Mitä kuuluu?

Eilen minulta kysyttiin ensimmäisen kerran hoitopaikassani: "mitä kuuluu?". Hölmistyin, enkä osannut vastata siihen mitään. Juro junttivaihde napsahti päälle, enkä vahingossakaan kysynyt hoitajalta samaa. Kysymys ilostutti kuitenkin päivääni melkolailla. Miksiköhän kuulumisten kysyminen ei kuulu tapakulttuuriimme tämän tiiviimmin?

Itse huomaan häpeäkseni murehtivan liikaa omia asioitani, vaikka luultavimmin omat murheet voisivat unohtua, kun keskittyisi kuuntelemaan ja miettimään välillä toisten iloja ja suruja. Vai haluammeko edes kuulla toisten tyytyväisyydestä ja onnesta, koska se saattaa toimia räikeänä kontrastina omille epäonnistumisille? Onko kyseessä kilpailu elämänlaadusta vai siitä, että ruoho on aidan takana aina vihreämpää? Luultavasti onnistuja saattaakin vain omata tyytyväisen luonteen ja näkee omien harmiensakin keskellä pelkkiä ilonpilkahduksia. Johtopäätökseksi jää; tyytyväinen kehuu kokoajan ja aiheuttaa alemmuutta muissa. Miksi kukaan haluaisi kuulla hänen kuulumisiaan, kun oma elämä vaikuttaa niiden jälkeen valjulta. Mahdollisesti kuulumisten kysyminen tulisi rajoittaa kahden tyytyväisen henkilön väliseksi, jolloin pahalta mieleltä vältyttäisiin. Ehkä parasta on arvioida, kenelle kysymyksen voi esittää.

Toisena ääripäänä ovat yrmyt, jotka vastaavat: "vittuako se sulle kuuluu?!". Kiinnostus toisen kuulumisiin otetaan loukkauksena ja ylimääräisenä uteluna. Yrmy ajattelee, että pelkkä kysymys loukkaa hänen yksityisyyttään eikä halua jakaa mitään kuulumisiaan saati tuntemuksiaan. Kenties hyökkäys on paras puolustus, ja luultavasti omassa aunuksessa onkin paras pössis.

Kuulumisten kysymisessä on myös riskinsä. Moni saattaa ottaa sen kirjaimellisesti ja aloittaa pitkällisen voivottelun ja valituksen kaiken kurjuudesta. Se luultavasti ei lisää intoa kysymyksen viljelyyn, mutta saattaa yllättäen ilahduttaa kysyjää, koska jollakin menee vielä huonommin. Sehän on elämisen pääasia. Kunhan muilla menee huonommin.

Oma kantani asiaan on ristiriitainen. Haluanko olla samanlainen kuin muualla Euroopassa, jossa tapaaminen aloitetaan aina: "cómo estás?", "wie geht es?", "hur mår du?", "how are you?" ja niin edespäin. Häviääkö siinä suomalaisuuden erikoisuus, perusjurous, jos sulaudutaan samaan eurooppalaiseen massaan? Joka tapauksessa ilahduin kysymyksestä. En tiedä, ilahtuisinko samalla tavalla, jos kuulisin sen joka päivä. Ihmettely jatkuu.

Mitä teille kuuluu?

Elämäni eläimet, kissat

Pienenä tyttönä nousin puuportaita mummolan navetan ylisille leikkimään. Kerran heinien seassa painikin pieniä, harmaa-valkoisia kissanpentuja. Ne olivat suloisen näköisiä painileikeissään. Mietin pitkään, uskaltaisinko silittää niitä, sillä en ollut tottunut eläimiin. Kotonamme ei ollut lemmikkejä, ja vanhempani vihasivat kissoja tai ainakin niiden pahanhajuista pissanhajua omakotitalomme pihalla. Kissat jahdattiin pihalta aina vihaisesti huutaen: "hus, menetkös siitä!".

Nostin yhden pienen pehmoisen palleron syliini. En oikein tiennyt, miten sitä edes nostetaan tai pidetään sylissä tai mitä sen kanssa voisi tehdä. Pelkäsin, että se pieni, hentoluinen menee rikki. Olin kuitenkin täysin lumoutunut. Hassu, villalta tuoksuva pentu kiipeili terävillä kynsillä pitkin puseroani. En voinut olla silittämättä pehmoista, pörröistä turkkia uudestaan ja uudestaan. Kämmen upposi pehmeään silkkiseen karvaan, ja pieni kostea nenä oli hassu kuin pieni leimasin. Kissarakkauden syntymistä ei voinnut estää edes terävien koukkukynsien raapimat haavat.

Ei aikaakaan, kun aloin kinuamaan omaa kissanpentua, sillä olin auttamattomasti rakastunut mummolassa olevaan kissanpentuun, jota kutsuin Söpöksi. Kissanpentua en tietenkään saanut isän astman takia. Tosin se tuskin oli ainut syy. Söpöä en enää nähnyt. Se hukutettiin brutaalisti muiden kissanpentujen kanssa, koska mummolassa vilisi kissoja liiankin kanssa. Olin murheen murtama ja itkin lohduttomasti takapihallamme kissojen kohtaloa monta päivää. Silloin päätin, että omistaisin oman kissan joku päivä.

Omaan asuntooni muuttikin silkkiturkkinen, pitkäkarvainen kissanpentu, Ebba, lääkärin kielloista huolimatta. Olin allerginen, ja riskini sairastua astmaan oli suuri. Prick allergiatestissä koko ranteeni turposi juuri kissan kohdalla, kun muista elämistä ei niinkään. En välittänyt siitä. Aloin käyttämään allergialääkkeitä ja kortisonisuihkeita säännöllisesti. Halusin vain oman kissan. Kenties Söpö kakkosen.

Ebba ja Guliver

Ebbasta muovautui kiltti kissa, mutta pikkuisen ujo kuitenkin. Ajattelin piristää häntä kissaseuralla. Asuntoomme muutti Misuela Guliver, pieni burmalainen kissapoika, jota kavereiden kesken kutsuttiin Guliksi.

Kotimme muuttui sotatantereeksi. Ebba ei halunnut jakaa omaa ihmistään uuden tulokkaan kanssa. Mouruntaa ja sähinää kesti muutamia viikkoja. Aloin lellimään Gulia, joka valtataistelun seurauksena koki kovia. Eräänä aamuna silmäkulma oli auki, ja toisena aamuna poju ei päässyt kävelemaan, koska lonkka oli mennyt sijoiltaan. Meinasin jo viedä suklaanapin takaisin kasvattajalle, mutta päivä päivältä Ebba alistui enemmän kohtaloonsa ja oppi sietämään kilpailijaa.

