Kohti uutta rintaa vol 7 (miltei valmis)

Jokapäiväinen ex-kumppani (luxusmalli massage form)
sekä vesitemmellykseen soveltuva proteesi

Kuuden viikon tissikatsaus Töölön Sairaalassa sai mukavat arvostelut. Maija, plastiikkaguru, arvioi haavojen parantuneen, olosuhteisiin nähden, hienosti. Sitä hän kuitenkin ihmetteli, miten olin malttanut olla ilman rintaa miltei kaksi ja puoli vuotta.

Suurin syy tissittömyydelleni oli pelko rintasyövän mahdollisesta uusiutumisesta, sillä saamani arvosanat: gradus 3 (ärhäkkäin), HER-2 positiivisuus, korkea solujen jakautuminen ja etäpesäke kainalossa, antavat vahvan oletuksen rintasyövän vaarallisuudesta ja korkeasta uusiutumisriskistä. Onkologin siunauksella tissiprosessi saattoi alkaa, sillä vaakakupissa ulkonäkö versus terveys; terveys voittaa aina!

Leikkauskammoisena puukon iskujen ja epämukavuuden odottaminen ei miellytä, ja koska leikkauksissa on omat riskinsä, vanhaan tuttuun on suhteellisen helppo jämähtää. Nyt olen kuitenkin iloinen, että poistuin mukavuusalueelta, voitin pelkoni enkä tyytynyt riskivapaaseen vaihtoehtoon, proteesiin.

Haava- ja arpihoito jatkuvat edelleen. Uutena hoitoon on lisätty lompakkoa keventävä Mepiform silikonilaastari. Pieni pätkä laastaria maksaa liki 20 euroa, ja silikonilaastarilla hoito jatkuu 3-6 kk. Mitähän vaakakuppi tähän sanoisi? Köyhyys vai rumuus? Kenties rumuus jos pelkkä lihaklöntti riittää. Toisaalta köyhyys, jos estetiikkaan edes yrittää pyrkiä.

Vatsan alue on myllätty uuteen uskoon, joten sisäistä arpikudosta ja sen myötä turvotusta on pitkin vatsaa. Vatsa on kova kuin kivi, ja myllättyä kudosta ja -lihasta haluaisi suojella kävelemällä kumarassa. Hyvän ryhdin ylläpitäminen on kuitenkin jatkon kannalta tärkeää, ellei jatkossa halua muistuttaa kyttyräselkäistä Notre Damen kellonsoittajaa.

Haavojen parantumista odotellessa voi vaikka seurailla "kaksosten" kaverustumista. Toinen on antanut periksi maan vetovoimalle ja kadehtii uutta mahasta muuttanutta siskopuoltaan. Tämä törröttääkin terhakkaana värin vivahtaessa auringon päivettämään ruskeaan, mutta sisko voi sentään leveillä nännillä ja arvettomuudella. Melkoinen tasapeli. Seuraava vaihtoehto on mennä ulos, jossa pakkanen pistelee tuhansia pikku neuloja nenänpäähän ja poskiin. Saapa ainakin rusottavat posket, punaisen nenän, "kaksosten" pysyessä lämpöisinä villan ja pompan alla.

Näin se homma etenee. Ensin kuoppa 2,5 vuotta

sitten piirretään
rinnanpohja-alueet ja siirrealue

Lopulta "Matti Nykänen"-asento ja 
lopultakin kaksi "pulleaa" purjetta

Kohti uutta rintaa vol 6 (haavapoli)

"Missä olette? Teidän piti olla haavapolilla jo puolitoista tuntia sitten". Kiroan puhelimeen niin äänekkäästi, että muut odotustilassa säpsähtävät: "pirskatin himskatti! Arvasin tämän!!!"

Ilmoittaumislappu

Olin Töölön Sairaalassa, jonne minut oli kutsuttu rintasiirteen kuolioalueen takia. Ensimmäistä kertaa huomasin aulassa ilmoittautumiskoneen. Epäsosiaalisena rakastan koneita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin ihmiskontaktien välttäminen, mutta miksiköhän kone ohjasi minut karttoineen monitoimipolille eikä plastiikkakirurgiselle osastolle?

Monitoimipoliklinikalla minut valtasi suuri epäusko. Minulle oli kerrottu, että haavapoli on plastiikkakirurgisen osaston yhteydessä. Epäuskoisena jouduin ottamaan ihmiskontaktin: "olenko oikeassa paikassa?" Bodattu hoitaja katsoi minua närkästyneesti: "olette aivan oikeassa paikassa, koska tämä toimii myös haavapolina. Istukaa nyt vain odottamaan!"

Neljänkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyökkäsin sihteerin luukulle edelleen epäuskoisena: "olenko oikeassa paikassa, sillä myös viidennessä kerroksessa on haavapoli?" Samalla yritin tyrkyttää hänelle ilmoittaumislappua, mutta se ei kiinnostanut leipääntynyttä sihteeriä. Sen sijaan hän huokasi ja kysyi: "oletko ilmoittaunut tähän?" Minä varsin kärttyisästi: "ilmoittauduin aulassa olevalla koneella, mutta en tähän luukulle?" Sihteeri: "kyllä tähän olisi pitänyt ilmoittautua. Annahan kelakortti, niin hoidetaan asia." Hetken ajan hän hakkasi konetta ja tuijotti tiukasti ruutua ja mumisi: "mikähän tässä nyt on?!" ja jatkoi tuhahtaen: "no olethan sinä ilmoittaunut. Istu nyt vaan odottamaan! Lääkärit tulevat sitten, kun ehtivät".

Pinna kireänä vaelsin edestakaisin kylmien ja kuumien aaltojen vaihdellessa tuskallisen nopealla syklillä. Samalla riivin nahkaa huulista ikävän aavistuksen vallassa, ja sain veren pursuamaan. Se maistui raudalle, yök.

Puolitoista tuntia myöhemmin pompin kenguruna kerroksesta yksi kerrokseen viisi ja kirosin huonoa opastusta. Ilmoittaumiskone oli pettänyt minut tylysti, ja reklamoin asiasta. Tosin eniten minua jännitti, oliko kirurgi vielä haavapolilla vai jo leikkaamassa?

Rintasiirre ja sen revityt
alueet

Haavapoli vaikutti olevan kaaoksen vallassa. Potilaita mahtui laidasta laitaan. Yksi vaikutti sukupuolenvaihdosleikkauksessa olleelta tukijoukkoineen, ja muutamat kärsivät järkyttävistä palovammoista. Jollain koko pää oli paketissa, ja jotkut eivät kyenneet istumaan. Vaikutin kaikkein terveimmälle.

