Tolkuton rytmi ja liian pyöreä tissi

Vuotuinen syöpäkatsaus erikoissairaanhoidossa osoittautui napakympiksi. Syöpäesiintymiä ei näkynyt missään tutkimuksessa. Ei labroissa, ei keuhkokuvissa, ultrassa saati mammografiassa. Tosin mammografia-huoneessa sain noottia liian pyöreästä rinnasta. Tissi ei halunnut tulla litistetyksi, mutta joutui antamaan periksi muutaman litistysyrityksen jälkeen. Hoitaja pyyhkäisi hikipisaroita ja tuumasi: "kärpäslätkien kanssa tämä on paljon helpompaa" ja naureskeli omalle sutkautukselleen. Hymyssä suin minäkin jätin mammon ja hoitajan odottamaan seuraavaa litistyksen uhria. Ehkä seuraava omisti kärpäslätkät... Toivotaan niin!

Jotta kaikki ei olisi liian täydellistä, onkologi kuuli sydämestäni häiritseviä lisärytmejä, tsa tsa tsaa, ja passitti EKG:hen. EKG:tä on seurattu nyt mantereella sekä täällä saarella, jossa kävin kontrollimittauksessa. Kummassakin on todettu sama, nopea ja epäsäännöllinen rytmi, joka toistuu. Eli harmikseni kyseessä ei ollut hetkellinen häiriö, joten seuranta jatkuu.

Lääkärin puheesta jäi mieleeni lähinnä sanat ektooppinen rytmi sekä epänormaalista paikasta alkava sydämen syke. Vaikka sydän on minulle mystinen kapistus, niin periaatteessa ymmärrän sen kotkotuksia. Kukapa ei kapinoisi soraäänin pakkotahtia vastaan. Varsinkin jos on joutunut kärsimään sytostaateista ja sydämeen asti ulottuvasta grillauksesta. Eli maallikkona järkeilen, että sydän on saanut kolauksen lääkkeistä sekä koko prosessista ja oirehtii. Tosin voihan olla, että minulla on ollut synnynnäinen vika sydämessä, kuten lääkäri oletti. Kuka näistä tietää. 

Luonnollisesti asia alkoi vaivaamaan, ja käännyin pirun kätyrin eli googlen puoleen diagnoosiani ihmettelemään. Ja "houkutuksiahan" google oli täynnä. Se kertoi sinussolmukkeen ulkopuolisesta fokuksesta ja pelotteli sydänlihakseni olevan pian yhtä pumpattu kuin kehonrakentajan reidet extralyöntien (extratreenin) takia. Näiden herkullisten tiedonjyvästen mukaan minua odottaa sydämen vajaatoiminta ja kuolema tukehtumalla...

Ennen tukehtumista odotan kuitenkin, mitä kardiologi sanoo. Kenties silloin tällöin kuristava, voipunut, pyörryttävä ja huonovointisuuden tunne on normaalia, ja holter-tutkimus pistää pisteen hysterialle. Sitä odotellessa, tsa tsa tsaa.

Kohti uutta rintaa vol 9 (jatkotoimenpiteitä)

Totta tosiaan. Rinnankorjaus ei ole ollenkaan lyhyt prosessi. Uusi rinta rakennettiin vatsan ihosta, lihaksesta ja rasvasta viime vuoden marraskuussa, mutta korjaustoimenpiteet jatkuvat. Se ei haittaa, sillä iloitsen, ettei minua ole jätetty oman onneni nojaan tämän asian kanssa. Kontrolleja on kiitettävästi, ja plastiikkakirurgin silmä kauneudelle on pettämätön. Tuntuu todellakin siltä, etten ole yksin tämän asian kanssa.


Vastaanotolla Maija kirurgi myhäili tyytyväisenä rintojen symmetriaa, mutta korjattavaakin löytyi. Rinnan patissa ei ollut leikkauksen jälkeistä hematoomaa, vaan patti nimettiin rasvanekroosiksi, joka tulisi poistaa paikallispuudutuksessa. Sitä, miten paljon joudutaan poistamaan, en halunnut kysyä, sillä kaikkiaan noin 20-33 prosenttia uudesta rinnasta tuntuu kovalta kuin kivi. Mielenkiinnolla odotan, miten paljon rinta pienenee, kun patti poistetaan. Toisaalta luottoni Maijaan on teräksen luja. Ehkä tiedossa on lisää rasvaoperaatiota paikasta öö paikkaan rakennettu rinta. Who knows.

Vatsan arvessa oleva koirankorva

Nännin rakentaminen aloitetaan samalla toimenpidekerralla ensi keväänä. Tällöin rinnan ihoa venytetään pieneksi nyppyläksi. Nyppylä tulee törröttämään aikansa, mutta painuu ihon suuntaiseksi ajansaatossa. Tatuoidusta nännistä ja nännipihasta tulee toinen tatuointini, sädehoitotäplän lisäksi. Eli todellakin on tiedossa nänni- ja nännipihatatuointi, eikä palanen ruskeaa peräaukkoa, kuten ystäväni lennokas mielikuva uudesta nännistä oli :) Kuulemma yhtäläisyys nännin kanssa on hiukan sama...

Alavatsan arpi on muuten ok, mutta toinen arvenpäistä kasvaa ulospäin. Arpi on sen verran jämäkkä, ettei "koirankorva" asetu alushousujen alle, vaan törröttää ohuiden vaatteiden läpi kuin mikäkin varoituskolmio. Törrötin saa kyytiä samalla toimenpidekerralla.

Prosessi "rinta" jatkuu taas ensi keväänä, jolloin siihen on tuhraantunut jo puolitoista vuotta. Mielenkiinnolla odotan, että saan tarkkailla plastiikkakirurgia työssään, ellei näky pulppuavasta verestä tainnuta minua sitä ennen. Tuskin maltan odottaa, että tissistä tulee ehjä ilman kipuilevaa muhkuraa! Skål sille ja kaikille kanssasisarille ja -veljille <3

Kohti uutta rintaa vol 8 (muhkura tissi)

"Moi, miten tissi ja vatsa voi?", kysyi hän. "Siinähän se. Muhkuraisena ja isompana kuin toinen. Vatsassa on kuin turvonnut turnipsi ja arpien päät näyttävät pirun sarvilta", samalla huomasin, ettei kukaan ollut kysynyt leikatusta rinnasta aikoihin. Vaikka aikaa on kulunut, niin rinnan sisäinen kovettuma ei ole sulanut. Kova patti täyttää neljänneksen rinnasta ja tarkasti katsoen tissi on hiukan kulmikas. Siitä huolimatta en kadu leikkausta, koska povi näyttää muuten naiselliselta, eikä muhkuroita näe paljaalla silmällä.