Kissanomistajan uraa kesti reilut kymmenen vuotta. Alussa lapsikin olisi huomannut, että olin eläimiin tottumaton pölvästi. Eräs hölmöimpiä tempauksiani oli Gulin vienti eläinlääkärille vatsasyylien takia. Häpeän punoittamin poskin kuulin, että myös poikakissoilla on tissit. Toinen kohtalokas virhe oli parvekelasin raolleen jättäminen... Nyt se on todistettu, että kissa mahtuu viiden senttimetrin raostakin. Putoaa ja kuolee, vaikka lasin takana on ritilä. Se siitä yhdeksästä hengestä ja jaloilleen putoamisesta. Myytti on murrettu, surukseni. Mutta sen sanon, "curiosity killed the cat", pitää paikkansa. Eritoten Gulin uteliaisuudella ei ollut mitään rajaa. Hän rakasti ihmisiä ja extreme kokemuksia. Rest in peace.

Gulin kuoltua, Ebba, sairastui. Hän oksenteli jatkuvasti, ja karva irtosi tupoittain. Eläinlääkäri tuumasi, että sydän ja keuhkot rohisivat myös niin paljon, että Ebbaa oli turha kiusata enää... Olin järkyttynyt molempien "lapsieni" kohtalosta. Itkin ja masennuin. Syytin ja piiskasin itseäni. En osannut edes kissoja hengissä pitää. Päätin, etten hommaisi enää koskaan lemmikkiä. Heidän poismenonsa on liian traagista ja musertavaa, ja näen vieläkin painajaisia lapsieni kohtalosta.

Sirkka ja Sinikka

Kissarakkautta tällä hetkellä tyydyttävät ystävieni kissat. Tosin jokaisen hoitokerran jälkeen helpotun, etten ole saanut kissoja hengiltä. Kiitos luottamuksesta ja kunniasta Mörri, Aatu, Sirkka ja Sinikka.

Nipsu ja Nuppu

Toivottavasti nähdään maaliskuun lopussa, Nipsu ja Nuppu.

Mummotauteilua sädehoidon ohessa

Minulla on mummotauti. Taudin oireet ovat pahimmillaan öisin. Palelen niin, että luissa vihmoo. Peitän pääni pipolla, käteni hanskoilla ja jalkani villasukilla. Muu keho on vuorattu flanellilla tai fleecellä sekä untuvapeitolla. Joskus petiin pääsee myös lämpötyyny. Hetken päästä olo normalisoituu, ja voin riisua ylimääräiset pukineet ja nukahdan. Herään kuitenkin hehkuun ja hikeen. Hehkun kuin hehkulamppu. Riisun lisää. Kuumuuden kyytipojaksi tulee kuvottava olo ja päänsärky. Ei aikaakaan kun palelen taas, ja koko kierto alkaa alusta pitkin yötä ja joka yö.

Aloitin kolme viikkoa sitten hormonihoidon, tamoksifeenin. Hoidolla pyritään estämään naishormonin, estrogeenin, kasvuvaikutuksia syöpäsoluun. Kuitenkin antiestrogeeninen vaikutus kohdistuu muuallekin kehoon, jolloin potilas, kuten minä, kärsin mummotaudista eli vaihdevuosioireista.

Sanomattakin on selvää, että olen uupunut. Yöllinen varusteiden vaihto haittaa unta, eikä päänsärkykään mukava lisä ole. Kaiken lisäksi pinnaa kiristää, ja nyrpeänä mietin seuraavia tamoksifeenivuosia, joita on kokonaista viisi. Ja kenties omat vaihdevuodet siihen päälle. Alan pikku hiljaa ymmärtämään kysymyksen: "Aiotko palata työelämään vielä?". Täysin pähkähullu kysymys, mutta kieltämättä oloni ei ole tällä hetkellä hääppöinen. Lähinnä odotan hormonihuurujen tasaantumista, jotta elämä olisi muutakin kun aivotonta, väsynyttä ja takakireää. Olotilasta ei nyt löydy huumoria, mutta pääasia kait ettei tuumoria...

Minun sädehoidossani käytetyt valut

Olen saanut sädehoitoa 15 kertaa eli kolme viikkoa. Sädetetty ihoalue punoittaa edelleen ja tuntuu kiristävältä, mutta ihon rasvaus auttaa asiaan. En kuitenkaan nauti haava-alueen rasvaamisesta, sillä se on edelleen arka. En voi olla miettimättä, onko kipu enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä, sillä paikoitellen alue on turta. Toki tiedän, että aluetta pitäisi seurata ja tunnustella mahdollisen uuden syöpäkasvaimen varalta. Inholtani en sitä pysty tekemään.

Yritän nauttia ajatuksesta, että sädehoidot loppuvat kahden viikon päästä. Odotan myös aikaa, jolloin pitkä oksennusten saattelema rupeama tulee olemaan vain paha muisto. Tällä hetkellä kuitenkin oksennusrefleksi ja pahoinvointi ovat edelleen herkässä. Välillä huomaan yökkiväni vessassa, ja olotilani on miltei sama kuin sytostaattihoitojen aikana. Primperan on petrannut oloa, mutta koen päiväni epämääräisen sekavina ja ahdistavina. Välillä mieleeni hiipii katkeruus, koska kaikki on toisin, väärin. En koe olevani enää samalla "viivalla" ystävieni ja tuttujeni kanssa. Olen aina se heikompi, vaillinaisempi ja rajoittuneempi. Tästä on vielä pitkä matka uuteen tasapainoiseen minään. Vaikka hoidot loppuvat, oma henkilökohtainen matka jatkuu. Nyt odottelen sisäisen elämänilon ja kiitollisuuden heräämistä. Katsellaan ja kuulostellaan, päivä kerrallaan. Minä hengitän.

Muutama tarina ystävistä

Kerron kaksi tositarinaa.

Asuin asutusalueella, joka koostui lähinnä omakotitaloista. Jokainen perhe oli kyhänny eri värisen tiilitöllin tontille, joka oli ostettu tehtaalta yhdellä markalla. Kaikilla perheillä oli lapsia, joten lapsilaumasta sai helposti pesäpallojoukkueen. Normaalisti meillä lapsilla olikin hauskaa, vaikka välillä tuli sanomista, kun pesäpallo lommoutti jonkun perheen auton tai kinasteltiin keskenämme ja aiheutettiin vanhemmillemme huolta.