Kaaoksen seurauksena Maija Plastiikkakirurgittaren leikkaussaliin meno oli viivästynyt, joten hän repi innokkaasti rintani kuoliota irti. Samalla hän kiljahti ilosta, kun veri alkoi pulputa siirteen elinvoimaisuuden merkiksi. Tästä innostuneena, hän jatkoi vatsassa olevan haavan ja navan nyppimistä, sillä osa sisäisistä tikeistä yritti tunkea ihonpintaan. Yritin pysyä reippaana kivusta huolimatta, vaikka tippa olikin ilmestynyt silmäkulmaan.

Klexane pistos (veritulpan ehkäisyyn)
ja sen aiheuttamat mustelmat

Rinta Physiotullen hopea- ja
sulfa-rasvataitosten jälkeen

Kaiken kaikkiaan uutiset olivat erinomaisia. Tosin haavojen parantuminen on nyt paljolti kiinni elimistöni omista paranemista edistävistä tekijöistä sekä omasta aktiivisuudestani. Suihkuttelen nyt haavoja säännöllisesti kymmenen minuutin erissä. Hentoa kasvavaa ihoa hellin rasvalapuilla, UCS geelillä sekä imevillä haavasidoksilla. Myös vyötärön tukiliiviin pukeutuminen jatkuu edelleen, jotta ylimääräinen liike ei pääse hidastamaan haavan parantumista. Tässä vaiheessa maltti on näköjään valttia.

Kahden viikon hoidon jälkeen

Vatsan tukiliivi (kiristysliivi)

Uusi napa ja
siirteen ottopaikka
(kuvakulma vääristää vyötärön
kapeuden)

Kohti uutta rintaa vol 5 (DIEP)

Huomaan möläytykseni: "että ihan bättre folk:ia!" liian myöhään. Olin olevinani muka nasevan hauska, mutta nolo tilanne sai lähinnä yhden suomenruotsalaisista tytöistä punastumaan. Professori lisäsi vettä myllyyn näpäyttäessään moukkaa: "juurikin sitä!" ja johdatti lääketieteenopiskelijat pois potilashuoneesta.

Koko sairaalassaoloajan olin enemmän tai vähemmän töllättävänä, sillä uusia medisiinareita ravasi katsomassa rinnankorjausleikkaukseni lopputulosta. Opettavan professorin pyynnöstä jaoin auliisti sairaushistoriaani, ja kuuntelin mielenkiinnolla, kuinka medisiinareita tentattiin isojen leikkausten riskeistä. Proffan luennon seurauksena opin myös uutta omasta leikkauksestani. Kielekkeen valinta osoittautui ennakkotiedoista poiketen DIEP:iksi eikä TRAM:iksi. Mitä ihmettä?

TRAM:in ja DIEP:in eroja

Häkellyin lisätiedosta, sillä olin kokoajan ollut siinä uskossa, että uusi rinta tehtiin TRAM-kielekkeellä. Tosin uskon, etten plastiikkakirurgin mielestä, periaattessa, tehnyt mitään kirjainyhdistelmä-tiedolla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi rinta taiteiltiin vatsamakkarasta, eikä asiaa voi tämän helpommin ilmaista. Kuitenkin uteliaan luonteeni takia olisin halunnut ymmärtää isoa leikkausta enemmän.

Näin jälkikäteen ymmärrän paremmin uusintaleikkaukseen johtaneet syyt ja haasteet, mitkä johtuivat varmaankin kielekkeen valinnasta. Jo alunperin oli tiedossa, että vatsassani kiersi heikkoja verisuonia, ja ensisijaisen tärkeää rintasiirteen hengissä pysymiseen kannalta ovat hyvät verisuonet.

Faktaa on myös se, että lihas tarvitsee verenkiertoa enemmän kuin rasvakudos, joten verisuonitus on lihaksessa vahvempaa tämän ravitsemisen takia. Eli pelkästä rasvakudoksesta rinnan rakentaminen on riski. Näin omana pohdintana, voisin kuvitella, että uusintaleikkaus ja ongelmani saattavat johtua juurikin siitä, että lihaksen käytössä säästettiin.

Rinnankorjausleikkauksen yleisimmät
vaihtoehtomenetelmät

Kohdallani leikkausmenetelmäksi valikoitui siis DIEP-kieleke, missä säästetään suoraa vatsalihasta. En tiedä, miksi juuri tämä valinta tehtiin. Kenties haluttiin säästää lihasta ja helpottaa palautumista, sillä DIEP-leikkauksesta parantuminen on nopeampaa kuin TRAM:issa. Kaiken lisäksi nykyaikana TRAM on kuulemma jo vanhanaikainen ratkaisu.

Turvonnut melooni ja kuoliota
toisen leikkauksen jälkeen

Ongelmat eivät ole hylänneet minua, yllätys. Vastoinkäymiset kiertävät ympärilläni kuin pahaiset korppikotkat. Osa rakennetusta rinnasta on kuoliossa hapenpuutteen takia. Alunperin ajateltiin tilanteen korjautuvan itsekseen, mutta haavapolin jälkitarkastuksen yhteydessä todettiin, ettei edistystä ole tapahtunut. Operaatio, uusi rinta, jatkuu...

Ensi viikolla treffaan Maija kirurgin, ja hän päättää jatkot kuolio-alueen suhteen. Luultavimmin kärsimysnäytelmä jatkuu, sillä on päivänselvää, ettei syvä kuolio kasva umpeen ilman jatkotoimenpiteitä. Todennäköisintä on, että kuollut kohta poistetaan. En vielä tiedä miten ja milloin. Pelottaa!

Kaikesta huolimatta odotan mielenkiinnolla vuoropuhelua Maijan kanssa. Tosin viime kerralla Maija kommentoi turhautuneena: "sun kohdalla rinnan rakentaminen on ollut todella työlästä ja aikaavievää!" Herkkyystutkani tulkitsi tämän moitteeksi ja harmittelin, etten ollut varoittanut häntä etukäteen minua seuraavasta huonosta onnesta. Ensi viikolla selvinnee kumpi sanonta vie voiton: a) leuka rintaan, kohti uusia pettymyksiä vai b) vaikeuksien kautta voittoon. Katsellaan...

Ystäväni lähettämä kannustus

Kohti uutta rintaa vol 4 (leikkauksesta toiseen)

Anestesialääkäri painaa naamalleni happimaskia ja jakaa ohjeita hoitajille: "Kymmenen milligrammaa midatsolaamia. Heti perään sata milligrammaa fentanyyliä". Ennen kun lakkaan hengittämästä itsenäisesti, mietin, heräänkö enää...

Koen epämielyttävää tokkuraa 12 tuntia myöhemmin. Heräämössä kysellään kiputilaani, mutta haluan vain nukkua. Ja nukunkin kellon ympäri seuraavaan uuteen päivään, ja herään Maijan taputtaessa olkapäätäni.