Epämääräinen muhkuraisuus vaivaa lähinnä kyljellä nukkuessa, samoin rintaliiviä pukiessa, ja ajoittain myös pienenä särkynä. Muhkura muistuttaa isoa rintasyöpäkasvainta; juuri semmoista, jonka löysin silloin, kun tauti todettiin. Ilkeä ja kipuileva. Nyt rinta tuntuu samalta. Onneksi ensi kuussa on taas käynti Töölön plastiikkakirurgilla sekä mammografia muine tutkimuksineen. Saapahan taas mielenrauhan vähäksi aikaa.

Arpien parantumiseen en ole täysin tyytyväinen. Arpihoidosta ja -teipistä huolimatta arvet ovat paksuuntuneet ja punoittavat osittain. En tiedä, voiko niille tehdä enää mitään. Onneksi en ole menossa tissikisoihin eikä minulla ole tapana käyskennellä yläosattomissa pitkin kaupunkia. Täällä kyllä vilauttelen... Onpahan ainakin jotain, mitä vilautella entisen montun jälkeen ;)

Siinä se nyt on. Onneksi muhkuraa ei sentään paljaalla silmällä näe.

Noin yhdeksän kuukautta leikkauksesta
eli nyt

Noin kuukausi leikkauksesta

Rouva Varis vieraalla maaperällä

Satunnainen variskuva netistä

Olen joskus ihmetellyt, miksi pariskunnista puhutaan sanoilla; kuin kaksi vanhaa varista. Ajattelin, ettei sanonnassa ole mitään järkeä tai ainakaan kaunista, kunnes näin kirjaimellisesti kaksi varista hiekkalaatikon reunalla.

Toinen variksista oli iso sekä vanhan ja vaivaisen oloinen. Pienempi helli läheisyydellään isompaa ja silitti nokalla tämän päätä ja välillä pörrötti tämän höyhenpeitettä. Jäin lumoutuneena seuraamaan tilannetta ja harmittelin kameran/kännykän puutetta. Välillä tuntui, että iso varis olisi ollut kiusaantunut huolenpidosta ja siirtyi hiukan kauemmas. Tämä ei estänyt siroa pikku varista siirtymästä uudelleen toisen kylkeen jatkamaan hellää silitystä, josta toinen näytti kuitenkin nauttivan. Oliko kyseessä kaksi vanhaa varista vierekkäin huojuen vai kenties vasta tavannut nuoripari intohimon tuoreudesta nauttien? Kummin tahansa, se oli suloista ja sai miettimään omaa parisuhdetta.

Herra Varis pukee
polvivammaista

En uskonut "rakastuvani" enää, mutta päätin kaikessa kyynisyydessäni yrittää, sillä herra Varista ei haitannut yksitissisyys saati syöpädiagnoosi. Itseasiassa hän on ollut suurenmoinen tuki kaikessa tässä. Kiitos rakas!

Yrittämisessä on toki ollut omat hankaluutensa jo pelkästään pitkän välimatkan takia. Ja kun välimatkaan lisätään; erityiskohtelua ja omaa tilaa vaativa rouva Varis, juoni senkun tiivistyy. Kohokohdaksi nousee kiristyvä tunteiden hirttosilmukka: miten riisua turvallinen panssari näyttämättä naurettavan heikolta ja tarvitsevalta... Krääk, johan sille harakatkin nauraa!

Päätin onnistuneiden kyläilyjen ja matkojen jälkeen koe-muuttaa. Se tarkoitti neljää kuukautta saariston tuulissa parisuhdetta vaalien. Tämä osio ei tuottanutkaan minkäänlaisia hankaluuksia, ja parisuhde tuntui hitsautuvan ja sujuvan päivä päivältä luontevammin. Eli vakaumus "en halua parisuhdetta" ei ole hankaluuksia aiheuttanut. Ongelmana tuntuu olevan vain vieras kieli, pakko ruotsi, jota olen vihannut koulusta lähtien. Joka päivä mieltäni painaavat ylimieliset sanat, joita toistelin ruotsin opettajalle: "en tule KOSKAAN tarvitsemaan ruotsin kieltä, joten miksi sitä edes opiskelisin..." Ja tässä sitä ollaan, nolona häpeästä. Vanha kunnon sanonta pitää kutinsa: "sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!"

Työskentelen ruotsin kielellä; siis yritän. Työ on jokseenkin tuttua, mutta joskus nieleskelen kyyneleitä kaiken vaikeuden vuoksi. Työpäivä saattaa tuntua loputtomalta taistelulta kielen sekä ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Yritän, mutta väsyn nopeasti. Keskityn, ja kuitenkin katoan useasti omaan maailmaani. Masennun ja ihmettelen, missä on peräänantamattomuuteni. Tuntuu, että luovutan liian helposti ja syytän herra Varista vaikeuksistani. Hänen vikansa, tietenkin, että olen täällä, kaukana tutusta ja turvallisesta. Pitäisi vaan jaksaa yrittää ja yrittää. Sitähän tämä elämä loppujen lopuksi on. Onko muitakaan vaihtoehtoja kuin ottaa uusi, toisenlaisella asenteella oleva kurssi kohti seuraava viikkoa? Olisi: koti, kaukana rakkaasta?!

Urheilu-hullu

En ole urheiluhullu. Itseasiassa olen jollain tavalla urheilusta sairastuva, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Yritän liikkua ja hoitaa kuntoani, koska sen sanotaan olevan terveellistä, en siksi, että nauttisin siitä millään muotoa. Tosiasiassa pidän hulluina urheilua rakastavia, sillä heidän tunteilunsa hyvästä fiiliksestä kunnon treenin jälkeen tuntuu vieraalta ja epäuskottavalta. Puppuako? Pitää kokeilla, taas.

Rinnan haavan umpeuduttua, hain pohjakuntoa kävelemällä. Kävelyn seurauksena ruokahaluni kasvoi raittiissa ilmassa suunnattomiin mittakaavoihin. Koko lenkin ajan mietin joko naksuvaa polvea, kipuilevaa yläselkää, syyhyäviä kinttuja tai, mitä enenevässä määrin, kaikkia herkkuannoksia, joihin olin oikeutettu kaiken kivun ja raadannan jälkeen. Herkkujen lomassa raavin kutiavaa ihoa ja seurailin turpoavaa polvea.

No entäs pieni jumppa sitten. "Menee menee, vähän vielä. Rutista rutista!" En rutistanut. Olin viisas ja aloitin varovasti polvea kunnioittaen. Melkeinpä mukavaa kun missään ei tuntunut kipua; ainakaan sillä hetkellä! Kotimatkalla reidet tai peppu eivät huutaneet hoosiannaa, mutta pääni kirkui kyllä. Aivoni ilmaisivat haisevan vastalauseensa: "urheilu-hullun tuomioksi migreeniä kahdeksi päiväksi". Siinä vaiheessa taas mietin: "missä meni vikaan?"

