tulee muuntautuvat: villin pörröisestä pehkosta ladylikemaisiin tule-luokseni-kiharoihin. Imagona katu-uskottava blondi, jolla on pienoinen juurikasvu. Imagomyyjä ilmoitti, että uutta tukkaani ei tule erottamaan aidosta. Jos joku herjaa peruukista, niin hän kampaajana on epäonnistunut. Tarkoitus on; vain imago ja kampaus muuttuu.

Kuontaloni seuraa vuodenaikoja. Ensi keväänä orastavat hiirenkorvien lisäksi oma hiuskasvuni. Hiusten väri ja laatu tulevat olemaan yllätys. Kuuleman mukaan uusi tukka kasvaa vahvempana ja tuuheampana kuin entinen. Ehkä kunnon kruunun saamiseksi vaaditaankin vain sytostaattihoito, sillä tableteista eikä shamppoista siihen ole. Taas yksi hyvä syy hommata syöpä. 

Hautajaiset

Pikkulinnun toistuva vierailu ikkunani takana pisti miettimään, kuulunko sittenkään niihin 89 prosenttiin sairastuneista. Vai onko kohtaloni kuulua vähemmistöön, joka kuopataan viiden vuoden sisällä? Noinhan asia kaikessa yksikertaisuudessaan menee. Olen joko hyväonninen tai huono-onninen. Minkäköhän arvan saan? Lotto-onnea ei ainakaan ole.

Uskon olevani sinut kuoleman kanssa. Sitä vain lakkaa olemasta ja hengittämästä. Pahinta kuolemassa ovat jäähyväiset, luopuminen ja huoli, miten läheiset jaksavat eteenpäin surun kanssa. Miten voisin lohduttaa heitä, jotka jäävät jälkeen? Kenties kertoa, että tulen pikkulintuna tai ehkä kuitenkin korppikotkana heitä tervehtimään. Vai vetoaisinko hyviin muistoihin, joissa elän ikuisesti? Tylsästi sanoisin: "älä itke! Kyllä me vielä joskus nähdään. Elämä jatkuu".

Huono arpaonni pakottaisi omaiset kirstun ostoon. Olen kyllä sitä mieltä, että siinä menisi rahaa kankkulan kaivoon. Manalan perukoilta ehdottaisin, että omaiset kaataisivat muutaman korpisen kuusen ja upottaisivat surunsa toimintaan eli raittiiseen ulkoilmaan ja hyötyliikuntaan. Kuusesta saisi varmaan hyvät ja pihkaiset lankut arkkua varten. Turhaa prameilua olisi ehdottomasti vältettävä, koska minä en olisi kuitenkaan paikalla nauttimassa siitä, vaikka juhlakalu olisinkin.

Entäs ne kukkalaitteet? Kalliita ja tylsiä. Haluaisin nauloja. Jokainen voisi naulata yhden naulan arkuuni. Vaihtelun vuoksi jokainen voisi tuoda erilaisen naulan: rautanaulan, kuparinaulan, sinkkinaulan... Olisi ainakin pönötyksen sijasta tekemisen meininki. Muutama kukkahullu voisi tuoda havunoksan, pihlajanmarjaterttuisen vitsan, pajunkissaisen oksan tai puusta pudonneita vaahteranlehtiä vuodenajasta riippuen.

Urkumusiikin ja virret kieltäisin tyystin. Kaikessa kauneudessaan urkumusiikki on pahin kyynelkanavien aukaisija. Se ei olisi bileissäni toivottavaa. Seremonia voisi olla omani näköinen ja alkaa rockrutistuksella eli Sixx A.M "Life is Beautiful". Kertosäkeen sanoma on aika osuva: "Just open your eyes and see that life is beautiful. Will you swear on your life that no one will cry at my funeral". Mukana laulaminen ja pään heilutus olisivat suotavia. Niistä olisi maininta goottimaisen tummassa hautajaisohjelmassa lyriikoineen.