Maija, pitkä ja näyttävä nainen, on kiireinen. Hän aukaisee rintaani verhoavat tukiliivit ja kokeilee siirteen vitaalitoimintoja. Joka kerta siirteeseen ilmestyy valkoinen painauma, ja Maija hymisee tyytyväisesti. Huolellisesti hän peittelee rinnan lämpöpeitolla ja aloittaa puhetulvan: "kuten angiossa ja dopplerin kanssa huomattiin, niin sun suonet oli aika haastavat. Tämä sama ongelma esiintyy monilla muillakin suomalaisnaisilla, jotka eivät ole synnyttäneet. Synnyttäneillä naisilla verisuonet vahvistuvat vatsan alueella. Sun tilanteessa ajattelimme, että verisuonet olisivat paremmin löydettävissä leikkauspöydällä kuitenkin..."

Pikakirjoitusmainen selostus jatkuu, vaikka Maijan toinen jalka sojottaa jo ovelle: "mikrokirurgia on haasteellista, ja siinä esiintyy odottamattomia riskejä. Sun kohdalla jouduimme suurien haasteiden eteen verisuonten yhdistämisen kanssa. Leikkaus venyi oletettua pidemmäksi, ja laskimovuodosta sait, ikävä kyllä, aikamoisen verenhukan. Olosi saattaa olla nyt aika heikko, mutta saat kaksi yksikköä verta osastolla. Muuten kaikki on hyvin. Muista pitää siirre lämpöisenä, jotta verenkierto pysyy hyvänä. Nähdään taas huomenna."

Valkoisen takin kääntyvähelma aiheuttaa viileän tuulahduksen ja mietin huonoa oloani. Hoitaja selittää: "sinulla on normaalia post-operatiivista kuumetta sekä tulehdusarvojen nousua. Ne heikentävät oloasi. Nyt sinun ei tarvitse huolehtia itse mistään. Virtsasi menee kestokatetrin kautta virtsapussiin, eikä suoli toimi vatsa-alueen leikkausten jälkeen. Me käydään katsomassa sun siirrettä tunnin välein. Muista pitää tyyny käden ja rinnan välissä, jotteivat verisuonet pääse litistymään. Lämpökin auttaa siirteen verenkierrossa, joten älä kylmetä rintaa. Kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät. Tänään voit jo syödä normaalisti. Huomenna fysioterapeutti tulee ohjaamaan istumaannousu ja otatte yhdessä muutaman askeleen"

Selkä on tulessa makaamisesta, ja päätän kuntouttaa sitä omatoimisesti sängyn kaukosäädin apunani. Hiukkasen sängynpäätyä ylös ja pienen pieni venytys. Vähän enemmän ylös ja radikaalisti sängynpääty niin alas, että veri suhisee päässä. Samalla tuijotan kääpiötä, joka osittain vaikuttaa hallusinaatiolta. Hän suhaa edestakaisin ja uhkaa vetää lättyyn labran tätiä. Ja silloin kun hän ei ole puhelimessa, hän vaatii hoitajalta tujumpia aineita. Nyt kääpiö karjuu luuriin: "Vittu, älä tuu tänne kahden viskipullon jälkeen. Tajuutsä!? Tääl on tosi sairaita ihmisiä"

Rintakieleke

Päätän tehdä tuttavuutta uuteen ulokkeeseeni. Näky hivelee, sillä pieni kumpu on täydellinen, söpö ja pyöreä. Katson ja kokeilen. Tissin iho tuntuu pehmoiselta kuin kissantassut. Aivan ihana! Priima, samettinen raaka-aine on taatusti luomua. Hiukan vatsalihasta, läskiä, nahkaa ja hyvä tulee.

Uusi napa ja vatsakielekkeen dreenit

Bokserien sisään kurkkaaminen aiheuttaa epämielyttävää kipua. Vatsakielekkeestä lähtevät dreenit ovat ikävästi häpykummulla, ja virtsakatetri hankaa. Dreenien pistävän kivun lisäksi tunnen housujen liimautuvan ihooni. Mitä ihmettä?! Olenko kakannut, ja kakka on liimannut housut ihoon?

Housujen nykiminen aiheuttaa kipua, ja jotain märkää leviää lakanoille. Kopeloinnin tulokseksi selviää rikki mennyt iho ja vielä osittain puhkeamattomia vesikelloja. Olen saanut allergisen reaktion teipeistä, joilla leikkaus tms härpäkkeitä on liimailtu. Se on tosin pieni paha, muuten hyvässä lopputuloksessa. Tosin kukapa haluaisi olla joku ruiskiva visva Virpi.

Seuraavana päivänä fysioterapeutti nostaa minut ylös. En pysty ottamaan askeltakaan ilman huimausta ja tarvitsen tukea. Seison kyyryssä, sillä kaikki leikkausalueet kiristävät ja tuntuvat repeytyvän, jos vähänkin suoristan kehoani. Yritän hampaat irvessä ottaa askeleita, mutta maailma pyörii, enkä saa happea. Minut talutetaan takaisin sänkyyn, jossa happiviikset tungetaan sieraimiini. Maailma pyörii edelleen, ja olo on kuin viiksekkäällä Mikki Hiirellä merihädässä. Pyörii ja keinuu. Välillä tuntuu, että hukun.

Pitkin päivää olo pahenee. Rintasiirteen ympärillä oleva kudos alkaa turpoamaan, ja sitä tykyttää armottomasti. Joudun pyytämään lisää oksikodonia (huumaava kipulääke). Ympärilläni pyörii erikoistuvia kirurgeja ja hoitajia. Jokainen kurkkaa vähän väliä rintani vitaalitoimintoja. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, ja turvotus kuuluu asiaan.

Yöllä kuume nousee lisää, ja hengenahdistus lisääntyy. Tiesin, että leikkauksesta toipuminen tulee olemaan vaativaa, mutta nyt tilanne tuntui jo sietämättömälle. Katumus leikkaukseen menosta alkaa riivata. Oksettaa ja viluttaa.

Aamulla tohtorit ja proffat saapuvat kierrokselle. Minua tuijottaa noin 12 paria silmiä, joista yhden pokerinaama pettää. Hän tokaisee: "kyllä olet sairaan näköinen!". Melkein naurattaa, kun tajuan tyypin olevan pahempi sammakoiden päästelijä kuin minä. Se on mestarillinen suoritus. Mutta tottahan on, etten ole viehättävimmilläni. Kaikesta huolimatta ilmoitan voivani hiukan paremmin ondansetronin (pahoinvointilääke) ansiosta.

Kuuden hengen huoneeseen tuodaan uusi potilas. Mummo osoittautuu puheliaaksi ja ilmoittaa menevänsä kohta hommaamaan ihosiirteen. Samalla hän manailee: "tämä on jo kolmas kerta kun tulen leikkaukseen. Aina jotain on tapahtunut, ja minut on passitettu takaisin kotiin". Jaksan vastata: "kolmas kerta toden sanoo".