Seuraavaksi siirryin hallitusti kuntosalille. Pieniä painoja, paljon toistoja ja puhtaita liikkeitä; niistä oli kuntosalitreenini tehty. Tosin jo lämmittelyvaiheessa tunsin jyskyttävän päänsäryn, joka paheni treenin edetessä. Tuntui kuin pääkoppa olisi ollut irtoamassa, ja hetkenä minä hyvänsä sieltä olisi pompahtanut ilmoille vieteriukko vajaa katse naamallaan. Jomottavan säryn lisäksi tunsin yleistilan laskevan kuin viemärin virtaavan veden kohti höyhensaaria.

Fysioterapeutin suosituksesta aloitin pyöräilyn, sillä liikuntamuoto soveltui erityisesti polvivaivaiselle. Satulassa maisemat vaihtuivat tai sitten eivät, jos jäin sisälle kuntopyöräilemään. Staattinen pito pyörän sarvista tuntui piinalta, eikä aikaakaan kun yläkroppa jumiutui. Samalla mystinen kipu ilmestyi häntäluuhun. Yritin jatkaa pyöräilyä ja ostin pehmustetut "vaippahousut". Samalla kokeilin erilaisia istuma-asentoja sillä lopputuloksella, että käännyin lääkärin puoleen.

Lääkäri ja kaikki muutkin katsoivat minua tietyllä silmällä; hullu, eihän pyöräily mitenkään käy häntäluuhun, mutta laitetaan tutkimuksiin. Diagnoosina ajateltiin, että minulla olisi sisäisiä peräpukamia, jotka painavat häntäluuhun.

Kutsu kävi kolonoskopiaan eli paksunsuolentähystykseen. Tätä varten keitin litratolkulla lihalientä ja nautin tyhjennysaineita. Suoliston räjähdyksenomaisen tyhjennyksen jälkeinen pyllypolte laantui kivuliaan tutkimuksen tieltä. Monitorin kuva lupasi hyvää; terve suolisto. "Hyppää takaisin satulaan, senkin hullu".

Häntäluukipu ei ole unohtanut minua. Se iskee heti pyöränsatulassa ja hinkkaa kipua koko alaselkään. Sama kipu iskee myös satulatuolissa ja nykyisin istuessakin. Pakko on myöntää, että kivulla on parempi muisti kuin minulla.

Sitten on tietenkin ihana, perisuomalainen urheilumuoto, hiihto. Eli kunnon murtomaahiihtoa raikkaassa pakkassäässä. Kyseinen liikunta sopii hienosti polvelle, ja aluksi lykkiminen vaikuttaa jopa mukavalta. Mutta ei aikaakaan, kun niska jumiuttaa pään yhteen asentoon; katseen eteenpäin. Silloin muiden latukaahareiden väistely muuttuu haastavaksi. Hikinoron kutittaessa selkää, ainut lohduttava ajatus on siskon liköörikonvehdit.

Hiihtoladulta kotiin selviäminen on voitto sinänsä, mutta heti aamun tunteina huomaan olkapään vammautumisen. Vanha jännevaiva on ärtynyt hiihdosta. Tulipallo pyörii pitkin olkavarsia, ja kädettömyys uhkaa tehdä minusta nudistin. Kiroan hiihdon ja vannon, etten enää koskaan koske mokomiin hiihtimiin ja tökkimiin.

Entäs vesiurheilu? Uimaopettajan mielestä lingertelen kuin käärme enkä saa jalkoja pysymään pinnalla. Kaiken lisäksi uiminen halvaannuttaa niskan ja huumaava kloorin tuoksu kutsuu migreeniä vieraisille.

Vesijuoksu tuntuu kuitenkin sujuvan. Maisemat eivät juurikaan vaihdu. Lähinnä vesi heijastaa pieniä timantteja, joiden kirkkaus vaatisi aurinkolasit. Silti vesijuoksukaan ei ole kivutonta. Juoksuvyö hankaa käsivarren sisäsyrjän vereslihalle, ja vaivalistaan voin lisätä kuurouden. Huudan kaikille: Mitä!? Ja selitän, etten saa vettä pois korvakäytävistä. Kuurous jatkuu, ja hakeudun lääkäriin.

Korvalääkäri valistaa: "ei teidän korvissanne vettä ole. Teillä sattuu olemaan epämuodostunut korvakäytävä, joka helposti turpoaa umpeen". Mutta miksi juuri eniten uimahallissa? Ehkä juuri kloori tekee korvakäytävästä turvonneen rusinan...

Kaikille liikuntaharrasteille yhteistä on se, että joudun turvautumaan pilleripurkkiin viimeistään seuraavana aamuna. Joskus selviän parasetamolilla, mutta monesti joudun turvautumaan ibuprofeiiniin/diklofenaakkiin, kylmäpakkaukseen tai/sekä migreenikohtauksen täsmälääkkeeseen. Samalla ihmettelen sitä urheilun vapauttamaa mielihyvähormonia, endorfiinia. Sitä ei ole juurikaan tässä osoitteessa näkynyt. Ehkä koko endorfiini-satsi siirtyy suoraan korjaamaan liikunnan aiheuttamia vaivoja. Urheiluko terveellistä? Tiedä siitä sitten. Pillereitä ainakin kuluu.

Kohti uutta rintaa vol 7 (miltei valmis)

Jokapäiväinen ex-kumppani (luxusmalli massage form)
sekä vesitemmellykseen soveltuva proteesi

Kuuden viikon tissikatsaus Töölön Sairaalassa sai mukavat arvostelut. Maija, plastiikkaguru, arvioi haavojen parantuneen, olosuhteisiin nähden, hienosti. Sitä hän kuitenkin ihmetteli, miten olin malttanut olla ilman rintaa miltei kaksi ja puoli vuotta.

Suurin syy tissittömyydelleni oli pelko rintasyövän mahdollisesta uusiutumisesta, sillä saamani arvosanat: gradus 3 (ärhäkkäin), HER-2 positiivisuus, korkea solujen jakautuminen ja etäpesäke kainalossa, antavat vahvan oletuksen rintasyövän vaarallisuudesta ja korkeasta uusiutumisriskistä. Onkologin siunauksella tissiprosessi saattoi alkaa, sillä vaakakupissa ulkonäkö versus terveys; terveys voittaa aina!

Leikkauskammoisena puukon iskujen ja epämukavuuden odottaminen ei miellytä, ja koska leikkauksissa on omat riskinsä, vanhaan tuttuun on suhteellisen helppo jämähtää. Nyt olen kuitenkin iloinen, että poistuin mukavuusalueelta, voitin pelkoni enkä tyytynyt riskivapaaseen vaihtoehtoon, proteesiin.

