Suuren suuri nirppanokka vai allergikko?

Ätshuu, ätshuu, ätshuu, ätsuuu, ätsuuuuuh! Hyvää, pahaa, rahaa... Hyvää, pahaa. Jaa, niinpä niin, niisf niisf, trööt.

Kärsin ympärivuotisesta allergiasta ja popsin allergialääkkeitä säännöllisesti. Talvisin yritän lopettaa niiden nauttimisen tai edes vähentää, mutta oireet alkavat välittömästi uudelleen. Usein kuvittelen sen olevan alkavaa flunssaa, mutta todellisuudessa flunssa ei parannu allergialääkkeellä vai onko minulla "ässä hihassa" flunssalääkityksen suhteen... Tuskin. 

Kestoinhokki, Tilli

Maineeltani olen nirppanokka. Koskaan mikään ei käy. "Yök! Olette pilanneet ruuan tillillä. En syö!!", "Tässä leivässä on hiukan liian kova kuori, se viiltää kitalaen rikki. En syö!", "Apua, onko tässä chiliä? Liikaa pippuria... En voi syödä", "Olutta?! Hui, olen allerginen", "Pähkinöitä ja ananasta. Hmm, kielen iho on haavoilla tai huulet täynnä "botoxia"?

Ikäväkseni en ole vieraskorea ja töksäytän visiitilläni hallitsemattomasti ruokakammoistani. Tämän lisäksi haluan uuden lautasen, koska en voi syödä samalta lautaselta erimakuisia ruoka-aineita. Miten voi syödä kalakakkua ja makeaa täytekakkua/juustokakkua samalta lautaselta?! Näissä tilanteissa minulle tulee järkyttävä tunne siitä, että ruoka on pilaantunutta, koska siihen tulee sekoitus jotain epäominaista makua. Ei kait kukaan nauti "saastuneen" ruuan mausta? Tai ehkä makunystyräni vain kaipaavat ravistelua ja siedätystä kuten olen ystäviltäni ystävällismielisesti kuullut. 

Vuoden vaihteessa kokeilin taas siedätystä. Nyt en maistanut olutta, johon miltei kuolin (näinkin on käynyt), vaan yritin taas lisätä chiliä ruokaani. Chili kun on niin kovin suuressa suosiossa kaveripiirissäni. Olen kuulemma täysi nolla, kun en muka voi sitä syödä. En nähtävästi ymmärrä mitään maailman suurimmasta herkusta, joka suo suuren nautinnon makumolekyyleille. Ehkä omat nystyni ovat sen verran hienostuneet, että nautinto tulee ihan tavallisista mausteista, ja chili vain turruttaa makupäätteet. Chiliähän käytetään myös kipulääkkeenä ja psykiatrisessa sairaalassa sen käyttö on suositeltua pakkomielteisten ajatusten "katkaisuhoitona". Näin ollen uskon, että chilin ystävät ovat yksinkertaisesti kapsaisinoidiriippuvaisia masokisteja.

Ostin kuitenkin kaupasta pienen punaisen chilipalkon. Kyltissä luki "chili mieto", ja resepti ohjeisti laittamaan ruokaan puolikkaan chilipalkon. Päätin heti, etten lisää ruokaan puolikasta, vaan pienen senttimetrin pituisen siivun ilman siemeniä. Heti kun aloin käsittelemään chilipalkoa, nenäni alkoi vuotamaan. Pyyhkäisin kädelläni valuvaa nenääni ajatuksissani. Suuri virhe!! Seuraavaksi nenäni hehkui kuin tulipesä. Puuskutin. Hädin tuskin pystyin hengittämään, sillä nenäni oli tulessa.

Mieto chili ei ainoastaan polttanut nenääni. Se myös poltti sormeni. Paloitellessani sitä, sen mehua erittyi ihooni ja kynsien alle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tehokas käsien viileä suihkutus ei vienyt ihoreaktiota pois saati maitotuotteiden mahdollinen neutralisointi. Tunsin kärsimystä joka kerta, kun sormet edes hipasivat jotain pintaa. Yön valvoin tulisen nenän ja sormenpäiden kanssa.

Kärsimystä aiheutti myös syömäni ruoka, jossa ei ollut nimeksikään chiliä. Suun ja nielun oli vallannut polte ja kipu. Tunsin kuinka ruoka siirtyi vatsaan ja suolistoon. Kipupiste siirtyi tasaisesti peräpäähän, eikä neutralisointia tuntunut tapahtuvan. Koin kuumeista tunnetta vuorokauden. Tulipa selväksi, ettei minussa ole masokistin vikaa. Voinen kenties vain ylpeillä nirppanokkamaisuudellani ja hienostuneilla kaiken maistavilla makuhermoilla. Hikoilkaa te muut, joiden makuhermoja kutittelee vain tymäkämmät kidutteet. Nirppis on puhunut ja jatkaa valitsemallaan tiellä! 

Täysin toisenlainen joulukuu

Vuonna 2013 vietin joulua sytostaattihuuruissa. Voin huonosti. Olin apaattinen ja väsynyt, mutta tein silti rutiinijoulua. Tavallinen joulupuurtaminen kuului jo vuosikymmenten ajan joulukuuhun, joten haalin muun muassa joululahjoja kolmen viikon sytostaattivapaalla. Pakko! Samalla jynssäsin lattioita, ja isä tamppasi mattojani. Vanhuksia yritin auttaa parhaani mukaan, ja kipusin tikkailla milloin verhojen ripustamiseen ja välillä joulukuusen koristeluun. Omat sormeni tungin myös jouluruuan laittoon. Siinä jouluaatto meni yleensä kolmestaan vanhusten kanssa ja seuraavana päivänä sukusyöminkien parissa; traditio vuosikymmenten ajalta.