Ohjelma voisi jatkua puheilla, jotka ylistäisivät mukavuuttani ja kauneuttani. Olisin maailman paras sisko, tytär, ystävä ja työntekijä. Kaipa jotain siunailujakin mukaan mahtuisi, ainakin kun tulisi aika nostaa arkku ja kortisonin turvottama ruumis. Pihkaa vuotava arkku voisi symboloida muutakin kun kantajien kostuvia kainaloita. Pihkan haavoja parantava vaikutus on tiedossa, mutta ehkä se myös liimaa särkyneitä sydämiä.

Arkun kantoon varaisin iloisen iskevän bassojumpsutuksen, jonka tahdissa voisi laittaa jalalla koreasti. Pylly voisi pyöriä somasti, jotta juhlakansa saisi pientä hikeä pintaan. Kipale olisi Mobyn "Lift me up". Olisin korkealla jalustalla kera laulun hurmoksellisten sanojen: "lift me up, higher now, up now!". Ajatus, vapautumisesta ahtaasta laatikosta tulen syleilyyn, olisi mieluinen. Maan povi ei mieltä ylennä, vaikka tykkäänkin The 69 Eyesin "Graveland" rallista, jossa hautaa kaivetaan mutaiseen maan poveen. Mieluiten liitelen korkealla ja kovaa.

Hautajaiset ilman kaihon kuningasta, Viikatetta, olisivat virhe. Taivaaseennostajaiset loppuisivat tanssiin päällä hautojen. Itse asiassa laulu, "Eräs kaunis päivä", voisi soida jopa kaksi kertaa. Ehdottaisin seuraavia seremoniakohtia: "nyt jos koskaan, on aika arkku vaatimaton, kedon yrttösillä koristaa" sekä hautajaisten lopettajaisiin: "eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä ruusujen. Eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä hautojen".

Jos voittoarpa ei osu kohdalleni, niin pidettäköön tämä kirjoitus viimeisenä tahtonani. Juhlien tarjoamiset päättäköön muut, mutta edelliset eivät ole neuvoteltavissa. Näin kuittaan minä, viina, terva ja hauta.

Tissi

Kävin tässä taannoin kaupassa. Vastaan käveli tuttu mieshenkilö. Ensimmäiseksi hän tsekkasi etuvarustukseni. Sen jälkeen katse kohosi ylemmäs tervehdykseen. Minua nauratti niin paljon, etten älynnyt kysyä, mitä näkyy. Miettiköhän hän mahdollista muotopuoleuttani tai muuta merkkiä rintasyövästä? Rintasyöpäni on kuitenkin koko kylän tiedossa.

Ensireaktioni rinnanmenettämiseen oli kaikessa turhamaisuudessaan suru. En surrut syöpädiagnoosia niin paljoa kuin rinnan menetystä. Ensimmäisenä tuli mieleen naiseuden menetys, toispuoleisuus ja epätäydellisyys. Toiseksi mietin, istuvatko mitkään nätit vaatteeni enää päälleni. Kolmanneksi ajattelin, että tulen olemaan epäviehättävä friikki vastakkaisen sukupuolen silmissä. Jostain kumman syystä sitä haluaa tuntea itsensä ulkoisesti viehättäväksi ja haluttavaksi kaikesta huolimatta.

Sain silikoniproteesini viime viikolla. Sitä ennen olin pitänyt ensiliivejä ja pumpulitissiä. Mieleeni ei edes juolahtanut olla ilman liivejä, vaikka pumpulitissi olikin aika hassu. Välillä liivi hilasi pumpulit keskelle rintakehää, jolloin näytin miltei kolmitissiseltä. Ja aina kun ihmisten silmät välttivät, revin rintapumpuleita keskeltä sivummalle.

Proteesia varten piti varata aika syöpäyhdistykseltä, josta proteesin sai ilmaiseksi maksusitoumusta vastaan. Yhdistyksen täti päivitteli ensiliivejäni ja kertoi, että keskussairaalan potilaat eivät ensiliivejä saa?! Onneksi olin aluesairaalan potilas, sillä liivit antoivat ensikosketuksen kohti normaalia arkea. Proteesin saa kuitenkin vasta, kun haava on kunnolla parantunut eli aikaisintaan noin kuukauden kuluttua leikkauksesta.