Haava- ja arpihoito jatkuvat edelleen. Uutena hoitoon on lisätty lompakkoa keventävä Mepiform silikonilaastari. Pieni pätkä laastaria maksaa liki 20 euroa, ja silikonilaastarilla hoito jatkuu 3-6 kk. Mitähän vaakakuppi tähän sanoisi? Köyhyys vai rumuus? Kenties rumuus jos pelkkä lihaklöntti riittää. Toisaalta köyhyys, jos estetiikkaan edes yrittää pyrkiä.

Vatsan alue on myllätty uuteen uskoon, joten sisäistä arpikudosta ja sen myötä turvotusta on pitkin vatsaa. Vatsa on kova kuin kivi, ja myllättyä kudosta ja -lihasta haluaisi suojella kävelemällä kumarassa. Hyvän ryhdin ylläpitäminen on kuitenkin jatkon kannalta tärkeää, ellei jatkossa halua muistuttaa kyttyräselkäistä Notre Damen kellonsoittajaa.

Haavojen parantumista odotellessa voi vaikka seurailla "kaksosten" kaverustumista. Toinen on antanut periksi maan vetovoimalle ja kadehtii uutta mahasta muuttanutta siskopuoltaan. Tämä törröttääkin terhakkaana värin vivahtaessa auringon päivettämään ruskeaan, mutta sisko voi sentään leveillä nännillä ja arvettomuudella. Melkoinen tasapeli. Seuraava vaihtoehto on mennä ulos, jossa pakkanen pistelee tuhansia pikku neuloja nenänpäähän ja poskiin. Saapa ainakin rusottavat posket, punaisen nenän, "kaksosten" pysyessä lämpöisinä villan ja pompan alla.

Näin se homma etenee. Ensin kuoppa 2,5 vuotta

sitten piirretään
rinnanpohja-alueet ja siirrealue

Lopulta "Matti Nykänen"-asento ja 
lopultakin kaksi "pulleaa" purjetta

Kohti uutta rintaa vol 6 (haavapoli)

"Missä olette? Teidän piti olla haavapolilla jo puolitoista tuntia sitten". Kiroan puhelimeen niin äänekkäästi, että muut odotustilassa säpsähtävät: "pirskatin himskatti! Arvasin tämän!!!"

Ilmoittaumislappu

Olin Töölön Sairaalassa, jonne minut oli kutsuttu rintasiirteen kuolioalueen takia. Ensimmäistä kertaa huomasin aulassa ilmoittautumiskoneen. Epäsosiaalisena rakastan koneita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin ihmiskontaktien välttäminen, mutta miksiköhän kone ohjasi minut karttoineen monitoimipolille eikä plastiikkakirurgiselle osastolle?

Monitoimipoliklinikalla minut valtasi suuri epäusko. Minulle oli kerrottu, että haavapoli on plastiikkakirurgisen osaston yhteydessä. Epäuskoisena jouduin ottamaan ihmiskontaktin: "olenko oikeassa paikassa?" Bodattu hoitaja katsoi minua närkästyneesti: "olette aivan oikeassa paikassa, koska tämä toimii myös haavapolina. Istukaa nyt vain odottamaan!"

Neljänkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyökkäsin sihteerin luukulle edelleen epäuskoisena: "olenko oikeassa paikassa, sillä myös viidennessä kerroksessa on haavapoli?" Samalla yritin tyrkyttää hänelle ilmoittaumislappua, mutta se ei kiinnostanut leipääntynyttä sihteeriä. Sen sijaan hän huokasi ja kysyi: "oletko ilmoittaunut tähän?" Minä varsin kärttyisästi: "ilmoittauduin aulassa olevalla koneella, mutta en tähän luukulle?" Sihteeri: "kyllä tähän olisi pitänyt ilmoittautua. Annahan kelakortti, niin hoidetaan asia." Hetken ajan hän hakkasi konetta ja tuijotti tiukasti ruutua ja mumisi: "mikähän tässä nyt on?!" ja jatkoi tuhahtaen: "no olethan sinä ilmoittaunut. Istu nyt vaan odottamaan! Lääkärit tulevat sitten, kun ehtivät".

Pinna kireänä vaelsin edestakaisin kylmien ja kuumien aaltojen vaihdellessa tuskallisen nopealla syklillä. Samalla riivin nahkaa huulista ikävän aavistuksen vallassa, ja sain veren pursuamaan. Se maistui raudalle, yök.

Puolitoista tuntia myöhemmin pompin kenguruna kerroksesta yksi kerrokseen viisi ja kirosin huonoa opastusta. Ilmoittaumiskone oli pettänyt minut tylysti, ja reklamoin asiasta. Tosin eniten minua jännitti, oliko kirurgi vielä haavapolilla vai jo leikkaamassa?

Rintasiirre ja sen revityt
alueet

Haavapoli vaikutti olevan kaaoksen vallassa. Potilaita mahtui laidasta laitaan. Yksi vaikutti sukupuolenvaihdosleikkauksessa olleelta tukijoukkoineen, ja muutamat kärsivät järkyttävistä palovammoista. Jollain koko pää oli paketissa, ja jotkut eivät kyenneet istumaan. Vaikutin kaikkein terveimmälle.

Kaaoksen seurauksena Maija Plastiikkakirurgittaren leikkaussaliin meno oli viivästynyt, joten hän repi innokkaasti rintani kuoliota irti. Samalla hän kiljahti ilosta, kun veri alkoi pulputa siirteen elinvoimaisuuden merkiksi. Tästä innostuneena, hän jatkoi vatsassa olevan haavan ja navan nyppimistä, sillä osa sisäisistä tikeistä yritti tunkea ihonpintaan. Yritin pysyä reippaana kivusta huolimatta, vaikka tippa olikin ilmestynyt silmäkulmaan.

Klexane pistos (veritulpan ehkäisyyn)
ja sen aiheuttamat mustelmat

Rinta Physiotullen hopea- ja
sulfa-rasvataitosten jälkeen

Kaiken kaikkiaan uutiset olivat erinomaisia. Tosin haavojen parantuminen on nyt paljolti kiinni elimistöni omista paranemista edistävistä tekijöistä sekä omasta aktiivisuudestani. Suihkuttelen nyt haavoja säännöllisesti kymmenen minuutin erissä. Hentoa kasvavaa ihoa hellin rasvalapuilla, UCS geelillä sekä imevillä haavasidoksilla. Myös vyötärön tukiliiviin pukeutuminen jatkuu edelleen, jotta ylimääräinen liike ei pääse hidastamaan haavan parantumista. Tässä vaiheessa maltti on näköjään valttia.