Quantas, ehkä maailman paras lentopalvelu

Vuonna 2014 seurasin etäisesti muiden tuttujen jouluvalmisteluja ja -suunnitelmia Australiasta käsin. Eräillä perinteet jatkuivat, kun taas toiset heittäytyivät kylpylän vesiliukumäkeen ja osa laivalle valmiiseen jouluun tai ulkomaille. Ensimmäistä kertaa pysähdyin tarkastelemaan mielenkiinnolla muiden joulun- ja vuodenvaihteenvalmisteluja, sillä nyt siihen oli aikaa omalta touhotukselta. Vaikka jokaisella on omat perinteensä juhlapyhien tekemiseen, niin kaikilla taisi kuitenkin olla toiveena valkoinen ja onnellinen joulu sekä terve uusivuosi.

Flinders street station

Joulukuussa hyppäsin lentokoneen kyytiin kohti kesää. Matkasin Australiaan, jossa jouluhössötyksestä ja joululauluista ei ollut tietoakaan, ainakaan paljoa. Yli kolmenkymmenen lentotunnin jälkeen aurinko porotti, ja ihmiset olivat iloisen rentoja. Kevät oli muuttunut kesäksi, ja kukat olivat puhjenneet kukkaan. Siideri terassilla muistutti kuumasta Suomen kesästä, eikä joulunodotuksella ollut mitään merkitystä. Ei joulukiireitä tai -lahjoja; vain omaa aikaa ja taas yksi toteutunut unelma.

Ensimmäinen lomaviikko sujui mukavasti Melbournessa ystävieni hellässä ja hauskassa huomassa. He olivat kaikessa sydämellisyydessään luopuneet omasta makuuhuoneestaan ja antaneet sen minun käyttööni. Bless you! Kyseisissä puitteissa jetlagistä olikin helppo selviytyä kahdessa päivässä melatoniinin ja rentouttavan seuran turvin. Väsymyksen poistossa auttoivat myös mureat suussa sulavat kengurupihvit ja aussien hyvä siiderivalikoima. Voiko parempaa olla: ystävät, maukas ruoka ja kitalakea kutittavat poreet.

Melbournen keskustaa

Lähiötä

Melbourne osoittautui varsin kotoisan kivaksi kaupungiksi siitä huolimatta, että ihmisiä siellä asusteli enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. Hauskaa Melbournessa kenties oli sekin, etten kokenut olevani täysin turisti, vaan asustelin ystävieni luona lähiössä muiden paikallisten tapaan ja nautin erilaisista illanvietoista ympäristöissä, joihin en ole koskaan uskonut pääseväni tai meneväni. Vai kuinka moni on bilettänyt suljettujen muurien sisäpuolella laukkaranchilla?

Jättimäisellä ranchilla järvineen vietettiin "barn (=lato) warming" -juhlia, jossa ystäväni työkaveri, Brent, muutti päätalolta "latoon" ja järjesti kavereilleen tupaantuliaiset. Mielikuvissani ladossa oli heinäpaaleja, ja lautojen välistä puhalsi viheliäinen tuuli. Kattia kanssa (niitäkin siellä oli, katteja), Brent asuikin varsin mukavasti yhdessä monesta ratsutalleista. Puitteet ja mukavuudet hipoivat kotoisuutta ja maanläheisyyttä.

Lammas

Juhlat muodostuivat hauskaksi jo senkin takia, että minut, ventovieras kuokkija, otettiin lämpöisesti vastaan. Lisäksi paikallinen ruokakulttuuri tuli erinomaisesti tutuksi tällä visiitillä. Kokonainen lammas pyöri vartaassa viilenevässä illassa heinäsirkkojen viulukonsertossa.  Toisessa grillissä valmistui erilaisia itsetehtyjä, lihaisia makkaroita. Näiden lisäksi tarjottiin lisukkeita. Voin sanoa, että BBQ oli herkullista ja lammas mureaa. Juhlaväkeä järkytimme tuliaisillani. "Jälkiruuaksi" Suomitytöt tarjoilivat salmiakkikossua, leijonalikööriä sekä erilaisia salmiakkimakeisia. Vastaanotto oli oksentamisesta/sylkemisestä kunnon makusteluun. Eräät jopa väittivät nauttineensa mustasta mausta ja palasivat pullolle/karkkipussille for bad black liquorice...

Jotta koko kirjoitus ei mene liian kosteaksi, jätän mainitsematta villit jatkot lopetetussa kahvilassa, ja siirryn Melbournen St. Kildan rannalle.

Auringonlasku St. Kildalla

Sinipingviini

 Auringonlasku, pingviinit ja kitesurfing muodostivat hienon iltanäkymän merelle St. Kildalla. Rantsussa oli muutakin mukavaa kuin meri, sillä Openair leffailu oli nautittava kokemus merenrannalla, alla tähtitaivaan. Välillä kesken leffan huomasin tuijottavani ympäristöä ja tähtiä enemmän kuin itse elokuvaa. Vedin syvään keuhkoihin meri-ilmaa, ja kiitin mielessäni, että sain nauttia elämästä edelleen. Pienen kiitollisuushetken jälkeen palasin taas säkkituolitodellisuuteen, otin palan pizzaa ja lasin kuohuvaa. Viihdyttävä leffa jatkukoon.