Minulla oli omat epäilyni proteesin sopivuudesta, vaikkakaan en tiennyt, mitä odottaa. Kuvittelin, että saan jonkun muovisen häkkyrän, joka todellakin näyttää halvan humoristiselta tekotissiltä. Hämmästyksekseni liivejä ja proteeseja oli hyllykaupalla. Olinkin proteesitaivaassa. Mukavia käteensopivia löllöjä, painavia ja hytkyviä silikoneja. Arvasin jo etukäteen, että tavismalli ei kävisi minulle. Eli juuri se malli liivistä, johon maksusitoumus yleensä on. Rintavarustukseni vaati paremman, hierovan proteesin ja istuvammat liivit. Lähdin proteesitaivaasta kera hierovan luksusmallin ja paremman ryhdin. Tietoisku: rinnanpoisto aiheuttaa huonoa, toispuoleista ryhtiä pitkällä tähtäimellä ilman proteesia.

Hiukan säälinsekaisin mielin ajattelen miehiä ja meitä naisia. Jokainen nainen tietää, että miehet tykkäävät tisseistä. Yleistettynä; mitä isommat, sen paremmat. Näin ainakin kauneusihanteet rummuttavat mediassa. Osa hamekansasta uskoo ja tottelee. Siksi varmaan moni mies kauhaisee tyhjää ravintolaillan jälkeisillä jatkoilla, kun paikan isotissimmän povesta löytyykin ylimääräistä täytettä tai kunnolla topattujen push-up-liivien sisältä roikkuvaa nahkaa. Ehkä me tytötkin palaamme joskus markkinoille; minä, luomu ja silikoni.

Pamfletti: nauti syöpä!

Sanalla syöpä on yleensä aina negatiivinen kaiku. Se jää suuhun pyörimään ja maistuu pelolle, alakulolle ja kitkeryydelle. Mahdollista ilosanomaa ei julisteta, koska monesti syöpä tappaa varkain kuin salametsästäjä pienen kosteasilmäisen eläimen. Ainut todellisuus on tällöin surusilmät hiipuvine unelmineen ja jäähyväisineen, mutta ennen jäähyväisiä on yllätyksellistä elämää. Se tuntuu monesti unohtuvan. "Ei se päämäärä vaan matka", pätee koko elämänkirjossa.

Voisin oikeastaan kirjoittaa vastineen rintasyöpäpotilaan oppaalle. Laatisin oppaan, joka ruokkisi mielihyvää ja kirvottaisi mielikuvitusta yli sovinnaisten rajojen. Itse asiassa kirjoittaisin pamfletin, jolla julistaisin kaikille potilaille ilosanomaa. Kehottaisin nauttimaan huomiosta ja hemmottelusta. Joulukin voi olla miltei joka päivä; siis jos rakastaa joulua, herkkuja ja lahjoja. Käskisin arvostaa hetkiä parrasvaloissa - olla stara. Tai ainakin itsearvoa voisi oppia. Suomalaiset tuntuvat olevan kovin vaatimatonta kansaa, joten positiivinen huomio tuntuu usein nololta, ja kehut ovat kiusallisia. Pelko siitä, että joku vetää tuolin jalkojen alta tukahduttaa mielihyvän, vaikka tosiasiassa meillä on täysi oikeus nauttia siitä. Olemme sen arvoisia.

Pamfletti voisi sisältää myös ylpeyttä siitä, että syöpäpotilailla on jotain, mitä muilla ei ole. Voimaa, suosiota ja elämyksiä. Julistuksen ilosanoma voisi perustua suomalaisten kansansairauteen eli kateuteen. Kateudella tuntuu olevan suuri voima, sillä monet tuijottavat vain sitä, mitä heiltä puuttuu, ja mitä naapurilla on. Tässä tilanteessa voisi näyttää pitkää nenää suosionmäärällä ja erikoisilla kokemuksilla, joita esimerkiksi etelän matkoilta ei saa. Sairastuminen on omatoiminen elämysmatka, jota rahalla ei voi ostaa. Elämyksiä ei koe kirjoista tai opi luennoilta, mutta kenties kunnon kerskailun aiheen niistä voi saada.

