Mitä sairautta en missään nimessä haluaisi? Jonkun listaykkösenä voisi komeilla aids tai syöpä. Itseäni ei viehätä nuoruustyypin diabetes insuliinihoidon takia. Kammoan neuloja enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseäni uudestaan ja uudestaan. Ajatukset sokeritaudin mahdollisista kylkiäisistä eli amputoidusta jalasta, sokeudesta sekä dialyysistä eivät innosta myöskään. Mietin ihmisiä, jotka jojoilevat verensokerin kanssa. Elämä pyörii sen ympärillä mitaten ja punniten verensokeria ja ruoka-aineita. Sairaus on aina läsnä, eikä parannuskeinoa ole. Tuomio on elinkautinen.
Uusimman diagnoosin sain kesälomalla. Kyseessä ei onneksi ollut diabetes, vaan iso S, syöpä, rintasyöpä. Ei mieluinen sairaus sekään, sillä usein mielletään, että syöpä tarkoittaa miltei aina kuolemaa. Kuitenkin moni elää uutta ja jopa parempaa elämää syövän jälkeen. Nyt toivon, että sairaus ja siitä parantuminen vievät vain osan elämästäni ja ovat osa elämän karikoita. Siitä selvitään.
Kaikki tohina sai alkuunsa kipeästä tissistä. En hirveästi älynnyt stressata asiaa, kun kipuilen aina sieltä täältä. Ehkä siis ohimenevää. Tai voihan olla, että se on vaikka rintatulehdus tai sitten ei. Mitäpä sitä lääkäriinkään menemään, kun tuppaavat kirjoittamaan sairauslomaa. Suunnitelmissa oli, että pakollinen sairausloma tulee vasta myöhemmin talvella polvileikkauksen myötä.
Kipeys ei mennytkään ohi. Rinnassa nökötti edelleen kipeä ja selkeäalainen kivimäinen kyhmy. Kilautin tissisairauksiin erikoistuneelle kaverille. Mietin antibioottia mahdolliseen rintatulehdukseen. Ehkä kaveri voisi järjestää. Saisin tulehduksen ja kivun pois päiväjärjestyksestä. Puhelun seurauksena olikin käynti sairaalassa ja lähete mammografiaan. Aika hölmöä, minä nuori 40-vuotias tai no plus.
Mammografiasta olin kuullut lukuisia kauhukertomuksia. Sattuu kuulemma niin pirusti tai ainakin on äärettömän epämiellyttävää. Menin sinne asenteella; uusi kokemus muiden joukossa. Onneksi piti ottaa vain yläosa paljaaksi, sillä viimeksi kuvauspöydälle pääsi minun lisäksi terveysside siipineen mieshoitajan iloksi. Kerrassaan noloa. Nyt heittäydyin kokeneen vanhan naishoitajan matkaan kylmään ja pimeään halliin. Hyvistä opastuksista huolimatta, tepsuttelu jalanjäljille ja niissä pystyssäpysyminen oli haastavaa. Käsillekin oli omat hantaakit. Kylmien levyjen väliin tissejä litistettiin ja puristettiin eri asentoihin. Ei paha. Mahtui ainakin minun mukavuusalueelleni.
Röntgeily ei riittänyt, sillä ultraäänilaite odotti käyttäjäänsä. Lääkäri liikutteli ultraäänilaitteen anturia kylmän geelin kanssa ihollani ja kertoi muina naisina, että mammografiakuvissa näkyi pahanlaatuinen kasvain ja pahanlaatuista kalkkeumaa koko yläneljänneksessä. Kenties pelko tai ymmärryksen puute saivat minut haastamaan riitaa; lääkäri oli idiootti eikä voinut mitenkään tehdä diagnoosia kuvan perusteella. Kuulin syvän, kokemusta huokuvan huokauksen ja käskyn laittaa karkeaneulabiopsiavälineet valmiiksi. Mielikuvitus sai vallan, ja kuvittelin, että se oli röntgenlääkärin kamala kosto hankalalle, neuloja pelkäävälle potilaalle.