Kahden viikon hoidon jälkeen

Vatsan tukiliivi (kiristysliivi)

Uusi napa ja
siirteen ottopaikka
(kuvakulma vääristää vyötärön
kapeuden)

Kohti uutta rintaa vol 5 (DIEP)

Huomaan möläytykseni: "että ihan bättre folk:ia!" liian myöhään. Olin olevinani muka nasevan hauska, mutta nolo tilanne sai lähinnä yhden suomenruotsalaisista tytöistä punastumaan. Professori lisäsi vettä myllyyn näpäyttäessään moukkaa: "juurikin sitä!" ja johdatti lääketieteenopiskelijat pois potilashuoneesta.

Koko sairaalassaoloajan olin enemmän tai vähemmän töllättävänä, sillä uusia medisiinareita ravasi katsomassa rinnankorjausleikkaukseni lopputulosta. Opettavan professorin pyynnöstä jaoin auliisti sairaushistoriaani, ja kuuntelin mielenkiinnolla, kuinka medisiinareita tentattiin isojen leikkausten riskeistä. Proffan luennon seurauksena opin myös uutta omasta leikkauksestani. Kielekkeen valinta osoittautui ennakkotiedoista poiketen DIEP:iksi eikä TRAM:iksi. Mitä ihmettä?

TRAM:in ja DIEP:in eroja

Häkellyin lisätiedosta, sillä olin kokoajan ollut siinä uskossa, että uusi rinta tehtiin TRAM-kielekkeellä. Tosin uskon, etten plastiikkakirurgin mielestä, periaattessa, tehnyt mitään kirjainyhdistelmä-tiedolla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi rinta taiteiltiin vatsamakkarasta, eikä asiaa voi tämän helpommin ilmaista. Kuitenkin uteliaan luonteeni takia olisin halunnut ymmärtää isoa leikkausta enemmän.

Näin jälkikäteen ymmärrän paremmin uusintaleikkaukseen johtaneet syyt ja haasteet, mitkä johtuivat varmaankin kielekkeen valinnasta. Jo alunperin oli tiedossa, että vatsassani kiersi heikkoja verisuonia, ja ensisijaisen tärkeää rintasiirteen hengissä pysymiseen kannalta ovat hyvät verisuonet.

Faktaa on myös se, että lihas tarvitsee verenkiertoa enemmän kuin rasvakudos, joten verisuonitus on lihaksessa vahvempaa tämän ravitsemisen takia. Eli pelkästä rasvakudoksesta rinnan rakentaminen on riski. Näin omana pohdintana, voisin kuvitella, että uusintaleikkaus ja ongelmani saattavat johtua juurikin siitä, että lihaksen käytössä säästettiin.

Rinnankorjausleikkauksen yleisimmät
vaihtoehtomenetelmät

Kohdallani leikkausmenetelmäksi valikoitui siis DIEP-kieleke, missä säästetään suoraa vatsalihasta. En tiedä, miksi juuri tämä valinta tehtiin. Kenties haluttiin säästää lihasta ja helpottaa palautumista, sillä DIEP-leikkauksesta parantuminen on nopeampaa kuin TRAM:issa. Kaiken lisäksi nykyaikana TRAM on kuulemma jo vanhanaikainen ratkaisu.

Turvonnut melooni ja kuoliota
toisen leikkauksen jälkeen

Ongelmat eivät ole hylänneet minua, yllätys. Vastoinkäymiset kiertävät ympärilläni kuin pahaiset korppikotkat. Osa rakennetusta rinnasta on kuoliossa hapenpuutteen takia. Alunperin ajateltiin tilanteen korjautuvan itsekseen, mutta haavapolin jälkitarkastuksen yhteydessä todettiin, ettei edistystä ole tapahtunut. Operaatio, uusi rinta, jatkuu...

Ensi viikolla treffaan Maija kirurgin, ja hän päättää jatkot kuolio-alueen suhteen. Luultavimmin kärsimysnäytelmä jatkuu, sillä on päivänselvää, ettei syvä kuolio kasva umpeen ilman jatkotoimenpiteitä. Todennäköisintä on, että kuollut kohta poistetaan. En vielä tiedä miten ja milloin. Pelottaa!

Kaikesta huolimatta odotan mielenkiinnolla vuoropuhelua Maijan kanssa. Tosin viime kerralla Maija kommentoi turhautuneena: "sun kohdalla rinnan rakentaminen on ollut todella työlästä ja aikaavievää!" Herkkyystutkani tulkitsi tämän moitteeksi ja harmittelin, etten ollut varoittanut häntä etukäteen minua seuraavasta huonosta onnesta. Ensi viikolla selvinnee kumpi sanonta vie voiton: a) leuka rintaan, kohti uusia pettymyksiä vai b) vaikeuksien kautta voittoon. Katsellaan...

Ystäväni lähettämä kannustus

Kohti uutta rintaa vol 4 (leikkauksesta toiseen)

Anestesialääkäri painaa naamalleni happimaskia ja jakaa ohjeita hoitajille: "Kymmenen milligrammaa midatsolaamia. Heti perään sata milligrammaa fentanyyliä". Ennen kun lakkaan hengittämästä itsenäisesti, mietin, heräänkö enää...

Koen epämielyttävää tokkuraa 12 tuntia myöhemmin. Heräämössä kysellään kiputilaani, mutta haluan vain nukkua. Ja nukunkin kellon ympäri seuraavaan uuteen päivään, ja herään Maijan taputtaessa olkapäätäni.

Maija, pitkä ja näyttävä nainen, on kiireinen. Hän aukaisee rintaani verhoavat tukiliivit ja kokeilee siirteen vitaalitoimintoja. Joka kerta siirteeseen ilmestyy valkoinen painauma, ja Maija hymisee tyytyväisesti. Huolellisesti hän peittelee rinnan lämpöpeitolla ja aloittaa puhetulvan: "kuten angiossa ja dopplerin kanssa huomattiin, niin sun suonet oli aika haastavat. Tämä sama ongelma esiintyy monilla muillakin suomalaisnaisilla, jotka eivät ole synnyttäneet. Synnyttäneillä naisilla verisuonet vahvistuvat vatsan alueella. Sun tilanteessa ajattelimme, että verisuonet olisivat paremmin löydettävissä leikkauspöydällä kuitenkin..."

Pikakirjoitusmainen selostus jatkuu, vaikka Maijan toinen jalka sojottaa jo ovelle: "mikrokirurgia on haasteellista, ja siinä esiintyy odottamattomia riskejä. Sun kohdalla jouduimme suurien haasteiden eteen verisuonten yhdistämisen kanssa. Leikkaus venyi oletettua pidemmäksi, ja laskimovuodosta sait, ikävä kyllä, aikamoisen verenhukan. Olosi saattaa olla nyt aika heikko, mutta saat kaksi yksikköä verta osastolla. Muuten kaikki on hyvin. Muista pitää siirre lämpöisenä, jotta verenkierto pysyy hyvänä. Nähdään taas huomenna."