Eräänä päivänä lähdin leikkimään tuttuun porukkaan, joka parveili asuntoalueen soraisella pikkutiellä. Viimeksi tulleena kyselin päivän leikkiä, mutta tuttu lapsikatras ilmoitti odottavansa erästä henkilöä. En muista, millä nimellä tätä kutsuivat, joten olkoon kakkapää. Kukaan ei kertonut minulle, kuka kakkapää oli, vaan pakottivat minut arvaamaan. Luettelin kaikki muistamani lapset ja aikuiset koko kulmakunnasta. En millään keksinyt kakkapään henkilöllisyyttä, vaikka kuinka pinnistin. Kyllästyin luettelemaan nimiä, varsinkin kun kaikilla muilla, paitsi minulla, oli hillittömän hauskaa. Heille se oli paras leikki pitkiin aikoihin. Minulle ei.

Seuraavana päivänä kuulin olleeni kyseinen kakkapää. Ystävä, joka oli samassa kiusaamisporukassa, päätti tunnustaa asian. Miten se menikään? Lasten suusta kuulee totuuden. Ehkä kiusaamistapauksissa ei voi aina syyttää kiusaajia, sillä heillä ei ole kapasiteettia käsitellä kiusatun erilaisuutta tai erinomaisuutta. Ehkä kiusattu on kertakaikkisesti vain rasittava. Itse taisin olla erittäin lellitty ja ärsyttävä kakara, kenties jopa kakkapää. Pieni oppiläksy.


Meillä laulettiin pienenä: "tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Hakolan. Siellä hampaat revitään, ja ikenet vain jätetään". Laulu itsessään ei tehnyt minusta hammaslääkärikammoista, mutta se muistui mieleeni, kun hammaslääkäri porasi kieleeni. Seuraavalla kerralla poranterä irtosi ja jumiutui hampaiden väliin. Hammaslääkäripelkoa ei ole hälventänyt myöskään epäonnistuneet puudutukset ja poraamisen vihlovan viiltävä selkäytimeen asti tuntuva kipu... Olkoon tämä johdantona seuraavalle tarinalle.

Koitti päivä, jota olin koko ikäni pelännyt, viisaudenhampaanpoisto. Moneen viikkoon en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kun revittyjä ja verisiä ikeniä. Ystävälleni valitin, narisin ja panikoin. Olin varma, että kuolen hammaslääkärin tuoliin. Kaikesta vouhotuksestani huolimatta, ystäväni jaksoi ymmärtää. En kuitenkaan huolinut häntä mukaan hammaslääkäriin, vaikka hän sitä ehdottikin. Pelkäsin noloa aikuisiän parkumisepisodia. Enkä turhaan. Itkin lohduttomasti koko toimenpiteen ajan, vaikka puudutus oli onnistunut, ja homma hoitui kivuttomasti. Turha pelko siis.

Kotiin menin nolona. Mieleni matalaksi sai kuitenkin pelko mahdollisista tulevista kivuista. Ovella minua odottikin ystävä täynnä sympatiaa. Syli hänellä oli täynnä muutakin kun aitoa välittämistä. Sain kylmäpakkauksen posken hoitoon sekä lääkettä ja herkkuja parempiin päiviin. Ystävä vei mennessään murheen ja kivun. Ihana muisto lämmittää edelleen.

Mitä tästä opimme? Ystävältä kuulee niin huonot kuin hyvät uutiset. Ystävä jakaa murheen ja tukee hölmöissäkin vastoinkäymisissä. Ystävä on kuin aspiriini; särkyä lievittävä ja kaiken kestävä. Iloitsen teistä. Hyvää ja parempaa ystävänpäivää!

Viiden (tähden) haaste

En ole pitkiin aikoihin ollut penaalin terävin kynä, joten kesti about viikko ennen kuin tajusin, että minut on haastettu by pauliinanelama

Haasteesta en tajunnut tuon taivaallista. Kyselin tyhmiä kysymyksiä muun muassa siitä, pitääkö jokaisesta viidestä kirjoittaa blogi... Jonkunlainen interaktiivinen paniikki siis. Tai ehkä vain luetun tekstin ymmärtämättömyys, ja laiskuus merkityksettömistä asioista kirjoittamiseen ja miettimiseen. 

Ei auta. Haaste on aina otettava vastaan kuten elämän eteen heittämät ylä- ja alamäet. Piru minut periköön. Yritän herätellä leikkimielisyyttäni ja huonoa muistiani. Aion soveltaa!

Ystäväni säännöt ovat:

1. Haastaja kertoo sinulle 5 aihetta.

2. Haastetun pitää kertoa top 5 -listansa jokaiseen aiheeseen.

3. Haastetun on keksittävä uudet 5 aihetta.

4. Haaste on annettava 5 eri blogille. 

Saamani aiheet ovat:

1. Kirjat

2. Elokuvat

3. Unelmat

4. Yö

5. Olohuone

1. KIRJAT

En pidä lukemisesta. Luen vain jos siitä on minulle välitöntä hyötyä. Aiheen tulee kutkuttaa uteliaisuuttani tai inspiroida minua. Muuten en tuhlaa siihen energiaa. Tässä jotain listaa random järjestyksessä. 

• Farmakologia ja toksikologia 
• Nancy 
• All those wasted years
• Paljain jaloin
• Tatuointeja ja Tequilaa 

2. ELOKUVAT

Randomina jotain tällä hataralla muistilla... 

• Vihreä Maili (itken joka kerta, kun näen elokuvan)
• Melkein julkkis
• Kunniattomat paskiaiset
• Unelmien sielunmessu
• Saksikäsi Edward

3. UNELMAT

Kaiken selviytymisen keskellä olen unohtanut unelmoida. Äärettömän vaikeaa. 

• Kivuton ja virkeä arki
• Psyykkinen ja fyysinen hyvä terveys
• Onnistunut polvileikkaus
• Välittäminen
• Oudon nielukasvuston katoaminen

4. YÖ

Olen illanvirkku ja aamuntorkku. 

• Täysikuu
• Yötön yö
• Uni
• Tähtitaivas
• Viidakon sammakoiden kurnutus

5. OLOHUONE

Taidan kuvittaa tavaroita, joista tykkään olkkarissa. Kuvat eivät päätä huimaa, eivätkä ole suosikki järjestyksessä. Kunhan tässä puuhastelen ja pakoilen siivoamista.  

Tuliainen Afrikasta

Kahvinkeitin. Matkamuisto Costa Ricasta

Matkamuisto Costa Ricasta

Mun enkeli

Levari vuodesta 1989

Päätän kiusata Tanja Maritaa. Sinut on haastettu kuokkavieras 13

Annan sinulle aiheet: 

1. Televisiosarjat

2. Kasvit

3. Urheilu

4. Musiikki

5. Hartaimmat toiveet

Hauskaa olisi, jos muutkin, kun bloggaajat, osallistuisivat tähän hömpötykseen :D Olkoon tämä poikkeuksena sääntöön!