Ympärilläni vilske jatkuu kaiken päivää rasittavuuteen asti. Lopulta joku setä, HUS anestesialääkäri kysyy: "koska olet syönyt viimeisen kerran?" Hän älähtää ruokailulleni ja ilmoittaa, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä; onhan noita keinoja. Samalla minua jo kärrätään hissillä ylimmässä kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Sali ja henkilökunta ovat kuin ihmeen kaupalla vapaana vastaanottamaan uuden potilaan, ja eihän leikkauksessakaan mene kuin tunti...

Kahdeksan tuntia myöhemmin palaan osastolleni. Siellä kääpiö tervehtii ja kertoo, että ihonsiirre-mummu on passitettu kotiin, taas. Ja mietin. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin mummuhan ei ikinä saa siirrettään. Sori!

Kohti uutta rintaa vol 3 (välisoitto)

Hakeuduin uudelleen Töölön sairaalaan. En avoimin mielin, vaan uhkaavien vaatimusteni kanssa: "jos uusi tissi ei ilmaannu vatsakielekkeestä, niin perun leikkausaikani, mitäs siihen sanot?" Olin kärkäs, jotta tohtorinna inhoten luovuttaisi kohdallani ja kieltäytyisi rinnankorjausleikkauksesta. Samalla rinnattomuuteni siirtyisi hänen syykseen, ja minä jatkaisin uhrina proteesitissini kanssa... 

Ihana proteesitissini

"Mitä harrastat?", kysyy vino suu Töölössä ja takoo reiän puolustusmuurini. Harjoiteltuna laskettelen luikuria väittäen olevani himourheilija kaikissa lajeissa. Ajattelen sysimustien valheiden edesauttavan vaatimustani TRAM:ista (vatsakielekkeestä). Ja jos tissiä ei rakenneta vatsamakkarasta niin ei mistään muustakaan kehoni osasta. Luulisi tohtorinnan ymmärtävän, ettei urheilija voi uhrata reittään uuteen rintaan... 

Vesipisaroiden hakatessa kattoa, iloitsen, että Virpi on vaihtunut Maijaan. Hän ymmärtää tuskani tai ainakin valheeni ja pelkuruuteni. Tuhansilla sanoilla ja vatsamakkaroiden puristuksilla, hän haastaa minut: "tehdään täydellisestä makkarasta täydellinen luomurinta". En keksi enää tekosyitä, ja päätökseni myötä sisäinen rauha on saavutettu. Nyt on aika, uuden!

Kohti uutta rintaa vol 2 (painajainen)

Kurniva nälkä. Saan juuri lämpöisen aterian ruokatunnilla nenäni eteen, kun puhelin soi. Mätän ruokaa suuhun. Oletan lehtimyyjän soittavan keskellä päivää. En vastaa. Amorphiksen Smoke-soittoääni jatkuu ja jatkuu. Ruokarauha on mennyttä. Ei kait äidille ole sattunut mitään ja vastaan. "Hei. Täällä Tiina Töölön sairaalasta. Soitin kysyäkseni, pääsisitkö rinnankorjausleikkaukseen 20.11.?"

"Nytkö jo?", tuumasin, ja tavallinen arkipäivä sai kuumottavan hikikasteen. Olin olettanut jotain tapahtuvaksi vasta vuonna 2016. Siihen asti halusin matkata pää sannassa, kuten aina kun alan pelkäämään. Aikoinaan rintapatinkin toivoin vain katoavan itsekseen. Jospa se puuttuva rintakin siltä kasvaisi, kunhan odotan...

Unettomien öiden ja lukuisten päänsärkyjen jälkeen aloin vihdoin lukemaan "Rinnankorjausleikkauksen" käsikirjaa, jonka sain jo kaksi kuukautta sitten. Päätin ottaa tuntemattomasta niskaotteen, sillä selväähän on, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Yllättäen en löytänytkään kirjasesta tietoa minulle kaavaillusta leikkauksesta eli reisikieleke TUG:sta. Miltei kaikissa tapauksissa uusi tissi rakennettiin vatsasta tai selästä, ja niistä löytyikin valtavasti tietoa sekä kuvia. Muuten käsikirja olikin täynnä yleistä liibalaabaa.

TUG-mysteerin edessä päätin turvautua KVG:hen (kato-vi**u-googlesta). KVG:n haulla löytyneet artikkelit vilisivät salakieltä SIEA, LD, ELD, DIEP, TRAM. Reisikieleke TUG:ista löytyi vain seuraavanlainen suomenkielinen teksti lääkäriseuran sivuilta:
"Reisikieleke. Reiden ylämediaalinen rasvakertymä voidaan irrottaa poikittain nivus-pakara- poimun suuntaisena ja siten, että se pohjautuu grasilis-lihakseen ja tätä ravitseviin verisuoniin ns. TUG-kielekkeenä (transversal upper graci- lis). Myös tämä kieleke soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon, jossa tarvittavan ihon määrä on vähäinen (Wechselberger ja Schoeller 2004)."

Vaikka teksti oli vuodelta 2004, viimeinen lause antoi huonon mielikuvan leikkauksesta: "soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon". Välittömästä korjausleikkauksesta ei ollut kohdallani enää kyse, koska tissipuolisuus on ollut osanani jo yli 2 vuotta. Syöpälääkäri kyllä kehui Virpi The plastiikkakirurgia mainetta niittäneeksi ammattilaiseksi. Vaikka Virpin valitsema leikkausvaihtoehto vaikutti Suomen mittakaavassa harvinaiselta, muu maailma oli takuulla pullollaan TUG-menestystarinoita.

TUG, reisikieleke

TUG reisikieleke-leikkauksen painajaismaisuus valkeni englanninkielisiltä sivuilta. Aiheesta löytyi paljon tietoa, joissa mainittiin TUG:in olevan vaihtoehto, jos vatsassa ei ole tarpeeksi massaa. Siitähän kohdallani ei ole kysymys, sillä kirurgin mielestä verisuonitus on vatsassa huonompi, ainakin minulla. Onkohan todellakin näin?

Opin gracilis-lihaksen lähtevän yläreiden häpyluusta pitkin sisäreittä. Lihaksen tehtävänä on lähentää jalkaa kehoa kohden. Leikkauksen jälkeen tätä lihasta ei ole, eikä lihasta voi enää käyttää. Tarkoittaako tämä, että jompi kumpi jalkani kulkee harallaan, ulospäin osoittaen? Muutenkin omaan jo länkisääret...

TUG leikkaus

Mielenkiinnolla luin TUG kielekkeestä lisää, koska jotain hyvääkin siitä luulisi löytyvän. Kauhukseni eteeni tuli lisää masentavaa tietoa.