Valkoisen takin kääntyvähelma aiheuttaa viileän tuulahduksen ja mietin huonoa oloani. Hoitaja selittää: "sinulla on normaalia post-operatiivista kuumetta sekä tulehdusarvojen nousua. Ne heikentävät oloasi. Nyt sinun ei tarvitse huolehtia itse mistään. Virtsasi menee kestokatetrin kautta virtsapussiin, eikä suoli toimi vatsa-alueen leikkausten jälkeen. Me käydään katsomassa sun siirrettä tunnin välein. Muista pitää tyyny käden ja rinnan välissä, jotteivat verisuonet pääse litistymään. Lämpökin auttaa siirteen verenkierrossa, joten älä kylmetä rintaa. Kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät. Tänään voit jo syödä normaalisti. Huomenna fysioterapeutti tulee ohjaamaan istumaannousu ja otatte yhdessä muutaman askeleen"

Selkä on tulessa makaamisesta, ja päätän kuntouttaa sitä omatoimisesti sängyn kaukosäädin apunani. Hiukkasen sängynpäätyä ylös ja pienen pieni venytys. Vähän enemmän ylös ja radikaalisti sängynpääty niin alas, että veri suhisee päässä. Samalla tuijotan kääpiötä, joka osittain vaikuttaa hallusinaatiolta. Hän suhaa edestakaisin ja uhkaa vetää lättyyn labran tätiä. Ja silloin kun hän ei ole puhelimessa, hän vaatii hoitajalta tujumpia aineita. Nyt kääpiö karjuu luuriin: "Vittu, älä tuu tänne kahden viskipullon jälkeen. Tajuutsä!? Tääl on tosi sairaita ihmisiä"

Rintakieleke

Päätän tehdä tuttavuutta uuteen ulokkeeseeni. Näky hivelee, sillä pieni kumpu on täydellinen, söpö ja pyöreä. Katson ja kokeilen. Tissin iho tuntuu pehmoiselta kuin kissantassut. Aivan ihana! Priima, samettinen raaka-aine on taatusti luomua. Hiukan vatsalihasta, läskiä, nahkaa ja hyvä tulee.

Uusi napa ja vatsakielekkeen dreenit

Bokserien sisään kurkkaaminen aiheuttaa epämielyttävää kipua. Vatsakielekkeestä lähtevät dreenit ovat ikävästi häpykummulla, ja virtsakatetri hankaa. Dreenien pistävän kivun lisäksi tunnen housujen liimautuvan ihooni. Mitä ihmettä?! Olenko kakannut, ja kakka on liimannut housut ihoon?

Housujen nykiminen aiheuttaa kipua, ja jotain märkää leviää lakanoille. Kopeloinnin tulokseksi selviää rikki mennyt iho ja vielä osittain puhkeamattomia vesikelloja. Olen saanut allergisen reaktion teipeistä, joilla leikkaus tms härpäkkeitä on liimailtu. Se on tosin pieni paha, muuten hyvässä lopputuloksessa. Tosin kukapa haluaisi olla joku ruiskiva visva Virpi.

Seuraavana päivänä fysioterapeutti nostaa minut ylös. En pysty ottamaan askeltakaan ilman huimausta ja tarvitsen tukea. Seison kyyryssä, sillä kaikki leikkausalueet kiristävät ja tuntuvat repeytyvän, jos vähänkin suoristan kehoani. Yritän hampaat irvessä ottaa askeleita, mutta maailma pyörii, enkä saa happea. Minut talutetaan takaisin sänkyyn, jossa happiviikset tungetaan sieraimiini. Maailma pyörii edelleen, ja olo on kuin viiksekkäällä Mikki Hiirellä merihädässä. Pyörii ja keinuu. Välillä tuntuu, että hukun.

Pitkin päivää olo pahenee. Rintasiirteen ympärillä oleva kudos alkaa turpoamaan, ja sitä tykyttää armottomasti. Joudun pyytämään lisää oksikodonia (huumaava kipulääke). Ympärilläni pyörii erikoistuvia kirurgeja ja hoitajia. Jokainen kurkkaa vähän väliä rintani vitaalitoimintoja. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, ja turvotus kuuluu asiaan.

Yöllä kuume nousee lisää, ja hengenahdistus lisääntyy. Tiesin, että leikkauksesta toipuminen tulee olemaan vaativaa, mutta nyt tilanne tuntui jo sietämättömälle. Katumus leikkaukseen menosta alkaa riivata. Oksettaa ja viluttaa.

Aamulla tohtorit ja proffat saapuvat kierrokselle. Minua tuijottaa noin 12 paria silmiä, joista yhden pokerinaama pettää. Hän tokaisee: "kyllä olet sairaan näköinen!". Melkein naurattaa, kun tajuan tyypin olevan pahempi sammakoiden päästelijä kuin minä. Se on mestarillinen suoritus. Mutta tottahan on, etten ole viehättävimmilläni. Kaikesta huolimatta ilmoitan voivani hiukan paremmin ondansetronin (pahoinvointilääke) ansiosta.

Kuuden hengen huoneeseen tuodaan uusi potilas. Mummo osoittautuu puheliaaksi ja ilmoittaa menevänsä kohta hommaamaan ihosiirteen. Samalla hän manailee: "tämä on jo kolmas kerta kun tulen leikkaukseen. Aina jotain on tapahtunut, ja minut on passitettu takaisin kotiin". Jaksan vastata: "kolmas kerta toden sanoo".

Ympärilläni vilske jatkuu kaiken päivää rasittavuuteen asti. Lopulta joku setä, HUS anestesialääkäri kysyy: "koska olet syönyt viimeisen kerran?" Hän älähtää ruokailulleni ja ilmoittaa, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä; onhan noita keinoja. Samalla minua jo kärrätään hissillä ylimmässä kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Sali ja henkilökunta ovat kuin ihmeen kaupalla vapaana vastaanottamaan uuden potilaan, ja eihän leikkauksessakaan mene kuin tunti...

Kahdeksan tuntia myöhemmin palaan osastolleni. Siellä kääpiö tervehtii ja kertoo, että ihonsiirre-mummu on passitettu kotiin, taas. Ja mietin. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin mummuhan ei ikinä saa siirrettään. Sori!