Päivittäiset treffit Kertun kanssa

Kerttu asuu täällä

Eka kerta. Pohjakerroksen sädepoliklinikan aulassa on jännittynyt ilmapiiri, ja siellä humisee voimakkaasti. Katson muita odottajia. Kaikilla muilla on tukka, ja kaikki, paitsi yksi, ovat vanhuksia. Alan tuijottaa nuorempaa naista, joka on järkyttyneen näköinen ja vilkuilee kyyneleet silmissä jatkuvasti sädehoitohuoneeseen päin. Pieni huoli valtaa mieleni. En voi olla miettimättä, onko sädehoito niin hirveää, että sitä joutuu hermoilemaan tuolla tavalla mustat rinkulat silmien ympärillä.

Sairaalatakit sädehoitohuoneen aulassa

Huminan läpi kuulen lapsen itkua tai oikeammin kirkumista. Tuleeko ääni telkkarista? Nuori nainen syöksyy huolestuneena sädehoitohuoneen aulan ovista sisään. "Onpa outoa käytöstä", ajattelen, sillä naista ei oltu edes kutsuttu nimellä sisään, vaikka ovessa on iso kyltti, jossa kehotetaan ihmisiä odottamaan vuoroaan. Samalla minuutilla nainen ja pieni lapsi tulevat takaisin. Nainen on pienen lapsen huolestunut äiti, ja lapsi huutaa kurkku suorana: "sattuu, sattuu!" Hetken ajan mieleni täyttää epäilys sädehoidon niin sanotusta kivuttomuudesta. Sitten onkin jo vuoroni.

Saan numeron 15. Se tarkoittaa, että käytän pitkää sairaalatakkia, jossa on rintanappi numero 15. Takki on käytössäni koko sädehoitokuurin ajan eli viisi viikkoa joka päivä. Joka päivä riisun yläosan paljaaksi pukuhuoneessa ja verhoan sen takilla, ja odotan sädetysvuoroani. Homma toimii liukuhihnaperiaattella: yksi ulos, toinen sisään.

Kerttu ja Kertun punaiset käsitelineet

Kerttu on lineaarikiihdytin, jolla sädetyksen lisäksi kuvannetaan sädetettävä alue. Kuvauksella halutaan varmistua, että säteily annetaan varmasti lääkärin määräämiin kohdekudoksiin. Sen jälkeen säteilyn kohdennus suoritetaan rintaan merkittyjen pisteiden avulla. Rintakehän päällä oleva kohdennuskehikko säätelee fotoni- ja elektronisäteilyn pääsemistä oikeisiin kohteisiin. Kainaloon ja selkään saan fotonisäteilyä, koska sen vaikutukset yltävät syvemmälle. Rintakehään ja soliskuoppaan saan pinnallisempaa elektronisäteilyä, jotta keuhkot ja sydän säästyisivät säteilyltä.


Kerttu ujeltaa, ja yritän pysyä aloillani. Huoneessa on jäätävää. Tuntuu, että hengitysnopeus kiihtyy, ja rintakehäni osuu kohdennuskehikkoon. Haistan metallin katkun. Nenääni tulee myös häivähdys palaneen käryä. Näin olen aistivinani. Kädet puutuvat, mutta viimeinen kuva on vielä ottamatta. Ohi on; 20 minuuttia kivutta. Ei ole aihetta itkeä. Laitan takin numero 15 naulakkoon, odottamaan 24 seuraavaa kertaa.

Illalla tunnen kuumotusta, ja vaatteet tuntuvat iholla ikäviltä. Oletan kuvittelevani, sillä ensimmäinen ionisoiva säteily ei voi tuntua, vielä. Säteilyn haittavaikutusten eli ihoreaktioiden pitäisi tulla vasta viikko, pari hoitokuurin jälkeen. Ei vielä! Naurahtaen otan vaatteet pois. Muka kuumottaa ja pistelee...

Elektronisäteilyn vaikutusta

En olekaan harhainen. Rintakehä punottaa, kiristää ja hilseilee. Kurkkuni on kipeytynyt myös, ja olen jumalattoman väsynyt. Kaikki klassiset haittavaikutukset heti ensimmäisestä kerrasta. Tulipa taas todistettua, miten erilaisia me kaikki ollaan. Siskoni selvisi jäljittä koko sädetyksen ajan. Minä, jämäpaloista kyhätty, en ole niin onnekas. Oloni ei ole kovin sädehtivä, mutta Kerttu ei siitä välitä. Nähdään!

Etupuolen kohdistuspisteitä

Kela paapoo

Elämäni haasteisiin omat verkkonsa ovat heittäneet Kela, Keva, Erko, Mol, sossutäti ja Tes. Kaikkien edellä mainittujen rooli sairastamiseen on selvinnyt minulle kantapään kautta, sillä olen joutunut perehtymään sairastamisesta aiheutuneeseen ansionmenetykseen. Pääosaa mollivoittoisessa parodiassa on esittänyt vammojen ohella Kela, jossa palvelu on yksinkertaisesti liian hyvää. Joka kerta kun olen Kelassa käynyt, eli usein, palvelu on ollut moitteetonta. Minulle on väännetty asioita rautalangasta, ja monesti olen kokenut mahtavia ahaa-elämyksiä. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta, palvelu on kaitsevaa. Huomasin, että liika paapominen vei minut sivuraiteille. Pääraide on löytynyt vasta useiden syrjähyppyjen kautta.

Koko vyyhti sai alkunsa vuodesta 2012, jolloin käteni alkoivat oireilla. En välittänyt siitä ja lähdin kamujen kanssa kiertämään Etelä-Amerikkaa. Hetki hetkeltä rinkan selkään nostaminen alkoi olla vaikeampaa, ja kyynärpäät muistuttivat olemassa olostaan ikävällä vihlaisulla. Mutta koska meillä oli niin mukavaa, en antanut asian masentaa saati huolestuttaa. 

Typhoidin saastuttama turde Machu Picchulla
päivää ennen sairaalaa

Perussa sairastuin, en käsikipuun, vaan Salmonella typhiin (lavantautiin) rokotuksesta huolimatta. Jouduin sairaalaan. Parannuin, mutta arpa oli heitetty. Alkoi lumipalloefekti.

Heti retken jälkeen, kesä Suomessa alkoi mahakivulla, kuumeilulla ja ripuloinnilla. Labrakokeiden tulokset eivät olleet riemastuttavia. Kannoin suolistossani maksimimäärän Clostridium difficile bakteerin toksiineja. C. difficile liittyy aina tarpeettoman tehokkaisiin ja pitkiin antibioottikuureihin, joilla minut kyllästettiin Perussa. Kotona eristyin, ripuloin ja popsin taas antibioottikuurin toisensa jälkeen. Viimeisenä vaihtoehtona olisi ollut ulosteen siirto. Voisi sanoa: "onni on oma uloste!"