Paranemisprosessi reisikielekkeen kanssa on hitaampaa kuin muissa leikkaustavoissa. Eli juurikin asia, jota stressaan hirveästi. Ainut ero TUG:n ja muiden siirteiden välillä oli, että, jostain kumman syystä, sairaalassa oloaika oli lyhyempi, yhteensä 3-4 päivää. Nyt toivon, ettei leikkaustavan valintaan ole vaikuttanut pelkästään sairaalan pyrkimys kustannustehokkuuteen!!

Tällä hetkellä kyselen itseltäni viimeisiä kysymyksiä. Miten kovasti halajan kaksitissisyyttä? Haluanko menettää jalkani toimivuuden rinnan takia? Tuleeko minusta sitten onnellisempi? Menenkö leikkaukseen, koska en halua nynnyn leimaa? Vai haluanko vain käydä koko prosessin läpi kaikkinensa? Vai inhottaako minua kuitenkin proteesin kutina ja paljaaseen kohtaan tulevat vesikellot? 

Faktaahan on, että kaikki tuntematon pelottaa. Siltikin leikkaus kuulostaa enemmän vammauttavalta kuin eheyttävältä. Grande kysymys lienee: "Virpi hei, oletko nyt ihan varma tästä TUG:ista?"

Kohti uutta rintaa vol 1

Se sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pari vuotta. Välillä se ahdistaa ja pelottaa. Välillä koen olevani turhamainen. Toisaalta kysymyksen edessä kuulen viulukonserton alkutahdit uuden ja ehjän elämän puolesta. En kuitenkaan näe vaaleanpunaisia pilvilinnoja uudesta kauniimmasta vartalosta, enää. Minua pelottaa. Pelkään epäonnistumista, kipua, huonovointisuutta ja jaksamista uuden edessä. Kykenenkö sitoutumaan reilun vuoden projektiin, kohti uutta rintaa?

Rinnankorjausajatus putkahti esille konkreettisesti keväällä, kun minut leikannut kirurgi kirjoitti lähetteen Töölön sairaalaan. Haihattelijana en ottanut asiaa kovin tosissani, ja ajattelin kutsun ehkä tulevan joskus loppuvuodesta tai ehkä vuonna 2016. Yllätyksekseni sairaala postitti kutsun jo samalla viikolla, edelleen mysteeriksi jääneenä, vanhempieni osoitteeseen, jossa kirje Töölön sairaalasta aiheutti vanhoille ihmisille ylimääräisiä rintatuntemuksia. "Onko tyttömme sairaampi, kuin mitä hän antaa olettaa!". Onneksi ei!

Paperisesta todistuskappaleesta huolimatta työnsin päätä pensaaseen, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Todellisuus iski päivää ennen vastaanottoa. Aionko todellakin kyetä uuteen isoon prosessiin, taas?! Painajaiset rintasyövästä ja leikkauskivuista aiheuttivat unettoman yön.

Vastaanottoaamu alkoi migreenillä. Bussi kohti Töölöä oli täynnä hiuslakkaa sekä lemuja haju- ja partavesistä. Tunsin kuinka paineen tunne kohosi kohti kurkkua. Äkkiä ulos bussista oksentamaan. Pakottauduin seuraavaan bussiin, jossa istuin sormet sieraimissa blokaten mahdollisia migreeniä pahentavia "tuoksuja". 

Töölössä voin edelleen huonosti, ja pääni oli räjähtää jyskytyksen voimasta. Hikoilin, tärisin ja joku hoitaja talutti minut ilmoittautumistiskiltä neurokirurgian osastolle apua hakemaan. Sieltä minut talutettiin takaisin alakertaan. Eihän minulle pään operaatiota oltu tekemässä. Pikku migreenikohtaus vain, no big deal. 

Jotenkin onnistuin pääsemään Töölöntorin apteekkiin. Onneksi reseptissä oli vielä jäljellä migreenin täsmälääkkeitä. Suihkautin Imigran lääkettä sieraimeen toiveena pikaisesta helpotuksesta ja odotin Töölön sairaalan vastaanottoaulassa omaa aikaani. Aulassa pyöri vanhempi tissipuolinen nainen tukuisan harmaakiharaisen tukkansa kanssa. Hän ei edes peitellyt toispuoleisuuttaan. Hän näytti olevan sinut itsensä kanssa ja kantoi tyylikkästi toispuoleisuutensa. Arveluni tuskin osui väärään; hän oli takuulla samalla asialla kuin minäkin, kohtalontoveri. 

Melko tuhti rouva, plastiikkakirurgi, kutsui minut huoneeseensa, jossa tietokoneen vieressä istui nuori tyttönen. Tyttösen läsnäolo ei selvinnyt minulle, sillä hänestä tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen tehtävänsä oli nähtävästi Rinnankorjausleikkauksen-käsikirjan tulostaminen, mutta hän ilmoitti, ettei käsikirjoja ollut, eikä sitä voinut tulostaa. Tuhti rouva tuhisi, huokaili ja ojensi opuksen minulle vastaanoton lopulla ilman mitään tulostusongelmaa.

Vastaanotolla ensitöikseen tuhti plastiikkarouva komensi: "Vaatteet pois". Hän puristeli ja likisteli minua selästä, vatsasta, pakarasta sekä reisistä. Hän näytti miettivältä ja tokaisi olevani liian läski vatsan tram-kieleke-kandidaatiksi. Migreenin kourissa tajunnantasoni oli muutenkin alentunut, joten tajuntaani iski vain sanat; liian läski. Sanattomasti huusin: "petos!! häväistys!" Eikö minun käskettykin kasvattaa vatsamakkaroita ylimääräistä tissiä varten? Mitä tapahtui ajatukselle, että omasta rasvasta tulee paras tissi? Minut on huijattu lihomaan, ja nyt olen vain huono kandidaatti, läski ja tonnikeiju. Hei haloo, haluan litteämmän vatsan ja pehmeän tissin!!

Tunnemyrsky aiheutti hikoilukohtauksen. Vasta viikko sitten kuiskasin kullalleni, että hän luultavasti silittää uutta tissiäni hyväillessään vatsani jylhiä muotoja, varsinaisia alppikukkuloita. Miten harhaluuloinen olinkaan. Rinta rakennettaisiinkin reisilihaksesta eikä vatsasta. Elämä yllättää jälleen.

Rinnankorjausleikkauksesta tuleva fakta oli musertavaa, enkä kuullut plastiikkakirurgin suusta mitään kannustavaa tai positiivista kyseisestä leikkauksesta. Migreenikipu alkoi tuntua pieneltä rinnan ja siirteen kuolioriskin rinnalla. Tiedossa olisi elämäni pahimmat kaksi vuotta, jolloin koko elimistö keskittyy paikkaamaan siirrealuetta ja yrittää hyväksyä uuden rinnan verisuonituksineen. Tiedossa olisi hoitoa tehostetussa valvonnassa ja sairaalan vuodeosastoilla. Jatkossa myös uutta leikkausta, nännin tekemistä ja nännin tatuointia. Puhumattakaan kontrollikäynneistä.