Toki turistijuttujakin tein. Eihän Aussivisiitti ole mitään ilman villieläimiä. Koska eläimet eivät tulleet minua lähiöön katsomaan, paitsi jättilepakot ja possumit, lähdin retkelle. En kuitenkaan päässyt Healesvilleen ihmettelemään nokkaeläimiä, joten päädyin Churchillin ja Phillipin saarten bussimatkailuun, kuten moni muukin turisti.

Koalaa tuotiin halattavaksi

Matkalla saarille vein rahojani Moonlit Sanctuaryyn. "Rahastus" ei vaivannut minua, sillä todellakin uskon, että rahat menevät eläinten hyvinvointiin. Maksoin muunmuassa extraa, että pääsin likistelemään koalaa eli pussikarhua. Koalan papanakakka tuoksui eukalyptukseltä, enkä aikonut jättää nuuhkintaa pelkkään kakkaan. Ainoastaan eukalyptuksen lehtiä syövä karhu oli yllättävän iso, leppoisa ja pörröinen. Sen turkkiin upposi molemmat käteni ja tuuhea turkki kutitti nenää nuuhkiessani laiskanpulskaa lehtiä mussuttavaa koalaa. Ihana ja raikas suloisuus oli hän, siis koala ei toi kuvan setä!!

Koalan luota en olisi hennonut lähteä, mutta kengurut kutsuivat. Kävellessäni kohti kengurumetsää bongasin wombatin, joka kuorsasi pesässään. Hassu pussieläin sekin. Ja sitten ne kengurut ja wallabit. Olin kuullut, että "pomppijat" saattoivat olla vihaisia ja läpsästä turisteja, joten lähestyin hyppiviä, pitkähäntäisiä eläimiä hiukan varoen. Varovaisuus oli hetkessä tiessään. Heitin repun selästäni ja istahdin keskelle kenguru- ja wallabilaumaa varomatta mahdollisia skorpioni- tai hämähäkkiansoja. Osa pussieläimistä nuuskutti tukkaani, mutta suurinta osaa pitkäripsisistä söpöläisistä kiinnosti kantamani kenguruherkku (siemeniä, pellettejä...), mikä oli tarkoituksenakin. Tyrkytin jyväsiä pienille ja suurille. Rapsutin ja halasin. Ihmettelin hassuja pomppijoita ja hyppäsin itsekin toisen luota seuraavan luokse. Suoraan sanottuna: I fell in love!

Wallabi "vauva"

Common Wombat

Kenguru ja joku Chica Loca

Kakadu

Papukaija mun repun kimpussa

Ikävä kyllä saaret odottivat, joten kengurut ja wallabit lintuineen jäivät taakse. Taakse jäi myös reppu lompakkoineen... Bussissa iski jano, mutta reppu pulloineen oli teillä tietymättömillä. Onneksi bussi lepäsi kääntyvillä pyörillä, ja sitä kuljetti pitkäpinnainen kaveri. Palatessani takaisin kengurumetsään reppu lojui maassa vetoketjut aukinaisina ja kaikki tavarat tallessa. Huh, kengurut eivät innostuneet juomaan vesipulloa tyhjäksi :)

Lampaan keritsemistä

Sydämeni tykytti. Ei reppuepisodista vaan onnesta. Vuosi sitten ajattelin kuolevani. Nyt rapsutin koaloita, haistelin eukalyptuskakkaa ja syötin pomppu-kenguruita. Näiden ihanuuksien jälkeen lammasfarmin koiratemput ja lampaiden keritsemiset tuntuivat latteilta, ikävä kyllä. Fiilistä nostatti kuitenkin Phillip saarelle vievä kaunis merenrantatie, jonka mäkisissä heinikoissa wallabeja pomppi siellä täällä. Minä ja muutama muu seurasimme niiden liikehdintää silmät ihmetyksen vallassa jokaista liikettä ahmien ja ihastuksesta huokaillen.

Phillip saaren suurimpina vetonauloina toimivat sinipingviinit, ja pingviiniparaati oli saanutkin saarella valtaisat mittasuhteet. Minua hiukan hävetti istua rakennetussa katsomossa tuijottamassa pingviinien vaellusta merestä pesäkoloihinsa illan hämärtyvinä tunteina. Oli toki söpöä nähdä pienten taapertajien pullahtavan merestä rannalle, kerääntyvän ryppäiksi ja vaappuen katsomojen välistä kohti kallion koloja poikasiensa luo. Valokuvaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, sillä pingviinin häkeltyminen esimerksi salamavalosta saattaa poikasen vaaraan, sillä emo tai isä oksentaa poikaselle tarkoitetun ruuan väärään paikkaan, ja poikanen jää ilman. Kiinalaiset turistit eivät kunnioittaneet luontoa saati noudattaneet kieltoja. Järkytyksekseni he myös heittivät roskia luontoon. Hyi hyi ja minusta kehkeytyi rasisti.

Ferntree

Luonnollisestikaan Australian ihanuudet eivät loppuneet eläimiin tai muihin elämyksiin. Luonnon lisäksi nähtävyydet ja upeat maisemat olivat vertaansa vailla. Olin aina halunnut nähdä 12 apostolia ja viilettää pitkin eteläistä Great Ocean Roadia. Mielikuvissani tosin aurinko porotti siniseltä taivaalta, mutta todellisuudessa vettä vihmoi ajoittain niin paljon, että taitavat surffarit ja kauniit hiekkarannat peittyivät vesitihkun taa. Ferntree metsään en halunnut lähteä kastumaan, mutta onneksi ikävä kosteus taukosi ajoittain ja sain kokea ekstaasin nähtyäni apostolien kunnioitettavan rivistön. Kyllä oli komiaa, ja ajoittain mieleen pulpahti ajatus: "olisipa ihana asua täällä!"