Eräänä aamuna en saanut vaatteita päälleni ilman järkyttävää käsikipua. En pystynyt tarttumaan mihinkään, ja tavarat tippuivat käsistä. Kädet eivät menneet koukkuun eivätkä täysin suoriksikaan. Diagnoosina lateraalinen epikondyliitti (tenniskyynärpää) molemmissa käsissä. Sairastelu jatkui kortisonipiikityksestä huolimatta. Kokeilin lääkityksen lisäksi hierontaa, jumppaa, venyttelyä, fysioterapiaa, akupunktiota, lymfahoitoa, sähköhoitoa, kinesioteippausta, hermoratahierontaa, kylmää, kuumaa, ortoositukia ja lastoitusta. Puolen vuoden sairastelun jälkeen eteen heitettiin kysymys: leikataanko vai jatketaanko konservatiivisella hoidolla? Ortopedi vihjasi, ettei hän antaisi leikata omiaan... En antanut minäkään.

Polven jo rauhoituttua

Päästiin vuoteen 2013, joka oli edellistä vielä epäonnisempi. Lohduttauduin sillä, että olin vain kädetön; en jalaton. Korjasin asian zumban pyörteissä, eikä aikaakaan kun olin sekä kädetön että jalaton. En antanut asian masentaa, joten ennen diagnoosia kinkkasin polvi turvoksissa osapäiväksi töihin. Käsillä urakointi onnistui 1,5 kuukautta, ja polvikierukan repeymän kanssa pystyi elämään. Tähystysleikkausta odotellessa, sain uutta murehdittavaa, rintasyövän. Polvileikkaus vaihtui tissin poistoon. Vuoden 2013 saldoon mahtuu tissittömyys, kädettömyys, jalattomuus ja köyhyys. Vuoden 2014 saldoon voinee lisätä edellisten lisäksi tukattomuuden, ripsettömyyden sekä palovammat, sillä jo ensimmäinen sädetyskerta aiheutti ihon hilseilyn...

Sytojen aloittamisen yhteydessä, sossutäti kävi selvittämässä taloudellista tilannettani. Muistiini piintyi lähinnä sanat: hankala juttu, kuntoutustuki ei onnistu ja työttömäksi vaan. Olin törsännyt Kelan sairauspäivärahaa 300 päivältä ja 72 päivää osasairauspäivärahaa. Takana maksimimäärä eli 372 päivää onnistunutta ja hyvää paapomista. Kun maksimimäärä on hoidettu alta pois, voi täyttää hakemuksen työkyvyttömyyseläkettä (kuntoutustuki) varten. Tosin kuulin heti Kelan tätiltä, etten tule eläkettä saamaan, koska työkyvyttömyys ei ollut jatkunut yhtäjaksoisesti. Kelan tieto oli jälleen silkkaa faktaa, sillä juurikin näin asiassa kävi. Kuntien eläkevakuutuslaitos Kevalta tuli kielteinen päätös. Kelasta sain taas tehokkaat jatko-ohjeet: ilmoittaudu työttömäksi työnhakijaksi. 

Mol:in sivujen "Oma työnhaku" -ilmoitus osoittautui painajaismaiseksi, sillä hakemuksessa ei ollut vaihtoehtoa: "olen työkyvytön sairauden takia". Pakollisiin kohtiin kuului muun muassa selvitys, mitä olen tehnyt työllistymisen eteen. Öö, kävisikö erikoistumiskoulutus tähän kohtaan? Tilastoihin päädyin työttömäksi työnhakijaksi vakituisesta työsuhteesta huolimatta. Raha-anomus lähti työttömyyskassa Erkoon. 

Ei aikaakaan, kun Erkosta otettiin yhteyttä ja pyydettiin täydentämään hakemusta työnantajan todistuksella. Todistuksen tuli sisältää selvitys, miksi työnantajalla ei ole tarjota työkykyä vastaavaa työtä. Just. Sossun luukulleko? Mitä tuumaa palkanlaskenta ja työehtosopimus? Tes onkin eri linjoilla erehtymättömän Kelan kanssa, mikä sekoitti tilannetta edelleen. Viimeisen tulkinnan jälkeen minulla on oikeus normaaliin palkkaan kaksi kuukautta 180 päivän säännön mukaisesti. Kävi ilmi, että Kela tasapäistää kaikki samaan kategoriaan. Kelan palvelu ei olekaan yksilöllistä. Se ei huomioi yksilöä ja yksilön työtilannetta. Olisin säästynyt monelta harmilta ja yhteydenotolta, jos Kela olisi ohjeistanut selvittämään ensin, mitä työehtosopimus määrää sairastamisesta ja sairausajan palkasta. Vai onko tämä niin itsestään selvää? Ehkä nämä asiat pitäisi vain tietää! 

Paistaa se päivä risukasaankin

"Et vastannut, vaikka soitin jo aiemmin!" Puhelu alkoi näpäytyksellä, jonka tiesin olevan soittajalle välttämätön pahanolon helpotus. Potilaassakin oli vikaa! Soittaja ajatteli takuulla, etten ole sen parempi kuin hekään. Enkä näin ole väittänytkään.

Tiesin heti, mistä puhelussa oli kyse. Kärkevä palautteeni oli nähtävästi käsitelty, ja ruoskinta aloitettu. Soittajasta huokui kitkeryys, jota näpäytys ei riittänyt lievittämään. Puhe pysyi asiallisena vain tiukalla konekiväärimäisellä tahdilla, jossa ei ollut pienintäkään hengähdystaukoa. Minun oli turha yrittää sanoa mitään; sopivaa väliä ei tullut. Tosin olisin vain kiittänyt hyvistä uutisista, sillä sairauslomatodistus oli vihdoin postitettu kymmenien muiden papereiden kanssa 1,5 kuukauden odotuksen jälkeen. Nähtävästi myös palvelurattaita oli rasvattu kylmällä hiellä, sillä sädehoitoni alkaa sittenkin 3.2. viime viikon peruutusuutisista poiketen. Hyviä uutisia siis, pitkästä aikaa! Täältä tullaan viiden viikon seuralaiseni, Kerttu the radiator. Olen valmis sekä kypsä, tähän kaikkeen.