Kohti uutta rintaa vol 3 (välisoitto)

Hakeuduin uudelleen Töölön sairaalaan. En avoimin mielin, vaan uhkaavien vaatimusteni kanssa: "jos uusi tissi ei ilmaannu vatsakielekkeestä, niin perun leikkausaikani, mitäs siihen sanot?" Olin kärkäs, jotta tohtorinna inhoten luovuttaisi kohdallani ja kieltäytyisi rinnankorjausleikkauksesta. Samalla rinnattomuuteni siirtyisi hänen syykseen, ja minä jatkaisin uhrina proteesitissini kanssa... 

Ihana proteesitissini

"Mitä harrastat?", kysyy vino suu Töölössä ja takoo reiän puolustusmuurini. Harjoiteltuna laskettelen luikuria väittäen olevani himourheilija kaikissa lajeissa. Ajattelen sysimustien valheiden edesauttavan vaatimustani TRAM:ista (vatsakielekkeestä). Ja jos tissiä ei rakenneta vatsamakkarasta niin ei mistään muustakaan kehoni osasta. Luulisi tohtorinnan ymmärtävän, ettei urheilija voi uhrata reittään uuteen rintaan... 

Vesipisaroiden hakatessa kattoa, iloitsen, että Virpi on vaihtunut Maijaan. Hän ymmärtää tuskani tai ainakin valheeni ja pelkuruuteni. Tuhansilla sanoilla ja vatsamakkaroiden puristuksilla, hän haastaa minut: "tehdään täydellisestä makkarasta täydellinen luomurinta". En keksi enää tekosyitä, ja päätökseni myötä sisäinen rauha on saavutettu. Nyt on aika, uuden!

Kohti uutta rintaa vol 2 (painajainen)

Kurniva nälkä. Saan juuri lämpöisen aterian ruokatunnilla nenäni eteen, kun puhelin soi. Mätän ruokaa suuhun. Oletan lehtimyyjän soittavan keskellä päivää. En vastaa. Amorphiksen Smoke-soittoääni jatkuu ja jatkuu. Ruokarauha on mennyttä. Ei kait äidille ole sattunut mitään ja vastaan. "Hei. Täällä Tiina Töölön sairaalasta. Soitin kysyäkseni, pääsisitkö rinnankorjausleikkaukseen 20.11.?"

"Nytkö jo?", tuumasin, ja tavallinen arkipäivä sai kuumottavan hikikasteen. Olin olettanut jotain tapahtuvaksi vasta vuonna 2016. Siihen asti halusin matkata pää sannassa, kuten aina kun alan pelkäämään. Aikoinaan rintapatinkin toivoin vain katoavan itsekseen. Jospa se puuttuva rintakin siltä kasvaisi, kunhan odotan...

Unettomien öiden ja lukuisten päänsärkyjen jälkeen aloin vihdoin lukemaan "Rinnankorjausleikkauksen" käsikirjaa, jonka sain jo kaksi kuukautta sitten. Päätin ottaa tuntemattomasta niskaotteen, sillä selväähän on, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Yllättäen en löytänytkään kirjasesta tietoa minulle kaavaillusta leikkauksesta eli reisikieleke TUG:sta. Miltei kaikissa tapauksissa uusi tissi rakennettiin vatsasta tai selästä, ja niistä löytyikin valtavasti tietoa sekä kuvia. Muuten käsikirja olikin täynnä yleistä liibalaabaa.

TUG-mysteerin edessä päätin turvautua KVG:hen (kato-vi**u-googlesta). KVG:n haulla löytyneet artikkelit vilisivät salakieltä SIEA, LD, ELD, DIEP, TRAM. Reisikieleke TUG:ista löytyi vain seuraavanlainen suomenkielinen teksti lääkäriseuran sivuilta:
"Reisikieleke. Reiden ylämediaalinen rasvakertymä voidaan irrottaa poikittain nivus-pakara- poimun suuntaisena ja siten, että se pohjautuu grasilis-lihakseen ja tätä ravitseviin verisuoniin ns. TUG-kielekkeenä (transversal upper graci- lis). Myös tämä kieleke soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon, jossa tarvittavan ihon määrä on vähäinen (Wechselberger ja Schoeller 2004)."

Vaikka teksti oli vuodelta 2004, viimeinen lause antoi huonon mielikuvan leikkauksesta: "soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon". Välittömästä korjausleikkauksesta ei ollut kohdallani enää kyse, koska tissipuolisuus on ollut osanani jo yli 2 vuotta. Syöpälääkäri kyllä kehui Virpi The plastiikkakirurgia mainetta niittäneeksi ammattilaiseksi. Vaikka Virpin valitsema leikkausvaihtoehto vaikutti Suomen mittakaavassa harvinaiselta, muu maailma oli takuulla pullollaan TUG-menestystarinoita.

TUG, reisikieleke

TUG reisikieleke-leikkauksen painajaismaisuus valkeni englanninkielisiltä sivuilta. Aiheesta löytyi paljon tietoa, joissa mainittiin TUG:in olevan vaihtoehto, jos vatsassa ei ole tarpeeksi massaa. Siitähän kohdallani ei ole kysymys, sillä kirurgin mielestä verisuonitus on vatsassa huonompi, ainakin minulla. Onkohan todellakin näin?

Opin gracilis-lihaksen lähtevän yläreiden häpyluusta pitkin sisäreittä. Lihaksen tehtävänä on lähentää jalkaa kehoa kohden. Leikkauksen jälkeen tätä lihasta ei ole, eikä lihasta voi enää käyttää. Tarkoittaako tämä, että jompi kumpi jalkani kulkee harallaan, ulospäin osoittaen? Muutenkin omaan jo länkisääret...

TUG leikkaus

Mielenkiinnolla luin TUG kielekkeestä lisää, koska jotain hyvääkin siitä luulisi löytyvän. Kauhukseni eteeni tuli lisää masentavaa tietoa.

Paranemisprosessi reisikielekkeen kanssa on hitaampaa kuin muissa leikkaustavoissa. Eli juurikin asia, jota stressaan hirveästi. Ainut ero TUG:n ja muiden siirteiden välillä oli, että, jostain kumman syystä, sairaalassa oloaika oli lyhyempi, yhteensä 3-4 päivää. Nyt toivon, ettei leikkaustavan valintaan ole vaikuttanut pelkästään sairaalan pyrkimys kustannustehokkuuteen!!

Tällä hetkellä kyselen itseltäni viimeisiä kysymyksiä. Miten kovasti halajan kaksitissisyyttä? Haluanko menettää jalkani toimivuuden rinnan takia? Tuleeko minusta sitten onnellisempi? Menenkö leikkaukseen, koska en halua nynnyn leimaa? Vai haluanko vain käydä koko prosessin läpi kaikkinensa? Vai inhottaako minua kuitenkin proteesin kutina ja paljaaseen kohtaan tulevat vesikellot? 