Twelve Apostoles, Great Ocean Roadin varrella

Viikon jälkeen koitti jäähyväisten haikea hetki, ja viiletin Australian sisäisellä lennolla pohjoiseen, päämääränä Cairns ja suuri valliriutta. Viiden tunnin lennon jälkeen kävelin lentoaluksesta paahtavan kosteassa helteessä kohti terminaalia. Paita liimautui selästä ihoon kiinni, ja hikipisarat tippuivat lyhyestä tukasta korvakäytävään. Puuskutin punaisena rinkka selässä pick-up paikalle. Huh huh, hotelliin ja suihkuun.

Cairns oli miljoonakaupungin jälkeen mukavan pieni ja kompakti rantalomakohde. Pakollisena nähtävyytenä siellä ja koko Queenslandin alueella vallitsi Unescon perintökohde Great Barrier reef eli suuri valliriutta. Tämän lisäksi myös Daintreen viidakkometsä. Molemmat kuuluivat mielenkiinnon kohteisiini, joten varasin heti seuraavalle päivälle matkan valliriutan elävään korallimaailmaan.

Uusin mielenkiintoni kohdistui scuba divingiin. Ajattelin, että olisi korkea aika kokeilla sukeltamista laitteiden kanssa. Ainakin puitteet ja näkymät olisivat ikimuistoiset. Sukeltamista varten joutui täyttämään terveyskyselyn. Terveyskyselyssä kävi ilmi leikkaus ja rintasyöpä, joten miehistö joutui kysymään lääkärin mielipidettä turvalliseen sukellukseen. Mielipahakseni en saanut lupaa sukeltaa. Sädehoidosta ja kemoterapiasta oli liian vähän aikaa. Terveysriskit olivat liian korkeat... Suoraan sanottuna olin jo tyystin unohtanut matkalla koko syövän. Tunsin oloni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Elämä ei voinut olla parempaa! Harmillisen typerä muistutus epäonnestani...

selfie

Valliriutalla tyydyin snorklaamaan märkäpuvussani. Olin valinnut matkan, jossa pääsen olemaan mahdollisimman pitkään merellä, ja snorklaus-innossani poltin pohkeeni, joita märkäpuku ei suojannut.

Joku fisu ja korallia

Ensimmäisenä Nemo kala ui vastaani värikkään korallin lomasta ja usea muukin utelias uskaltautui iholle. Hassua ja ihmeellistä, miten paljon elämää merenpinnan alla asusti.

Kuulen vieläkin korvissani huminan ja veden liplatuksen. Tuntui, ettei maailmassa ollut muuta kuin minä ja meri. Rauhoittavaa!

Skyrail Kurandaan

Reissu olisi ollut vajavainen ilman viidakon kuumutta. Lähdin 37 asteen kuumuudessa ylös vuorille, metsään ja viidakkokylään. Hikinorot valuivat päästäni kehoa pitkin alushousuihin. Ilmanala ei kirvoittanut minusta innokasta liikkujaa, vaikka korkeat viidakon puut heittivät ylleni mukavan suojaavan varjon auringon armottomalta paahteelta. Ja voi että, miten ne puut olivatkin hassuja. Kesken puiden runkoa kasvoi saniaisia, jotka loivat mukavan pesän käärmeille ja linnuille. Erinomaisen hauska yksityiskohta.

Leppoisan ja kuuman Cairns-lomailun jälkeen lensin Sydneyyn, jonka kauneudesta olin kuullut ylistystä jo Budapestissa tapaamiltani ihmisiltä. Odotukseni olivat todella korkealla, ja minut vastaanotti mukavan kumpuileva miljoonakaupunki, ja taksikuski, joka halusi viedä minut "treffeille". Ihmettelin kaupungin mahdollista vieraanvaraisuutta. Kuuluiko illallinen taksikyydin hintaan vai oliko kaupunki täynnä outoja hiippareita? Epäilevä Essi ei tykkää...

Harbour Bridge ja Sydneyn oopperatalo

Hotellini sijaitsi keskeisellä paikalla, mutta kodittomat, kerjäläiset ja tappelu hotellissa eivät edistäneet mielikuvaa Sydneystä maailman kauneimpana kaupunkina. Tämän lisäksi osuin keskelle tulipaloa ja panttivankidraamaa, sillä hotellini sijaitsi lähellä Lindtin kahvilaa. Tästä syystä keskustan kadut olivat suljettuina, ja kaupunki vaipunut kaaoksen valtaan. Toki Sydneyn oopperatalo oli arkkitehtuurisesti kaunis kuten myös Sydney Harbour Bridge ja moni muu paikka, mutta yleisfiilis jäi latteaksi.

Onneksi lähdin Sydneyn vilinästä haistelemaan raikasta ilmaa Greater Blue Mountains alueelle, jossa kasvoi noin 120 erilaista eukalyptuspuulajiketta. Vuoret kuuluivat Unescon maailmanperintöluettelon suojelukohteisiin, ja siellä tuoksui mukavasti eukalyptukselle. Puiden haihtuvat öljyt taittoivat auringonvaloa siniseen, mistä vuoret olivat nimensä saaneetkin. Siellä oli kyllä tosi kaunista.

Aurinko porotti armottomasti, mutta metsässä oli hiukan viileämpää. Kuvittelin näkeväni riikinkukon, sillä lyyralinnulla on samantapainen pyrstö. Yritin epätoivoisesti ottaa vilkkaasta linnusta kuvaa. Se tuntui vain nauravan sulkiinsa ja matki kameran ääntä. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen tyydyin ihastelemaan sen kylpyhetkeä vesiputouksessa.