Pillerinpyörittäjän kannanotto

Blogin kommentteja lukiessa, huomasin, että osa syöpäpotilaista on kyllästyneitä tai jopa pettyneitä nykyisiin syövän hoitomenetelmiin. Syövän hoito on jo vuosikymmenien ajan noudattanut samaa kaavaa: leikkaus, säde-, sytostaatti-, hormonihoito ja biologiset lääkehoidot. Biologiset hoidot ovat näistä uusimpia, ja niitä kutsutaan täsmälääkkeiksi, koska ne vaikuttavat vain syöpäkasvaimeen. Muut hoidot vaurioittavat syöpäsolujen lisäksi myös tervettä kudosta, jolloin haittavaikutusten ja mahdollisten sekundaarisyöpien osuus on suurempi. Ideologisesti tämän kaltainen hoito kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta tällä hetkellä parempaa ei ole.

Kiistatonta on, että lääketutkimusta tehdään kokoajan, koska uusia kultasuonia kaivataan geneeristen lääketuotteiden tultua alkuperäisvalmisteiden voittoa polkemaan. Kaikesta tutkimuksesta huolimatta uuden lääkkeen markkinoille tulo kestää kymmeniä vuosia. Biologisesti tuotetuilla se on vielä hitaampaa ja riskialttiimpaa kuin kemiallisesti tuotetuilla. Väittäisin jopa, että lääketutkimus on muuttunut varovaisempaan suuntaan, sillä lääketeollisuuden intresseissä tuskin on tuottaa enää kalliita katastrofeja kuten talidomidi ja pandemrix, jotka vaikuttivat ihmisen genetiikkaan vammauttavasti. Lääkkeistä aiheutunut haitta maksaa, ja korvauksia maksetaan pitkällä aikavälillä miljoonia. Tämä hidastaa ja vie resursseja entisestään uusien lääkeformuloiden kehittämiseltä. Tämä voi kuulostaa pessimistiseltä, mutta en usko, että oman elinkaareni aikana syöpään keksitään mullistavaa hoitokeinoa. Näillä hoitokeinoilla mennään, jos potilas hoitoa haluaa.

Kiinalaisen apteekin katalogi

Tietenkään Suomessa saatava hoito ei ole ainut mahdollisuus. Poikkeavaa lääketiedettäkin on, jos sitä uskaltaa etsiä ja kokeilla. Tutustuin, pintapuolisesti tosin, Kiinassa hiukan erilaisempaan lääketieteeseen, jossa lääkkeet tehdään yksistään kasvikunnan siemenistä, lehdistä, juurista jne. Yritin ottaa selvää, mitä nämä kasvit ja hedelmät olivat, mutta suomen kielistä vastinetta tai tuttua länsimaista rohdosta en löytänyt.

Kiinan apteekkien valikoima koostui länsimaisista ja kiinalaisista lääkkeistä, mutta apteekin asiantuntija suositteli aina oman maan tuotetta. Oletin, että heille ne olivat tutumpia, ja heistä heidän luonnonmukaiset lääkehoitonsa olivat parempia. Tästä keskustelu oli mahdotonta, koska yhteistä kieltä ei ollut. Eteeni kuitenkin ojennettiin katalogi, jonka valikoima lennätti minut leveälle pyllylleni. Lääkevalikoima kattoi kaiken sydänvaivoista syöpätauteihin. Tietenkin tämä kuulosti minusta naurettavalta, mutta uteliaisuudesta ostin muutamia mielenkiintoisia mikstuuroja esimerkiksi yskään ja flunssaan. 

Kolmessa vuodessa olen ehtinyt suorittaa empiiristä tutkimusta Kiinan ihmeillä. Kyseiset tuotteet ovat yllättäneet minut positiivisesti. Aina, kun olen tuntenut flunssan oireita, olen hörpännyt mielivaltaisen annoksen eliksiiriä, joka on taltuttanut tautini jo ensimetreillä. Näiden rinnalla Suomen flunssarohdokset kuten auringonhattu-uute ja munkkitippat ovat kaikessa noloudessaan plaseboa. Kiinan ihmeiden ansiosta, näin kuvittelen, olen ollut flunssaton ja sen suhteen jälkitauditon jo kolme vuotta. Vai liekö sattumaa...

Analyyttisesti mietittynä ihmelääkkeitä tuskin on, mutta kenties länsimaisen lääketieteen reviiriä voisi laajentaa Kiinanmuurin toiselle puolelle. Kansalliset hoitosuositukset eivät tätä tue, mutta ehkä jo vuonna 2020 perustettava syöpäkeskus huomioi myös erilaisen lääketieteen mahdollisuuden ja tuo potilaan tietoon lisää hoitovaihtoehtoja. Tätä ennen potilas ottaa vastuun omista hoitopoluistaan. Ehkä Kiinan ihmeet voivat olla yksi niistä. Jos niitä haluaa kokeilla, niin suosittelen paikan päälle menemistä. Netin kautta tilattuna ihmetuote voi sisältää mitä vaan, ja Kiinaa ajatellessa ensimmäisenä mieleen tulee maitojauheskandaalista tuttu myrkyllinen melamiini.

Jos syöpäni leviää tai uusii, en näe mahdottomana ajatuksena kokeilla täysin erilaista hoitomuotoa. Tulisi sekin kokeiltua eli on parempi katsoa kuin katua. Mutta askel kerrallaan, kristallipalloa ei ole. 

Kyyneleistä kostunut

Tardar Sauce = Grumpy cat

Paperinenäliina. Yritän tunkea sillä kutittavia ja märkiä noroja takaisin silmiini, mutta ne palaavat itsepintaisesti takaisin. Näyttö on sumentunut epäselviksi pisaroiksi, jakomielitautisen särkyneeksi kuvaksi, eikä Sex Pistolsin "No Feelings" soi enää. Hävettää ja suljen verhot ettei kukaan vaan näe sisälle, herkkää hetkeäni. Aivan kuin joku muka tuijottaisi ikkunan takaa... vainoharhaa.

Olen mykistynyt ja hukkunut virtuaalihalauksiin ja suureen myötätunnon määrään. En olisi uskonut kokevani mitään niin lämmittävää ja koskettavaa. Olo on kuin lämpimässä rakkauden meressä. Silti mietin, miten ihmiset voivat välittää. Hyötyvätkö he siitä vai kuuluuko aikuisuuteen välittäminen tunnesiteen löyhyydestä huolimatta? Vai olenko vain niin kertakaikkisen ihana?