Pääni pyöri edelleen hurrikaanin jäljiltä, kun tuhti rouva kysyi, mitä ajattelin. Pelko ja kauhistus voittivat ykkössijan, ja hyvänä kakkosena tuli painajaismainen kuva reisipuolisuudesta reisisiirteen takia. "Olisinko taas vajavainen?", kysyin kauhistuneena. Kuulemma en enää kymmenen vuoden kuluttua, kun elimistö kompensoisi reisien kokoeroa, ja arpi jäisi alushousujen alle. Tietenkään en muistanut kysyä, tarkoittiko hän mummoalkkareita...

Pessimistille syöpätilastoja

Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta josko kuitenkin olisi aihetta luottaa jo tulevaan reilut kaksi vuotta rintasyöpädiagnoosin jälkeen...

Kaahasin keltaisella unelmallani siskot turvavöissä kohti syöpälääkärin vastaanottoa. Siskot lähtivät hurvittelemaan sairaalan kahvioon, kun minä suuntasin apaattisesti syöpälääkäriä treffaamaan. Odotin ja odotin, mutta kutsua vastaanotolle ei kuulunut. Mielikuvani synkkeni tulevasta lääkäritapaamisesta, kun haistelin sairaalan katkuja, katsoin sytostaattiletkuista terveyttä hamuavia ja sädehoitoon odottavia. Pessimistisesti odotin huonoja uutisia ja epävarmaa erikoistuvaa lääkäriä. Hämmästyksekseni kaikkien syöpälääkärien esiäiti kutsui minut huoneeseensa. Johtava ylilääkäri oli sattumoisin ikätoverini rinnakkaisluokalta. Kahden vuoden rintasyöpäkontrolli alkoi hyvässä vuosikerrassa. 

Mammografian ja ultrauksen tulokset kertoivat normaalista sekä terveestä rintakudoksesta. Kainalotkin näyttivät puhtailta. Normaalisti odotetaan viisi vuotta, että syöpäpotilas saa "terveen" paperit, mutta tilastojen valossa tilanteeni näyttäisi terveeltä.

Omat tulokseni

Vastaanotolla sain uutta tietoa siitä, että HER-2-positiivinen, aggressiivinen syöpä, uusiutuu todennäköisimmin, tilastojen mukaan, kahden vuoden aikana. Sen jälkeen todennäköisyys uusimiseen alkaa laskea. Pelkästään estrogeenipositiivinen rintasyöpä ei noudata tilastollisesti yhtä selkeää linjaa. Tosin omani oli myös vahvasti estrogeenipositiivinen. Unohdin kysyä, mitä tilastot sanovat vahvasti HER-2-positiivisesta sekä estrogeenipositiivisesta syövästä. Samakos tuo, olen tyytyväinen ja luottavainen. Ihan sama vaikka neutrofiilit pysyvät alle viitearvojen, taakka on poissa harteilta, toivottavasti lopullisesti. 

Olin kuin Hangon keksi, kun lähdin esiäidin vastaanotolta. En kyennyt pitämään iloa itselläni. Se pursui ja rönsyili yli äyräiden. Hymyilin ja tervehdin tuntemattomia ihmisiä sairaalan käytävällä. Jalat tuntuivat kevyiltä, ja pompin kuin kenguru. Siskot tuijottivat minua kuin mielisairaalasta karannutta, kun vääntelin naamaani ja huikkasin: "sissat, nyt mennään syömään!"

Neiti Tättärää ja Neurologi A'meerika törmäyskurssilla

Rintasyöpälääkkeet, Zoladex ja Tamofen, ajavat minut hulluuden partaalle. Hikoilen kuin vartaassa pyörivä sika, ja ulkomuoto muistuttaa leipuri hiivan leipomuksia. Niveliä särkee ja kiukku purkautuu pienestäkin vastoinkäymisestä. Jos en jo ollut kiukkuinen neiti Tättärää, niin nyt viimeistään olen.

Ajauduin mielenkiintoiseen mittelöön geriatrian poliklinikalla, jossa alzheimeria ja sepelvaltimotautia sairastavan omaiseni lääkkeitä ruukattiin uuteen uskoon. Olin paikalla, koska arvioin lääkityksien järkevyyttä työkseni, ja läheiseni lääkitys tuntui menevän arveluttavaan suuntaan. Neurologi oli lopettamassa äkillisesti, ilman porrastusta, sydämen työmäärää vähentävän beetasalpaajan ja verenpainelääkkeen vastoin kardiologin määräyksiä. Näitä lääkkeitä läheiseni oli käyttänyt jo yli 30 vuotta ilman huimauksia ja muita sivuvaikutuksia. Nyt lääkitykseen oli vielä lisätty muistilääke, joka yleisenä haittana nostaa verenpainetta. 

Menin suoraan asiaan, puhuin nopeasti ja kärkkäästi läheiseni lääkitysmuutoksesta huolestuneena. Olisiko kuitenkin järkevämpää vähentää annoksia ja seurata ennen lääkkeiden äkkinäistä lopetusta? Olin myös kiinnostunut kuulemaan perusteluja lääkemuutoksille ja halusin tuoda lääkärin tietoon, että lääkedosettiratsauksen yhteydessä huomasin läheiseni käyttävän beetasalpaajaa kaksinkertaisella annoksella. Luulisi tämän olevan oleellinen seikka arvioitaessa verenpainetta (120/70) ja sykettä (65). Nythän lääkäri perusti päätöksensä väärään lääkitystietoon.

Mielikuvissani näin omaiseni kuolla kupsahtavan verenpaineen ja sydämen sykkeen noustessa kontrolloimattomasti. Infarkti, äkkikuolema kenties... En päässyt mielikuvissani ja sanoissani tämän pidemmälle, kun neurologi alkoi solvaamaan minua halveksuvasti nauraen. Olinko lääkäri ja jos en ollut, millä kompetenssilla arvostelen hänen päätöksiään? Tyrmistyksekseni rouva neurologi käski minun mennä yliopistoon hankkimaan korkeakoulututkinnon, vaikkei tuntenut minua ollenkaan. Pakko myöntää, että hiukan rasistisesti mietin, eikö rouva ymmärtänyt suomea, koska puhui sitä murtaen. Niinpä intin ja artikuloin selkeämmin. Tosin ristiriitatilanne ei osoittanut laantumisen merkkejä, päinvastoin, ja kävin kuumana kuin chilin nielaissut marakatti. 