Kaikki kaunis loppuu joskus. Palasin Suomeen keskelle viimaa. Jostain, luultavasti töistä, onnistuin imuroimaan itseeni noroviruksen. Olen kuumeillut ja ripuloinnut. Ikäväkseni maailma huutaa taas nimeäni. Pöh. Tulisi edes mukavat talvi-ilmat, että pääsisi vaikka hiihtämään. G' day folks!

Matkan pääkohteet: Melbourne, Cairns ja Sydney

Tukkajuttu

Yksinäinen hius vailla seuraa

Apua, hiuksia lähtee! Tai noh, hius ja sen siivellä ikävä flashback kaljuuntumisesta.

Huh huh, mikä hysteria, kun yksi, ja tähän mennessä ainoa, irtohius valui orpona kohti suihkun viemäriä. Sydän löi turhaan extraa, sillä toista irtohiusta ei tippunut orvon seuraksi, vaikka varovasti tukkaa riuhdoinkin. Tukka on ja pysyy.

Plääh, ei mitenkään groovy

Nyt on tukkaa. Tosin en kyllä huomaa, että omistaisin sitä enemmän kuin ennen sytostaattihoitoja. Vanhat pyörteet ovat tallella ja heittävät tukkaan mutkia, mutta säkkärästä ei voida puhua. Missä on sytostaattien jälkeinen ihmetukka; se suuri jättimäinen säkkärä tukkakruunu, jota niin kovin moni on mainostanut? Jopa alopecia potilaat (hiuksettomat/karvattomat) kokevat hiusten kasvun riemun sytostaattihoitojen jälkeen koko elämän ajan jatkuneen karvattomuuden jälkeen. Taikatukka ja ihme, ainakin joillekin syöpäpotilaille.

Sinead O'Connor

Tukkataian puuttuminen saa minut tuntemaan itseni poikkeavaksi. Eikö sytostaatit purreet minuun, kun tukastakin tuli samanlainen? Tai olihan minulla harmaa laikku, mutta ehkä se olisi ilmaantunut joka tapauksessa ikääntymisen myötä. Ja olisiko minusta tullut täysin kaljua alunperinkään? Ajatin nimittäin tukkani pois karvakadon alkaessa. Ennemmin kalju kuin ohut tukka, ajattelin. Oikeastaan olin haaveillut kaljusta joskus, sillä fanitin Sinead O'Connoria. Hän näytti tosi coolilta ja rockilta miltei kaljussa kuontalossaan. Omassa munapäässäni ei ollut mitään coolia, joten tukan ilmaantuminen keväällä oli odotettu ilonaihe.

Kiva kun on tukkaa ja terve olo, mutta silti löydän nurisemisen aiheita. Tukan olemassa olo aiheuttaa omat mietinnänsä, sillä maailma on mageita tukkatyylejä pullollaan, mutta mikään ei tunnu omalta. Pitäisikö kasvattaa pitkä tukka vai ei? Hommaisinko hiuspidennykset vai tyytyisikö lyhyeen? Itsepäiset pyörteet ja liukas tukka hankaloittavat lyhyen tukan kanssa elämistä. Ei puhettakaan, että näyttäisin joskus yhtä kivalta, kun alla olevat ihanat mallit. Minkäs teet, kun söpö nuori nassu puuttu eikä tukkaa osaa laittaa. Tosiasiassa taidan olla antiswägä ja turhan valittaja.

Itselleni hyvää

Ihana hetki. Lentokoneen moottori pörisee, ja selkä painautuu penkkiä vasten koneen kiihdyttäessä pitkin kiitorataa ja kohti pilviä. Korvat ovat lukossa, mutta takaisin paluuta ei ole, ainakaan hetkeen. Ajatus vapaudesta, jossa kaikki tuttu jää, kutkuttaa. En jää kaipaamaan mitään. En nyt vähään aikaan.

Hetken mielijohteesta lähdin hakemaan terveyttä ja hyvää mieltä Budapestin kylpylästä. Halusin aikaa itselleni omilla ehdoillani ja täysillä ilman ketään. Matka oli minun juhlani rankoille viime vuosille, jolloin en kyennyt matkustamaan. Kenties olen oppinut taas jotain. Ole rehellinen itsellesi. Mieti, mitä itse haluat. Etsi keinot toteuttaa itseäsi ja haaveitasi. Ennen kaikkea tee hyvää itsellesi muita loukkaamatta. Nauti elämästä!

Myönnetään. Olen ollut väsynyt ja ehkä jollain tasolla masentunutkin. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä, sillä ainakin syöpäasioiden pitäisi olla reilassa. Ehkä mieltä on painanut kaiken rajoittuneisuus. Nyt fiilis on toinen. Teen vain puolta työpäivää, lepään ja urheilen. Kaiken lisäksi maailma kutsuu. 

Budapestissa palasin vielä hetkeksi kesään. Istuskelin Tonavan rannalla pikku hepenissä ja rouskuttelin aamupalapöydästä kähveltämääni omenaa, niin että posket kostuivat mehukkaista pisaroista. Samalla ihailin maisemia ja paikallista mieskauneutta. Pitkiä, tummia, hyvinpukeutuneita ja rennonnäköisiä. Komeuteen mahtui eksoottinen punatukka, Rupert Grint. Hän vaikutti yhtä eksyneeltä kuin minäkin ihmetellen Budapestin historiallista kauneutta. Hauskaa.