Ei käy kieltäminen. Myötätunto ja välittäminen tuntuu hyvältä, vaikka perimmäinen syy olisi mikä tahansa. Lohdun lisäksi tulee outo tunne ettei ole yksin. Oikeasti joku jossain ajattelee ja kantaa pientä pyyteetöntä ajatusta, jota ei tarvitse maksaa takaisin, ja johon ei odoteta vastapalvelusta. Sana tai kokonainen lause saattaa pelastaa päivän tai nostaa synkistä mietteistä. En voi olla tuntematta lämmintä ailahdusta kauniista sanoista, joihin alan tuntea riippuvuutta. Kunhan riippuvuus aprikooseista ei vaihdu myötätunnon kalasteluun. Murr.

Mitä pidemmälle olen taivaltanut tätä matkaa rintasyövän kanssa eli reilut puoli vuotta, sen selvemmäksi tuen merkitys tulee. Ajatus, etten tarvitsisi ketään, on pehmennyt pahoinvoinnin ja voimattomuuden myötä. Horjuessa keittiötä kohti seinistä kiinni pitäen, suorastaan toivoo jonkun tulevan vastaan mehun tai veden kera. Noloa ehkä, että se on usein huonokuntoinen, lähes jalaton 83-vuotias. Hän houkuttelee maistamaan erilaista ruokaa, juomaa. "Maista edes vähän", hän sanoo kädet täristen eikä loukkaannu, kun mikään ei maistu. Se pieni ele tuntuu voimaannuttavalta ja tärkeältä. Toivottavasti kaikilla on joku tukemassa parantumista. Alan vihdoin uskoa, että avun pyytäminen ei tee kenestäkään heikkoa, ja ehkä avuntuoja ei koe tilannetta taakkana, vaan tilaisuutena kokea olevansa hyödyksi. Ehkä on aika heittää kivinen ja korpinen ärripurrius ja aloittaa ihmisten juoksutus. Ehkä, jos jaksan.

Ilman fanfaareja kiitän myötäelämisestä, vaikka välillä ajatus kaiken maireuden naurettavuudesta valtaa mieleni. Totuus kuitenkin on, että ilman syöpää en tajuaisi, että elän hyvässä elämässä hyvien ihmisten ympäröimänä. Mietinnän lopuksi voin todeta, että taisi olla jo aika tuulettaa pölyttyneitä tunteita. Tulkaa kyyneleet, tunteet ja aprikoosit.

Vitutuskampus

Siellä se on, takuulla. Syöpä on levinnyt aivojeni temporaalilohkon vitutuskampukseen ja kiukkutalamukseen, sillä ymmärrys hoitoa kohtaan on finaalissa, ja olen täynnä kiukkua sekä negatiivisuutta. Kauhuskenaariossani tämä tulee olemaan pysyvä olotila, ja naamani muuttuu pikku hiljaa norsun vituksi.

Sain ilokseni laskun sairaalasta heti vuoden 2014 alkupäivinä. Laskussa sytostaattihoidon maksu oli nelinkertainen edelliseen verrattuna minusta riippumattomista syistä. Sytostaattihoitoani lykättiin jatkuvasti alhaisten valkosoluarvojen takia, joita ei, pyynnöistäni huolimatta, suostuttu lääkkeellisesti korjaamaan. Lopulta vetkutusten takia poliklinikka suljettiin jouluviikoksi, ja sytostaattihoitoni annettiin muualla. Ilmoitus hoitopaikan vaihdosta ei tietenkään sisältänyt tietoa maksun nelinkertaistumisesta. Mitähän kuluttaja-asiamies tuumaisi tästä epärehellisestä perinnästä, jossa kustannuksia ei saatettu potilaan tietoon!?

Olen laatimassa palautetta kokemastani syöpähoidosta. Siitä ei tule fanaattista vihakirjettä, vaan lähinnä potilaan tarina vitutuksesta. Palautteella haluaisin parantaa palvelutasoa ja tämän kautta varmistaa työpaikkojen pysymisen täällä. Uskon, että nykyisessä tilanteessa tyytymättömät potilaat äänestävät jaloillaan, ja pelkään, ettei tähän ole varaa hoitopaikan valinnanvapauden myötä. Yksinkertaisesti kilpailu potilaista on alkanut.

Eniten närää koen syöpätaudin vaarallisuuden aliarvioimisessa. Kuulen usein: muutama viikko sinne tai tänne ei haittaa. Tälläiset kommentit eivät luo pohjaa turvalliselle ja luottamukselliselle hoitosuhteelle. Turvattomuudella viittaan tutkimuksiin syöpäsolujen lisääntymisnopeudesta, minkä perusteella lääketeollisuus määrittää sytostaattien annostukset ja hoitovälit. Liian pitkästä hoitovälistä seuraa, etteivät sytostaatit kykene tuhoamaan kaikkia syöpäsoluja, sillä ne ovat ehtineet lisääntyä liikaa. Siksi olettaisin hoitovälien noudattamisen äärettömän tärkeäksi.

Omalla kohdallani hoitovälit ovat venyneet joko huonojen veriarvojen takia tai minut on unohdettu hoitoketjusta. Rintasyövässä sytostaattihoidot tulisi aloittaa neljän viikkon kuluessa leikkauksesta. Itselläni hoidot alkoivat seitsemän viikon päästä. Mielikuvissani HER2 ja muut syöpäsolut ovat rellestäneet kehossani kolme viikkoa ja saaneet pysyvää tuhoa aikaiseksi. Luonnollisesti olisin toivonut, että jatkohoidot olisivat sujuneet aikataulun mukaisesti. Jatkuvat muutokset eivät ole lisänneet hoitomyöntyvyyttäni eivätkä optimismia hoidon vaikuttavuudesta.

Pettynyt olen myös lääkeannostusten leväperäisyyteen, sillä lääkeannosta ei tarkasteta hoitokertojen välillä. Lääkeannokset määrätään pinta-alan mukaan eli paino toimii tässä muuttujana. Silti kukaan ei ole kiinnostunut painostani. Toivoisin, että lääkeannokseni tarkastettaisiin joka kerta ilman, että joudun sitä vaatimaan. Ajattelen asian niin jyrkästi, että pienikin yliannostus aiheuttaa lisää syöpää ja ylimääräisiä haittavaikutuksia. Taas liian pieni annos ei riitä tappamaan nopeasti jakautuvia syöpäsoluja. Ainut toivoni olisi, että annokseni olisi kyllin tehokas mutta turvallinen.

Sytostaatit eli solumyrkyt ovat hengenvaarallisia eli syöpää aiheuttavia lääkeaineita, joiden käsittelyssä noudatetaan äärimmäistä varovaisuutta. Henkilökunnan altistumisesta syöpää aiheuttaville aineille pidetään kirjaa, ja mahdollisesta työtapaturmasta sytostaattien kanssa on hyvät ohjeet. Näinollen koen ristiriitaisia tunteita hoitoa kohtaan. Hullulta tuntuu, että syöpäpotilaalle tuupataan suonet täyteen syöpää aiheuttavia aineita. En kuitenkaan osaa kieltäytyä hoidosta, koska en voi olla uskomatta nykyiseen lääketieteeseen. Ehkä plasebovaikutus auttaa myös tässä.