Kerskailu ja kilpailu kuuluvat elämään. Jotkut ovat voitontahtoisempia kun toiset. Moni haluaa yksinkertaisesti olla paras ja omassa lajissaan erikoinen. Syöpäpotilas on, totta tosiaan, erikoinen. Naapuri kantaa viikonlopuksi kotiin kossua, olutta ja tupakkaa. Potilaan pussi on kevyt, eivätkä tavisherkut kiinnosta. Ne ovat vanhanaikaisia ja ihan out. Naapurin meininki on old-school. Potilas vetää teknetiumia, joheksolia, dexaa, ondansetronia ja dekstrometorfaania. Hyvä on pössis, kun naapuri kaatuu verissäpäin saunankiukaaseen, ja potilas katsoo, kun ambulanssi kiikuttaa naapurin lasarettiin.

Joillekin syöpä vaikuttaa olevan niin musertava, että eläminen pysähtyy diagnoosiin. Ihminen lamautuu ja jää odottamaan sängynpohjalle - kenties kuolemaa vai mitä? En ole oikein päässyt selvyyteen, mitä nämä jämähtäneet ihmiset odottavat, koska elämä koko kirjossaan esiintyy nyt. Ehkä tuputan heille pamflettiani, koska minulla on missio: "totta totisesti minä sanon teille... nauti lahjoista, hemmottelusta ja huomiosta. Elä rohkeasti ja nauti syöpä!"

Luksusta monitorointihuoneessa

Sytostaatti Taxotere, ja biologinen lääke, Herceptin, alkoivat tällä viikolla vihdoinkin. En ollut uskoa sitä, ennen kun pötkötin monitorointihuoneessa kanyyli suonessa. Hoitojen oli määrä alkaa ajat sitten, mutta aina tapahtui jotain odottamatonta. Lääkäri sekä hoitaja unohtivat, että tarvitsin hoitoa. Joudun itse peräänkuuluttamaan omia hoitojani eli hoitoketju ei vaikuttanut kovinkaan luotettavalle. Hoitokuuria jouduttiin myös lykkäämään munasarjasyövän poissulkemiseksi, sillä vartalonskannaus antoi viitteitä etäpesäkkeen tai munasarjasyövän mahdollisuudesta. Onneksi minut todettiin gynekologisesti terveksi, joten päästiin askel lähemmäksi biologisia-, sytostaatti- ja sädehoitoja.

Hoitoketju ei ole toiminut kohdallani odotetusti, sillä jatkuvien unohdusten tiellä, unohtivat myös, että kuulun Herceptin tutkimusryhmään. Muistutin hoitajaa monta kertaa pakollisista tutkimuksista ennen Herceptinin aloitusta, sillä tutkimusryhmäläisille tehdään tarkempia määrityksiä ennen hoitoja sekä hoitojen välissä. Näistä tärkeimpiin kuuluu sydämen ejektiofraktion määritys, jolla arvioidaan sydämen mahdollista vajaatoimintaa. Herceptinin vakavin haittavaikutus kohdistuu sydänlihakseen ja saattaa aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa. Siksi tämä määritys on tärkeä hoitaa ennen ja jälkeen hoitojen. Onneksi heräsivät tähän pieneen yksityiskohtaan ennen Herceptin aloitusta, vaikka hoitoja jouduttiinkin taas lykkäämään. Aikamoista sähläystä siis, mutta alku aina hankalaa ja toivottavasti lopussa kiitos seisoo.

Neljä tuntia meni yhdessä hujauksessa siistissä ja mukavassa monitorointihuoneessa. Suonikin löytyi kättä lämmittämällä. Ehkä syöpäpolin hoitajan varmat otteet loivat sopivan rauhallisen ilmapiiriin pistotoimenpiteelle sekä myrkkyjen tiputukselle, koska oloni oli rento ja luottavainen. Siskon sitkeästi antama taivaallinen jalkahieronta sai tilanteen tuntumaan luksukselta ja turvalliselta. Olo oli ruhtinaallinen. Tiputuksetkin sujuivat suunnitellusti. Herceptinissä meni puolitoista tuntia. Tämän jälkeen seurasi tunnin seurantajakso mahdollisten haittavaikutusten takia. Niitä ei onneksi tullut. Eli juuri sopiva hetki syödä pizzaa ja herkutella työkaverin ja lääkkeiden valmistajan tuomalla neekerinsuukolla.