Suurkaupungin hälinästä pakenin keskellä Tonavaa olevalle Margaretin saarelle. Makailin ruohikolla ja annoin lämmön helliä kävelemisestä kipeitä jalkojani. Varpaissa oli useita vesikelloja, ja Compeed-laastarit olivat hankautuneet pois sukattomista jaloista. Lepäilin, unelmoin tulevista matkoista ja ihailin sinistä taivasta. 

Tamofen ja Zoladex ovat jättäneet jälkensä. Ihoni kutisee ja intiimipaikat ovat haavaiset rasvauksesta huolimatta. Terveyttä ja rentoutta etsin hotellini Gellertin kylpylästä, sillä maasta pulppuava lämmin vesi sisältää terveyttä edistäviä mineraaleja. Taivaan alla höyryävän altaan vesi pehmittikin ihoani ja rentoutti hieronnan jälkeisiä lihaksia. Kylvyn jälkeen saapui lämpö, syvä ja rauhallinen uni. Rentona ja virkeänä heräsin uutena uuden päivän elämyksiin.

Jokaiseen matkaan kuuluu kokemusten lisäksi shoppailu, muutama turistinähtävyys ja herkuttelu. Mielenkirjaani painan muistoja ja elämyksiä; arkisia tai ylellisiä, niitä pieniä elämän ihmeitä. Synkkänä päivänä kaivan kirjan, hymyilen hölmöilyilleni ja muistan lämpöisen rentouden. Yritän elää, jotta mikään unelma ei jäisi kokematta tai toteuttamatta. Joulukuussa kutsuu down under, Australia. 

 

Pumpulitissi

"Tram kielekkeen käytössä on se hyvä puoli, ettei se infektoidu niin helposti..." Kuuntelin sujuvasti, kunnes puhe siirtyi ekspansioihin ja vaskulaarisiin siirteisiin. Siinä vaiheessa yhteinen kieli loppui, mutta havahduin nopeasti tuttuun läski sanaan. Kuulemma paras ja pehmoisin rinta rakentuu omasta rasvakudoksesta. Kysymys kuuluukin: mikä on painonpudotuksen ja tissirasvan sopiva suhde? Uskallanko pudottaa painoa vielä paljonkin (jos jaksan...) vai onko parempi jättää kaikki nykyinen rasvamössö, jotta sitä on tarpeeksi työstämistä varten? Ehkä ensimmäinen satsi menee piloille. Voi voi ja Biafran lapset näkevät nälkää...

Kysyin uteliaisuudestani "tavalliselta" kirurgilta rinnankorjausleikkauksesta, ja sain varsin kirurgimaisen mamboutsambou yksinpuhelun. Tietenkin asiaa kannattaisi kysyä tekevältä taholta eli plastiikkakirurgilta. Onkologi taas kauhisteli kysymystäni: "ensi vuonna sitten... aikaisintaan! Tässä tilanteessa on hyvä odottaa pari vuotta". Hänen mielestään aggressiivinen, invasiivinen syöpä saattaa hyvinkin uusiutua, ja korjausleikkaus huonontaa syövän uusiutumisen havaitsemista. Säälivä ilme ei antanut suurta toivoa. Tuokin kuvittelee selviävänsä tästä hengissä...

Korjausleikkaus on mietityttänyt minua, sillä proteesi kutittaa. Tai mistä tiedän, onko proteesi syypää epämielyttävyyteen vai kiukutteleeko sädehoidettu rinta muuten vaan. Syntipukiksi olen kuitenkin valinnut epäaidon lisäkkeen; allergikko kun olen. Samalla mietin, millaistahan elämä olisi silikonitissien kanssa? Varmaan käsi olisi rintavarustuksessa alvariinsa. Eikä todellakaan kysymys olisi itseni "viihdyttämisestä". Varmaan repisin implantit irti kynnet verillä silikonikutituksen iskiessä.

Mitä ylimääräisiin kiloihin tulee, herkuttelen taas Polly namuilla. Tosin Roosa nauhan kunniaksi pitäisi syödä Geishaa. Yksi suosikeista sekin. Kuitenkin jo kertynyt 15 kilon ylimääräinen paino on pudonnut viiden kilon verran liikunnan lisäyksellä. Vaikka makkaramaha on keventynyt, pullataikinaa roikkuu edelleen. Ehkä joskus rasvaimun jälkeen lopputilanteena voi olla tiimalasivartalo, pumpulin pehmeä tissi sekä tärkeimpänä se itsestään selvyys eli terveys!

Jalostunut helmi vai epähauska rasite?

Ilo on myöntää, että en ole täysin katkeroitunut jo vuodesta 2011 alkaneista terveyteen kohdistuvista elämän kolhuista. Luultavasti olin kasvattavan breikin tarpeessa, sillä suorituskeskeisyys ei pysähtynyt burn-outiin, clostridiumiin, epikondyliittiin eikä polvikierukan repeämään. Stoppi tuli vasta rintasyövän kohdalla. Taisin tarvita hiukan isomman kolhun pysähtyäkseni arvioimaan itseäni uudelleen ja rakentamaan uutta. Kiitos tästä! Vaikka olo on pitkälti kuin paskassa kasvaneella helmellä, elo ei tunnu täysin tummanpuhuvalta ja timantin kovalta. Elämään on tullut uudenlaista pehmeyttä.