Kiukkua aiheuttaa myös leikkiminen tulehdusalttiudella. Sytostaatit tuhoavat vastustuskyvystä huolehtivia valkosoluja, eikä luuydin välttämättä ehdi tuottamaan valkosoluja tarpeeksi ennen seuraavia hoitoja. Itse olen onnellisessa asemassa, sillä kuulun biologisen lääkkeen tutkimusryhmään, jossa veriarvoja tutkitaan tarkemmin. Muilla syöpäpotilailla ei erotella neutrofiilejä muista valkosoluista, vaikka juuri neutrofiilit ovat tärkein valkosolutyyppi bakteeri-infektioiden torjunnassa. En voi olla miettimättä, miten tulehdusherkkiä ne sytostaatteja saavat potilaat ovat, joiden neutrofiilejä ei määritetä. Samoin en voi olla pohtimatta, kuinka moni vastustuskyvytön syöpäpotilas kuolee tai sairastuu vakavasti tautiin, joka olisi terveelle harmiton.

Oma puolustuskykyni on taas haavoittuva. Neutrofiilini ovat 0,11 (1,6 - 6,2) ja leukosyytit 2,6 (3,4 - 8,2). Tämä tarkoittaa hoitojen siirtämistä jälleen kerran. Olen toivonut järkeviä perusteluja, miksi puolustuskykyä ei ennakoitavasti voida hoitaa hoitotasolle, varsinkin kun maailma on pullollaan tähän tarkoitukseen olevia lääkkeitä. Toki päätös vaatii haittojen ja hyötyjen punnitsemista. Haluaisin kuitenkin itse olla osa hoitoketjua tässä päätöksessä. Kyseessä on kuitenkin oma kehoni ja sairauteni.

Aika pitkälti tallaan nyt näitä polkuja *yrpä otsassa, ja se tuntuu kasvavan kuin Pinocchion nenä hoitojen edetessä. En enää saa Grand Divan osaa tässä näytelmässä, vaan olen lähinnä anjovisfile hoidon liukuhihnalla. Muilla on selvä näkemys hoidostani ja tarpeistani sekä ylenkatse anjovisfileen ymmärrystasosta. En ole iloinen, joten haistakaa pitkä, kuhmurainen paska. Kielenkannoissani on paha tulehdus.

PS. Relax! Kenenkään muun hoito tuskin menee näin huonosti... 

Mukavaa merimatkaa

Viereisen hytin ihmiset metelöivät ja paukuttivat ovea. Joko viisi tuntia meni ja ollaan perillä, Turussa? Nousen peiton alta tokkuraisena katsomaan kelloa. Vasta 17:45. Vielä kaksi tuntia matkantekoa Turun saaristossa. Söisikö jotain? Menisikö katsomaan livebändiä? Tai kenties ostamaan viiniä?

Kuten arvelinkin. Ihmiset tuijottelivat minimaalista kampaustani. Orastava tukkani oli irronnut sieltä täältä epirubisiinin takia, eikä mohikaanista ollut jäljellä kuin muutama otsahaiven. Päälakeni loisti pälvikaljuuttaan ympäröivän sängen ladyshave-parturoinnista huolimatta. Kulmakarvatkin olivat ohentuneet huolestuttavasti. Varsin viehättävä olo.

Päätin olla välittämättä ihmisten katseista, ja pidin kiinni suunnittelemistani rasteista ABC. Vatsa täynnä siirryin rastille B eli kuuntelemaan livemusiikkia. Kohteessa B vastaanotto osoittautui melkoisen innokkaaksi. Tuskin ehdin tuolien ja pöytien luo, kun humaltunut keski-ikäinen mies huusi: "moi kalju muija!". Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Tervetulleen tervehdinnän jälkeen seuraani lyöttäytyi noin 70 vuotias pönäkkä joulupukki. En ollut juttutuulella, mutta koetin olla ennakkoluuloton ja jäin jutustelemaan. Kohteliaan sanailun päätteeksi suostuin tanssilattialle kohti tangon taikaa, sillä tarkoituksenani oli rikkoa minulle ominainen ennakkoluulo vieraita kohtaan.

Tangonpyörteet osoittautuivat yhtä noloiksi kun lukion vanhojenpäivien tanssiharjoitukset, eikä pönäkkä vatsa omaani vasten kuulunut mukavuusalueelleni. Yritin olla ennakkoluuloton, mutta kehoni itsepäinen vastaanharaus ei taannut tanssin onnistumista. Papan kritiikki ei mieltä ylentänyt. Hyväksyntä olisi vaatinut tanssitaidon lisäksi huivilla peitetyn pään. Tukkatyylini oli kuulemma varsin ruma, huivia vailla. Pappavastaisuus iski, ja yritin poistua paikalta kiittäen, mutta pappa roikkui käsivarressani ja yritti halata. Pakokauhun vallassa työnsin ukkelin kauemmas. Seuraavaksi pingoin sprintterimäisesti ketinkikassi kolisten pesemään lääpinnän iholtani. Yök yök.

Rasti C osoittautui helpoksi. En käyttänyt omaa aivokapasiteettiani muuhun kuin maksamiseen. Tatuoitu viiniasiantuntija teki ostopäätökset puolestani ja täytti ostoskorini viineillä. Haasteelliseksi osuudeksi osoittautui pysähtyminen ja vesipullon korkkaaminen. Se soi oivan hetken vanhemman, maistissa olevan rouvashenkilön hyökkäykselle. Hän kärsi seuran puutteesta, koska Viking Grace oli ahmaissut hänen ystävänsä. Hetken ajan tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Tosin pienen sanailun päätteeksi myötätunnosta ei ollut tietoakaan, ja ymmärsin hänen ystäviensä harhautusliikkeen. Kuulin kotikaupunkini olevan perseestä, jossa kukaan ei voinut asua. Asian ruotiminen ei saanut minua pillastumaan, joten harmaa varis aloitti raakkumisen ulkonäöstäni. Kuvittelinko oikeasti näyttäväni Annie Lennoxilta? Lainatakseni hänen sanojaan: "et lähellekään noilla hapsilla". No en kuvitellut enkä halunnutkaan.

Laivamatka laittoi suvaitsevaisuuden koetukselle, mutta tänään jo nauratti Viking Linen kuulutus mukavasta merimatkasta. Välkommen onboard märkliga och vanliga människor. Tack!