Tunnin päästä koitti pelätyn Taxotere myrkyn vuoro. Sitä varten piti pukea kylmäkäsineet, sillä ilman niitä kynsienirtoamisreaktio saattoi tapahtua nopeastikin. Tunnin tiputuksessa kädet muuttuivat jähmeiksi hanskojen sisässä, mutta hyvä seura sai kohmeen unohtumaan. Sytostaatti ei hetkauttanut verenpainettani tai sykettäni yhtään, vaikka monella verenpaine saattaa nousta kahteensataan. Viidentoista minuutin välein tapahtuvat mittaukset antoivat hyvät tulokset, ja vointini oli erinomainen. Mukava hoitaja vaikutti niin tyytyväiseltä, että pääsin lähtemään puolituntia aiemmin kotiin. Olo oli kuin lomalle lähtiessä. Porhalsin iloisesti pitkin sairaalankäytävää. Ja hyvä etten ollut miltei pettynyt, kun myrkyt eivät tuntuneet missään ;)

Tästä on hyvä jatkaa. Mielenkiinto kasvaa jatkoja ajatellen. Onko yleiskuntoni niin hyvä, että selviän pienillä haittavaikutuksilla vai onko pahin vasta edessäpäin? Nähtäväksi jää!

Kanssaihmiset

Moni on ihmetellyt, miten hyvin pärjään syövän kanssa. En tiedä, miksen pärjäisi. Ajattelen sitä mahdollisuutena uuteen. Uudet asiat, joita en ennen huomannut tai jotka eivät olleet mahdollisia ilman syöpää, tuovat iloa ja huvia arjen keskelle. Nyt elämässä on uusia arvoja ja uusia ihmettelyn aiheita.

Parhaimpia esimerkkejä elämän ihmeistä ovat kanssaihmiset; vieraat ja tutut, ihanat ja kauheat. Tutuille ja vähän vieraimmillekin on mukava kertoa syöpädiagnoosista, sillä olen todennut, että asioiden kertomisesta on tullut hullua
huvia. Arvuuttelen jo ennen kertomista, miten henkilö ottaa uutisen. Mikä on kenenkin reaktio vai onko sitä? Kaikki reaktiot ovat erilaisia ja jokaiselle ominaisia. Ei ole oikeata tai väärää tapaa reagoida, mutta kyllä siitä hupia silti riittää tämmöiselle omituiselle.

Vanhempi kaarti reagoi yleensä aina ennalta arvattavasti. Joskus he eivät jaksa keskittyä kuuntelemaan vastausta omaan kysymykseensä: "mitä kuuluu?". Monesti he alkavat puhumaan omista vaivoistaan. Peukalo vaivaa ja lonkkaa kolottaa, eivätkä he muista, että ovat juuri edellisenä päivänä voivotelleet juuri samoja asioita. Toisinaan joku kohtelias taputtaa olkapäälle ja esittää osanottonsa. Olo on kuin haudan partaalla.

Hyvänpäiväntutut ovat hauskoja. Morjestetaan ja vaihdetaan muutama kohtelias sana. Silti en voi vastustaa kiusausta kertoa heille diagnoosistani. Moni kiusaantuu, sillä ei ole ollut tapana vaihtaa henkilökohtaisia kuulumisia. Se ei kuulu suhteemme luonteeseen, jolloin pako tilanteesta on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tietenkin heissäkin on poikkeuksia sosiaalisuudesta riippuen. Aina on niitä, joiden tutun tuttu on parantunut rintasyövästä. Toisten kaikki tutut ovat taas kuolleet rintasyöpään. Eli voi voi, huonosti tulee käymään. Kiinnostaako? Eipä juuri.