Opetin kummitädille uuden pasianssin

Tänään, ennen niin sukulaisvastainen on kiinnostunut, miten elämä muita lähisukulaisia kohtelee. Yllättäen 80-vuotiaan kummitädin syöpä on kouraisevan yhdistävä tekijä, ja huomaan arvostavani vaivoistaan valittamatonta naista aivan uudella tavalla. Enää ikäero ei haittaa. Ikuisen nuoruuden ja trendikkyyden tavoittelu on toissijaista. Vaikka miltei 20 vuotta nuoremmat kaverini rikastuttavat elämää, tuntuu kuitenkin siltä, että omalta kohdaltani suurimmat hömpöttelyt on hömpötelty - miltei.

Jotain hömppää vielä...
Väriestejuoksu, ilman juoksua
viimeisten joukossa

Yhä useammin koen kuitenkin olevani epähauska rasite, jolla on jatkuvia erityistarpeita. Polveen koskee moni entinen hauskuus. Polvi ei kestä mukavaa joraamista, hauskoja tanssitunteja saati pitkiä kävelyjä. Ja voimakkaampi treeni aktivoi epikondyliittivaivan samantien. Minusta on tullut hauras ja rajoittunut. Yhdessä hujauksessa elämä harppasi 20 vuotta eteenpäin ja ystäväpiirini laajentui miltei tiun verran kokeneimmilla. Tosin ei lienet huono juttu, että arvostaa elämän suomaa viisautta ja näkemystä toisella tapaa.

Mikä muu on toisin? Olen löytänyt miltei parikymmentä vuotta vanhemmat siskoni (siskopuolet) uudelleen. Pienenä vierastin heitä ja heidän lapsiaan, sillä he veivät vähäisenkin huomion pois minusta. Kaipasin rakkautta ja hellyyttä, mutta kilpailevat kanssasisaret söpöine lapsineen taistelivat äidin huomiosta. Muutenkin koko sakki vaikutti turhan fiineiltä, joten viha-rakkaussuhde määritteli välejämme vuosikymmenten ajan, kunnes sairastuin.

Sisareni, Duuri ja Molli, tietävät, että sairastuessakin pidän itsepäisesti kiinni pärjäämisestä yksin. Avun pyytäminen on kertakaikkiaan hävettävää, ja avuntarjoaja saattaa saada vastaukseksi murinaa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Duuria ja Mollia kaappaamasta pikkusiskoaan rintasyöpäleikkauksen jälkeen siskolaan toipumaan. Itse asiassa he käyttivät hyväkseen joukkovoimaa, kun olin heikoimmillani. Murr.
Kidnappauksen takana ollut pyytteetön sisarrakkaus eheytti kuitenkin eksyksissä olleen sydämeni. Sydän kenties elpyi tästä jopa niin paljon, että gammakuvauksessa se pumppasi kymmenen prosenttia paremmin kuin ennen. Yksinkertaisesti syöpäni oli parasta, mitä meille kolmelle saattoi tapahtua. Vaikka Mollikin sairastaa rintasyöpää, mieli ei ole ollut apea. Meillä on ollut vertaistuki omasta takaa, itkua ja naurua - paljon. Lisäksi heikkouden ja hölmöyden ymmärtäminen paransivat pitkän haavan. Vuoden parhaimmistoa ovat olleet yhteiset retket ja herkulliset aamupalahetket. Juuret ovat löytyneet. Olen kotona.

Huh, mikä mammo!

Litistyy litistyy litistyy. No perkele kun ei litisty! Ja lopulta mammokundin sormikin jää puristuslevyjen väliin, ja hän syyttää minua väärän mallisista rinnoista. Kaiken lisäksi leukakin on tiellä sekä olkapää. Pepun pitäisi olla takana, mutta rinnan rottingilla. Jalat sojottavat väärässä kulmassa, ja lantio kenottaa vinossa. Asentoa haettaessa, mieleeni muistuu lääkintävahtimestarin vitsailevat sanat: "Heebo antaa sulle kunnon puristuksen!" Kaamea mammo. Poikien vittuiluako?

Random kuva netistä muistuttamaan
"ihanasta" mammosta...

Molempia rintoja särkee tuhottomasti! Ensimmäisellä kerralla, vuosi sitten, mammografiassa minua palveli mukavat tytöt, jotka osasivat käsitellä rintoja hellävaroin. Rintojeni muodossa ei ollut mitään vikaa, eikä rintojen puristuminen levyjen väliin tuntunut pahalta. Ihmettelin jopa, miksi ihmiset valittivat mammografian kauheudesta. Vaan enpä ihmettele enää. Voiko kauheus todellakin olla tekijästä kiinni?! Joka tapauksessa vähemmälläkin puristuksella se syöpä löydettiin, vaikka Heebon mielestä "tissi pahvinohueksi" oli välttämättömyys. Huh huh!

Täytyy myöntää tietämättömyyteni. Olin siinä uskossa, että leikatun rinnan alue tutkitaan ultraäänilaitteella, eikä sitä yritetäkään litistää levyjen väliin. Näin ollen yllätyin, että kudosta ja ihoa haalittiin levyjen väliin väkivalloin. Mistä lie Heebo sitä senttimetrin löysikin. Ihmeellistä, sillä koko rintakudos on poistettu?!

Keuhkojen röntgenkuvan sekä mammografian jälkeen rinnat ja kainalot ultrattiin. Kylmä geeli tuntui balsamilta kivistävissä rinnoissa. Uutiset toimivat kuitenkin parempana balsamina: "ei mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa". Hei hei Heebo, ja tanssin kissalanpolkkaa kohti parkkipaikkaa. Jätetään super-Sartsan lento toiselle päivälle, kun rintojen kipu loppuu ;)

Sinulle ystäväni

Cabo da Rocan huudeilla

Siellä me kaksi muskettisoturia seisottiin, Euroopan läntisimmässä pisteessä Cabo da Rocan kielekkeellä merta haistellen. Joulukuun alun päivänä vuonna 2012 ilma oli kosteudesta harmaa. Ilman takkia palelsi, ja tuuli tuiversi jonkun verran, mutta 18 metrin aaltoja ei näkynyt, tällä kertaa. Kuulemma surffaaja oli liitänyt yli 30 metrisellä aallolla samoilla seuduilla. Varsinaista hulluutta ajattelimme ja mietimme jo seuraavaa matkakohdetta...