Faktaahan on, että kaikki tuntematon pelottaa. Siltikin leikkaus kuulostaa enemmän vammauttavalta kuin eheyttävältä. Grande kysymys lienee: "Virpi hei, oletko nyt ihan varma tästä TUG:ista?"

Kohti uutta rintaa vol 1

Se sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pari vuotta. Välillä se ahdistaa ja pelottaa. Välillä koen olevani turhamainen. Toisaalta kysymyksen edessä kuulen viulukonserton alkutahdit uuden ja ehjän elämän puolesta. En kuitenkaan näe vaaleanpunaisia pilvilinnoja uudesta kauniimmasta vartalosta, enää. Minua pelottaa. Pelkään epäonnistumista, kipua, huonovointisuutta ja jaksamista uuden edessä. Kykenenkö sitoutumaan reilun vuoden projektiin, kohti uutta rintaa?

Rinnankorjausajatus putkahti esille konkreettisesti keväällä, kun minut leikannut kirurgi kirjoitti lähetteen Töölön sairaalaan. Haihattelijana en ottanut asiaa kovin tosissani, ja ajattelin kutsun ehkä tulevan joskus loppuvuodesta tai ehkä vuonna 2016. Yllätyksekseni sairaala postitti kutsun jo samalla viikolla, edelleen mysteeriksi jääneenä, vanhempieni osoitteeseen, jossa kirje Töölön sairaalasta aiheutti vanhoille ihmisille ylimääräisiä rintatuntemuksia. "Onko tyttömme sairaampi, kuin mitä hän antaa olettaa!". Onneksi ei!

Paperisesta todistuskappaleesta huolimatta työnsin päätä pensaaseen, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Todellisuus iski päivää ennen vastaanottoa. Aionko todellakin kyetä uuteen isoon prosessiin, taas?! Painajaiset rintasyövästä ja leikkauskivuista aiheuttivat unettoman yön.

Vastaanottoaamu alkoi migreenillä. Bussi kohti Töölöä oli täynnä hiuslakkaa sekä lemuja haju- ja partavesistä. Tunsin kuinka paineen tunne kohosi kohti kurkkua. Äkkiä ulos bussista oksentamaan. Pakottauduin seuraavaan bussiin, jossa istuin sormet sieraimissa blokaten mahdollisia migreeniä pahentavia "tuoksuja". 

Töölössä voin edelleen huonosti, ja pääni oli räjähtää jyskytyksen voimasta. Hikoilin, tärisin ja joku hoitaja talutti minut ilmoittautumistiskiltä neurokirurgian osastolle apua hakemaan. Sieltä minut talutettiin takaisin alakertaan. Eihän minulle pään operaatiota oltu tekemässä. Pikku migreenikohtaus vain, no big deal. 

Jotenkin onnistuin pääsemään Töölöntorin apteekkiin. Onneksi reseptissä oli vielä jäljellä migreenin täsmälääkkeitä. Suihkautin Imigran lääkettä sieraimeen toiveena pikaisesta helpotuksesta ja odotin Töölön sairaalan vastaanottoaulassa omaa aikaani. Aulassa pyöri vanhempi tissipuolinen nainen tukuisan harmaakiharaisen tukkansa kanssa. Hän ei edes peitellyt toispuoleisuuttaan. Hän näytti olevan sinut itsensä kanssa ja kantoi tyylikkästi toispuoleisuutensa. Arveluni tuskin osui väärään; hän oli takuulla samalla asialla kuin minäkin, kohtalontoveri. 

Melko tuhti rouva, plastiikkakirurgi, kutsui minut huoneeseensa, jossa tietokoneen vieressä istui nuori tyttönen. Tyttösen läsnäolo ei selvinnyt minulle, sillä hänestä tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen tehtävänsä oli nähtävästi Rinnankorjausleikkauksen-käsikirjan tulostaminen, mutta hän ilmoitti, ettei käsikirjoja ollut, eikä sitä voinut tulostaa. Tuhti rouva tuhisi, huokaili ja ojensi opuksen minulle vastaanoton lopulla ilman mitään tulostusongelmaa.

Vastaanotolla ensitöikseen tuhti plastiikkarouva komensi: "Vaatteet pois". Hän puristeli ja likisteli minua selästä, vatsasta, pakarasta sekä reisistä. Hän näytti miettivältä ja tokaisi olevani liian läski vatsan tram-kieleke-kandidaatiksi. Migreenin kourissa tajunnantasoni oli muutenkin alentunut, joten tajuntaani iski vain sanat; liian läski. Sanattomasti huusin: "petos!! häväistys!" Eikö minun käskettykin kasvattaa vatsamakkaroita ylimääräistä tissiä varten? Mitä tapahtui ajatukselle, että omasta rasvasta tulee paras tissi? Minut on huijattu lihomaan, ja nyt olen vain huono kandidaatti, läski ja tonnikeiju. Hei haloo, haluan litteämmän vatsan ja pehmeän tissin!!

Tunnemyrsky aiheutti hikoilukohtauksen. Vasta viikko sitten kuiskasin kullalleni, että hän luultavasti silittää uutta tissiäni hyväillessään vatsani jylhiä muotoja, varsinaisia alppikukkuloita. Miten harhaluuloinen olinkaan. Rinta rakennettaisiinkin reisilihaksesta eikä vatsasta. Elämä yllättää jälleen.

Rinnankorjausleikkauksesta tuleva fakta oli musertavaa, enkä kuullut plastiikkakirurgin suusta mitään kannustavaa tai positiivista kyseisestä leikkauksesta. Migreenikipu alkoi tuntua pieneltä rinnan ja siirteen kuolioriskin rinnalla. Tiedossa olisi elämäni pahimmat kaksi vuotta, jolloin koko elimistö keskittyy paikkaamaan siirrealuetta ja yrittää hyväksyä uuden rinnan verisuonituksineen. Tiedossa olisi hoitoa tehostetussa valvonnassa ja sairaalan vuodeosastoilla. Jatkossa myös uutta leikkausta, nännin tekemistä ja nännin tatuointia. Puhumattakaan kontrollikäynneistä.

Pääni pyöri edelleen hurrikaanin jäljiltä, kun tuhti rouva kysyi, mitä ajattelin. Pelko ja kauhistus voittivat ykkössijan, ja hyvänä kakkosena tuli painajaismainen kuva reisipuolisuudesta reisisiirteen takia. "Olisinko taas vajavainen?", kysyin kauhistuneena. Kuulemma en enää kymmenen vuoden kuluttua, kun elimistö kompensoisi reisien kokoeroa, ja arpi jäisi alushousujen alle. Tietenkään en muistanut kysyä, tarkoittiko hän mummoalkkareita...