Ensireaktion jälkeen luokittelen ihmiset niihin, joihin voin tukeutua heikkouden hetkinä sekä niihin, jotka toimivat huvituksen lähteinä pienessä analyysissäni. Jälkimmäisten reaktiot ovat aina ennalta arvattavia. Heitän heille pieniä täkyjä, joihin he tarttuvat kerta toisensa jälkeen. Tosin ennalta arvattavuus on pitkästyttävää eikä heistä ole pitkällä tähtäimellä enää hupia. Ensinmainitut ovat aitoja ja paljaita. Heille ominaista on reagoida ilman suodatinta ja esittämistä. He ovat herkkyydessään niin vahvoja, etteivät tarvitse suojamuureja. Kaikkea heidän toimintaansa ohjaa myötätunto ja tunnerikkaus. Kutsun heitä ystäviksi, joilla on sydän paikallaan. Uskon, että heihin voin aina luottaa ja tukeutua. Samalla en voi olla kadehtimatta heitä analyyttisen suojamuurini takaa.

Haastavimpia tilanteita ovat henkilöt, joille kaikkea ei voi kertoa. Jokainen sana pitää miettiä tarkkaan, sillä nämä etsivät piilomerkityksiä jokaisesta sanasta ja rivien välistä. Myös vääränlainen ilme saattaa muuttaa tarinan päälaelleen. Pahimmassa tapauksessa hysteria on valmis, ja joudun lohduttajan rooliin. Miltei kadehdin lääkäreitä tässä lajissa. Heidän ilmeettömyydestä ja tosiasioiden toteamisesta puuttuu piilomerkitys. Huomaan kuitenkin, että jokainen lääkärissäkäynti on analyyttinen, puolin ja toisin. Lääkäri tuijottaa minua ja tuntuu miettivän, miten otan vastaan huonot uutiset. Itse mietin, että odotetaanko minun reagoivan asiaan jollain tietyllä tavalla ja tuijotan takaisin. Kenties yritän kapinallisena toimia juuri odotusten vastaisesti. Lopulta käynti päättyy reaktioiden etsimiseen puolin ja toisin. Tuijotuskilpailu päättyy tasapeliin ja sanotaan näkemiin.

Ärsyttävimpiä ovat uteliaat. Heidän päätyönään on kertoa muiden kuulumisia, koska omia heillä ei ole tai niitä ei voi kertoa syystä tai toisesta. Pahimmillaan he omivat toisten kokemukset ja kertovat niitä ominaan. Uteliaiden tiedonjano on pohjaton. Jokainen tiedon tai tunteen murunen on kultaa, jota jaetaan auliisti toisten uteliaiden kanssa. Tällä ei ole mitään tekemistä myötätunnon kanssa, sillä tarkoituksena on loistaa porukan tietolähteenä. Kyseiset henkilöt loistavat valokeilassa niin kauan, kun heillä on meheviä paljastuksia toisista ihmisistä. Ilman paljastuksia he eivät ole mitään tai keitään.

Ihmeen harva on ilmoittanut, ettei heitä kiinnosta syöpäkuulumiseni. Epäilen, että yhteiskunta ei katso hyvällä myötätunnottomuutta. Jos mielii tulla hyväksytyksi ja olla osa isompaa ryhmään, joutuu omaamaan sympatiataidon sekä kiinnostuksen toisia kohtaan. Tämä näkyy ikävien asioiden osaanottona. Omassa tilanteessani voin sanoa, että nyt erottuvat jyvät akanoista. Enkä iki maailmassa olisi uskonut, että jyviä on tässä laarissa koko kaukalollinen. Hyvä niin, sillä heistä olen kiitollinen, ja heistä huokuva voima kannattelee minua.

Analyyttisyyteni on sekä kirous että siunaus. Se toimii suojakeinona, mutta auttaa myös ymmärtämään kanssaihmisten aivoituksia. Ehkä se lisää myötäelämisentaitoa järkevästi sekä auttaa toimimaan diplomaattisesti. Jos ei muuta, niin järkevä asenne auttaa taistelussa rintasyöpäpaholaista vastaan. Eikä ole epäilystäkään kuka taistoa johtaa; soturiprinsessa tietenkin.