Yhteiset matkamme päättyivät Portugaliin. Tällä hetkellä sinä makaat vaipoissa kieli paksuna keltaisesta katteesta, käpristyneenä luonnottomaan asentoon terveyskeskuksen vuodeosastolla. Osastolla, josta suunnitellaan saattohoito-osastoa, ja jonne mennään kitumaan ja kuolemaan. Sinä, jolta ei saanut puheenvuoroa, makaat hiljaa pää epämuodostuneena, etkä kohdista katsetta mihinkään. Näetkö minut? Tunnetko minut? Pystytkö ajattelemaan ja ymmärtämään, mitä ympärilläsi tapahtuu? Vai onko sinusta jäljellä vain kuori, jonka vankina olet? Kärsitkö? Koskeeko sinuun?

Hengität. Erikoiset gourmet ruokasi ovat vaihtuneet letkuvelliin, joka annostellaan peg-ruokintaletkulla. Puristat kättäni. En tiedä, onko se refleksi vai tunnistatko minut. Haluaisin ajatella, että tunnistat, ja monologini tuo piristystä kärsimykseesi. Silitän poskeasi, ja lähden apeana pois. Seuraavana yönä näen unta. Niissä sinä olet sinä. Et se mutantti, joka vuoroin hikottelee ja yskii limaa.

Menin juhliin...

Valmistauduin juhliin maaliskuussa 2013, kun äitisi soitti. Hän kertoi tyynesti ääni toivoa täynnä, että olet Töölön neurokirurgian teho-osastolla. Sinulta oli katkennut verisuoni päästä, oikealta etuaivolohkosta. Miehesi ja hänen tyttärensä löysivät sinut lyyhistyneenä oksennukseesi, ja koiranne juoksi vauhkona ympäriinsä. Järkytys on ollut suuri kaikille, myös karvatassulle.

Omalla kohdallani juhlatunnelma oli pilalla, ja mietin, lähdenkö ollenkaan juhlimaan. Miten ikäiselleni voi tapahtua mitään noin järkyttävää? Miten elämäniloa pursuava tehopakkaus voi maata yht'äkkiä hengityskoneessa?! Vastahan me oltiin varaamassa matkaa Istanbuliin. Kuoleeko, selviääkö vai jääkö avuttomaksi sänkypotilaaksi? Suurten kysymysten äärellä. Sinä, minä ja me kaikki.

Aiheeseen sopiva patsas
Sintrassa

Aivokalvon alaisen verenvuodon jälkeinen aika Töölössä näytti lupaavalta, sillä sinä kykenit syömään avustettuna. Seuraavaksi ilo vaihtui taas epätoivoon, sillä kuume ja aivopaine aiheuttivat uuden kriisin; uutta vuotoa sekä hyytymää. Aivopaine jatkoi nousuaan eikä dreenauksella ja lääkehoidolla saatu haluttua tehoa. Aivoille jouduttiin tekemään lisää tilaa avaamalla kallo, poistamalla suuri kappale luuta, joka kiinnitettäisiin takaisin paineen laskiessa.

Sinun taistelusi jatkuu yhä, ja sinua odottaa jo kahdeksas päähän kajoava operaatio, shuntin asennus. Kaikki on kohdallasi mennyt pieleen, myös edellinen shuntin asennus. Kallosta irroitettu luunpala mädäntyi. Tilalle tilattiin keinomateriaalia. Nyt sinulla on kokonainen pää, mutta sinnittelet päivittäin infektioiden kanssa. Elimistösi on vastustuskykyinen antibiooteille, eikä neurologi ole antanut toivoa paremmasta. Ihme kun elät.

Käyn katsomassa sinua vain siksi, että se soisi päivääsi vaihtelua ehkä lohtuakin. Tiedän, ettet haluaisi nykyisenkaltaista elämää, enemmin kuolisit. Ikävä kyllä sitä en voi sinulle antaa, vain jonnin joutavaa aikaani ja yhteisiä muistoja vinho verdestä ja kapakalasta. Aina en pysty käymään, sillä se sattuu liikaa. Joka kerta toivon ihmettä tapahtuvaksi, tervehtisit ja silmäsi kohdistaisivat katseensa minuun. Totuus taitaa olla, ettet koskaan kykene omatoimiseen elämään. Olen tuntenut sinut koko ikäni. Aivan kuten perheemmekin. Mitähän äitisi ajattelee? Viimeksi eilen hän tuijotti minua pitkään. Minä kävelen ja herkuttelen, sinä et enää. Hän kaikessa sydämellisyydessään ei ehkä tunne katkeruutta tai epäreiluutta. Toivon, että olisin heille lohtuna enkä ikävänä muistutuksena hyvistä, entisen terveyden päivistä. Tiedän, että olisit ollut ensimmäisenä antamassa tukeasi ja apuasi oman sairauteni kanssa. Ikävää, että itse olen lohduttoman avuton tilanteesi edessä. Kaipaan sinua ystäväni, matkaseuralaiseni. Onnea matkaan, mitä onni sinulle sitten tarkoittaakaan!

Hengailua Cascaissa