Tilanne jatkui minun toistaessa itseäni, ja neurologin mahtaillessa titteleillään. Rouva Tärkeä oli työskennellyt Amerikassa asti, ja hänen sukulaisensa oli farmakologian tohtori. Neurologitar A'meerika tituleerasi minua oppilaaksi oletustensa perusteella ja kaikessa ylimielisyydessään kehotti minua palaamaan yliopistoon viisastumaan. Koin muiden ammattiryhmien mitätöinnin ja henkilökohtaisuuksiin menemisen törkeänä. Käytöksen sopimattomuus ei auttanut läheiseni asiaa ja loukkasi minua. Anteeksipyyntöä lypsin turhaa. Katinkontit moniammatillisuudesta saati omaisten mukaanotosta muistisairaanlääkitykseen. Lääkäri on jumala, eikä kenelläkään tule olla muita jumalia. Siinä neurologin opetus. Jos en osaa diplomatiaa itsekään, niin ei se luonnistunut häneltäkään. Yhteentörmäyksestä puuttui enää sapelien kalistelu.  

PS. Omaiseni sydänvaivat pahenivat lääkkeiden lopetuksen myötä, ja kardiologi lisäsi beetasalpaajan uudelleen lääkelistalle neljän päivän päästä geriatrian poliklinikkakäynnin jälkeen.

Neurologin lääkeohjeet muistisairaalle.
Erillisiä ohjeita ei ollut kirjallisena, eikä muistisairas enää
muistanut mitä vastaanotolla oli puhuttu. 

Hammaslääkärissä

"Kauheaa!", kiljahtaa hammaslääkäri katsoessaan suuhuni ja mumisee edelleen karies ykkösestä ja nelosesta ja haljenneista hampaista. Kidutuksen päätteeksi herra hammaslääkäri näyttää tulistuneena korjauslistaa: 10 reikää, haljenneita hampaita, lohjenneita paikkoja, hammaskiveä, poskenihoa hankaavia viisaudenhampaita ja purentavika. Samalla hän kääntyy huokaisten tietokoneen puoleen ja alkaa etsiä vapaita vastaanottoaikoja. Tulee pitkä hoitovuosi.

Pelkään hammaslääkärissä käyntiä. Pienenä purin kiukkuisena tutkimuspeilin rikki ja kapinoin hampaiden pesua vastaan. Karkkia piti saada, mutta hammaspeikkoa en silti pelännyt. Nyt kaduttaa, koska hammaspeikko on ollut erittäin ahkerana. Paikattuja hampaita on siellä täällä, ja sekaan mahtuu muutama juurihoidettu hammas.

Hammaslääkäripelkoni alkoi vertatihkuvista kauhutapahtumista. Maitohampaani olivat juurtuneet nähtävästi takaraivoon asti, sillä niitä revittiin kymmenien sormien voimalla rautahampaiden tieltä. Vielä seuraavanakin aamuna kylvin ikenistä vuotavasta veressä. Eikä aikaakaan kun verenpaisumus täytti jälleen suuni, sillä korvia riipivä vinkupora osui kieleeni. Lopulta poranterä irtosi ja jäi kiinni takahampaideni väliin. Taas oli vastaanottohuoneessa säpinää.

Verilöylyjen jälkeen hammaslääkäripelkoa ei ole lieventänyt myöskään lääkärien puudutustaidot. Jostain kumman syystä hammasjuuren sijasta huuleni, poskeni, korvani, nenäni sekä silmäni puutuvat, ja hammasta operoitaessa sätkyn tuolissa hermoja vihlovasta kivusta selkä kaarella rystyset valkoisena tuolia puristaen. Ja kerran hammaslääkäritär yritti tukehduttaa minut isoilla tisseillään. Yritä siinä sitten huutaa mitään, kun suu on täynnä tavaraa...

Hammaslääkäripelko jalostui tuosta vielä sen verran, että aloin aikuisiällä saada paniikkikohtauksia hammaslääkärin kalsealla tuolilla. Ajattelin päästä pelostani, ja hakeuduin hammaslääkärille, jossa koko suunhoito tehtiin kevyessä nukutuksessa. Nukutuskaan ei poistanut kauhua. Lopetin hengittämisen, eikä lekuri saanut minua aineillaan tajuttomaksi. Lopulta lähdin hammaslääkäristä lähete kourassa, lähete psykiatrille.

Noista ajoista on tapahtunut hiukan edistystä. Kiitos siitä kuuluu syöpään kuolleelle luottohammaslääkärille, joka osasi käsitellä pelkopotilaita. Tällä hetkellä luotettava hoitosuhde puuttuu. Viimeksi kävin hammaslääkärissä vajaa kaksi vuotta sitten ennen rintasyöpäleikkausta, jolloin reikiä oli yksi sekä lohjennut paikka.

Mitä on tapahtunut vajaassa kahdessa vuodessa? Oksentelua ja syöpähoitoja. Se kuulemma riittää. Hammasluuta suojaava kiille on mennyt menojaan. Sitäpaitsi nirskutan ja narskutan hermoheikkona hampaitani niin, että hampaissa on teräviä kulmia. Nähtävästi syöpäilyn pitkäaikaisvaikutukset näkyvät monella eri terveydensaralla. Parasta ottaa vaan rassi käteen ja mennä hammaspesulle.

Urlaub in Schweiz

Kabiinikoppero kuudelle hengelle nytkähti etukenossa tiukkaan vauhtiin, ja muutama turisti kirkaisi kimeästi pelästyksestä. Näytti kuin hissi sinkoaisi matkustajat suoraan katapulttina kohti äkkijyrkkää vuorenseinämää. Sitten vauhti tasaantui, ja hissi kulki keikkuen kohti korkeuksia. Keikkuminen ja suljettu tila saivat minut pahoinvoivaksi. Olin hetkessä merisairas ja kuuro kabiinin sivuuttaessa jättimäiset kuusten latvat. Terävät lumihuiput lähenivät mitä korkeammalle vaappuva hissi kapusi. Huippua, kirjaimellisesti!

Lähdin lomalle Sveitsin Alpeille, vaikka oikean jalan polvikierukka on vaivannut yli kaksi kuukautta. Polvi turpoaa rasituksessa, ja jokainen askel tuntuu piikkinä polven lumpiossa. Polvea särkee. Magneettikuvassa näkyi polvikierukan repeämä kuten vasemmassakin jalassa. Tällä kertaa se kuulemma parantuisi jumppaamalla, mutta toistaiseksi en huomaa edistystä. Mutta loma on lomaa. Mukaan pakkasin tukun särkylääkkeitä ja metritolkulla sidettä sekä kylmäpakkauksen.

Zürich näytti sateesta huolimatta kivalta kaupungilta. Vanhannäköisiä rakennuksia molemmin puolin jokea, joka virtasi vuolaasti pintaveden kieppuessa hurjasti. Sveitsin teollisuustuote, kello, näkyi katukuvassa, sillä kellotapuleita oli säännöllisin välein kertomassa tarinaa: aika rientää, elä nyt, älä tulevaisuudessa!

Minä, polvi ja sateenvarjo emme tykänneet sateesta. Polvi kiukutteli, ja sateenvarjo räpsähti kiinni, jättäen minut hölmistyneenä varjon sisään. Kanssakulkijat alkoivat naureskellen pulista saksaksi jotain. Korjatessani varjoa, varsi irtosi varjo-osasta. Se oli selvääkin selvempi merkki vaihtaa maisemaa kohti enkelivuorta, Engelbergiä.

Titliksen yli 3200 metrin huippu tuijotti uhkaavasti Engelbergin laaksoa, joka oli kauttaaltaan piiritetty lumisilla vuorenhuipuilla. Vaikka lumivyöry tuntui auringonpaisteessa mahdolliselle, lähelle Titliksen huippua oli päästävä. Kysellessäni hiihtohissin hintaa, hölmistyin. Ylöspääsyn kertahinnaksi tulisi yli 60 euroa ilman alennuskortteja. Varsinainen eliittivuori.

Lasketteleville ja polvivammaisellekin siirtyminen vuorille oli tehty helpoksi. Kylässä kulki ilmaisia busseja, ja meidän vuokra-asuntomme sijaitsi liki Titliksen/Trübseen hiihtohissiä. Minä siirryin liikuntaa vieroksuen hissillä Trübseehen (1800 m), jossa kulkuväline vaihtui isompaan ja vakaampaan rotaatiohissiin. Hissi pyöri noustessaan hitaasti näyttäen jokaisen kolkan eri mallisista jyrkänteistä, piikkimäisistä huipuista, kallionkielekkeistä ja jäätiköstä. Eli valloitin huipun aika helposti ilman hikipisaroita.

Pakko myöntää, että huipulla tuulee. Tuuli oli nakata pipon päästä mennessäni vuoren reunalle ihmettelemään näkymää. Samalla pakkasluminietos imaisi minut sisäänsä, ja viileys levisi tasaisesti housujen ja lämpökerraston läpi. Ensimmäinen reaktio: "näkikö kukaan", osoittatui aiheellisesti noloudeksi, sillä en päässyt omin avuin ylös. Polvivamma ei antanut armoa, ja jouduin nöyrästi pyytämään apua käsiä viuhtoen. Vaikka loman leppoisuus ja alppi-ilma olivat hellineet polvea, nyt sitä kivisti senkin edestä. Onneksi napakka tuuli ja kaunis näkymä pyyhkivät murheellisen kivun pois ja siirryin turvallisesti sisätiloihin siemailemaan Apfelweinea ja nauttimaan maisemasta.

Jälleen yksi haave on toteutettu. Alpit, check. Olen visusti päättänyt ettei enää jossitteluja, eikä aikailuja. Seuraavasta päivästä ei voi tietää. Sairasvuoteella on turha katua menetettyjä hetkiä ja täyttämättä jääneitä unelmia. Oikeaa hetkeä, aikaa tuskin tulee. Se hetki on nyt ja tässä!

Lucernen järvi

Kevätväsymys, melatoniini ja kofeiini

Aurinko pilkistää ja välillä jopa porottaa siniseltä taivaalta. Pihalla pomppii pupu, herra varis nokkii maata ja pikkulinnut laulavat kuin viimeistä päivää. Kaikilla muillakin tuntuu olevan ilo ylimmillään, kevättä rinnassa. Naapuri pesee ikkunoita, ja jotkut taiteilevat asetelmia narsisseista. Minä en ole pupu, lintu, kaikki enkä joku. Väsyttää ja vituttaa!

Elimistöni toimii täysin luonnon vastaisesti. Pieni ripaus kevätaurinkoa, ja puolustusmekanismi huutaa apuun pimeä-/yöhormonia, melatoniinia ja unta. Pikku soturisolupahaset anelevat armoa mahdolliselta siivousinnolta ja ulkoilmalta. Aivot käskevät suojautumaan valolta ja päivänsäteeltä pimeyteen, aivan kuin valo uhkaisi olemassaoloani suuresti. Tuntuu kuin olisin pimeään tuomittu menninkäinen. Kun muut hakeutuvat ulos ja aurinkoon, minä kaivaudun hiukan kuopalle painuneelle jenkkivuoteelle ja vedän peiton korville. Masentavaa elämän tuhlausta!

Pitkään ajattelin, että olen vain laiska, ja talvihorros on jäännyt pahemman kerran päälle, mutta kenties kärsinkin melatoniinin erityshäiriöstä. Melatoniinihan takaa normaaliväestölle mukavat unet juuri pimeän tullen, ja makeimmillaan hormoni vaikuttaa keskiyöstä noin kello neljään. Auringon noustessa ja valon voimistuessa melatoniinin eritys vähenee, ja luontainen virkeystila ilmaantuu tehden ihmisistä aktiivisia duracell-pupuja ja ärsyttäviä lenkkeilyhulluja. Naama aurinkoisena ja hymy huulilla he syleilevät aurinkoa ja pursuavat energiaa. Energiaa, josta minut on imetty kuiviin. Korvissa humisee, näkö sumenee, silmä luppaa ja näköhermolle kohdistuu sekavaa siksakkia. Muutenkaan ajatus ei juokse, ja jalkoja pitää raahata perässä.

Hyvä havaintokuva:
Yllä kofeiinivapaan hämähäkin
punoma verkko.
Alla kofeiinin vaikutuksen alaisena
punoma verkko.

Mitä tekee työssäkäyvä väsynyt? Juo piristävää kofeiinia mukillisen toisensa perään eri muodoissa. Narkomaanin tavoin väsynyt hakee piristettä tikut silmäluomissa, turhaan. Väsyttää edelleen. Kofeiini ei piristäkään eikä lisää keskittymiskykyä. Päinvastoin, kofeiini onkin kuin unilääkettä, saa ajatukset harhailemaan ja takaa mahtavat unet.

Tarkempi farmakologinen tarkastelu osoittaakin yksilöllisten erojen pohjalta kofeiinin aiheuttavat erinäisiä ikäviäkin oireita. Kofeiini saattaakin aiheuttaa masennusta, psykoosia ja muita mielenterveysongelmia. Piriste myös kuivattaa elimistöä ja saattaa aiheuttaa kaliumin vajausta, jolloin lihasväsymys ja rytmihäiriöt ilmaantuvat. Kenties kuulunkin tähän yksilölliseen psykoosiporukkaan, joka kalium vajauksessaan vaeltaa haurailla koivilla epäsosiaalisuuden upottavassa suossa ja pyörtyy katsoessaan oravan energistä hyppimistä puusta toiseen.

Itse diagnoosina: kahvin ja teen juonnin vähentäminen. Kenties lisää kirkasvalolamppua. Nyt kuitenkin päiväunille :)