Koepalojen ottaminen ei ollutkaan enää mukavaa. Puuduteainetta ruiskusi vahingossa naamalleni, ennenkun neula ja puuduteaine kirveltäen lävistivät ihoni. Monitoria tuijottaessani en voinut olla äimistelemättä, että minua todellakin ronkittiin kipeästi neulan kanssa selkeän näköisestä vaaleasta alueesta. Näin kun neula lävisti ihoni useasti ja pysähtyi eri kohtiin kasvainta, naps. Se sattui puuduteaineesta huolimatta. Hoitaja yritti lohduttaa minua kertomalla, että hänelläkin on syöpä. Heräsin hölmistyneestä unestani sanaan syöpä. Olipa ruma sana! Minullako siis iso S?! En ollut lainkaan varautunut kuulemaan syöpäosaston mukavista hoitajista ja kylmistä jaloista tai muistakaan hoitojen sivuvaikutuksista. Kun poistuin pimeästä, unenomaiseta salista loisteputkien valaisemaan kirkaaseen, todelliseen käytävään, tajuntaan ei mahtunut muuta kuin yksi ruma sana: syöpä!
Uusimman diagnoosin sain kesälomalla. Kyseessä ei onneksi ollut diabetes, vaan iso S, syöpä, rintasyöpä. Ei mieluinen sairaus sekään, sillä usein mielletään, että syöpä tarkoittaa miltei aina kuolemaa. Kuitenkin moni elää uutta ja jopa parempaa elämää syövän jälkeen. Nyt toivon, että sairaus ja siitä parantuminen vievät vain osan elämästäni ja ovat osa elämän karikoita. Siitä selvitään.
Kaikki tohina sai alkuunsa kipeästä tissistä. En hirveästi älynnyt stressata asiaa, kun kipuilen aina sieltä täältä. Ehkä siis ohimenevää. Tai voihan olla, että se on vaikka rintatulehdus tai sitten ei. Mitäpä sitä lääkäriinkään menemään, kun tuppaavat kirjoittamaan sairauslomaa. Suunnitelmissa oli, että pakollinen sairausloma tulee vasta myöhemmin talvella polvileikkauksen myötä.
Kipeys ei mennytkään ohi. Rinnassa nökötti edelleen kipeä ja selkeäalainen kivimäinen kyhmy. Kilautin tissisairauksiin erikoistuneelle kaverille. Mietin antibioottia mahdolliseen rintatulehdukseen. Ehkä kaveri voisi järjestää. Saisin tulehduksen ja kivun pois päiväjärjestyksestä. Puhelun seurauksena olikin käynti sairaalassa ja lähete mammografiaan. Aika hölmöä, minä nuori 40-vuotias tai no plus.
Mammografiasta olin kuullut lukuisia kauhukertomuksia. Sattuu kuulemma niin pirusti tai ainakin on äärettömän epämiellyttävää. Menin sinne asenteella; uusi kokemus muiden joukossa. Onneksi piti ottaa vain yläosa paljaaksi, sillä viimeksi kuvauspöydälle pääsi minun lisäksi terveysside siipineen mieshoitajan iloksi. Kerrassaan noloa. Nyt heittäydyin kokeneen vanhan naishoitajan matkaan kylmään ja pimeään halliin. Hyvistä opastuksista huolimatta, tepsuttelu jalanjäljille ja niissä pystyssäpysyminen oli haastavaa. Käsillekin oli omat hantaakit. Kylmien levyjen väliin tissejä litistettiin ja puristettiin eri asentoihin. Ei paha. Mahtui ainakin minun mukavuusalueelleni.
Röntgeily ei riittänyt, sillä ultraäänilaite odotti käyttäjäänsä. Lääkäri liikutteli ultraäänilaitteen anturia kylmän geelin kanssa ihollani ja kertoi muina naisina, että mammografiakuvissa näkyi pahanlaatuinen kasvain ja pahanlaatuista kalkkeumaa koko yläneljänneksessä. Kenties pelko tai ymmärryksen puute saivat minut haastamaan riitaa; lääkäri oli idiootti eikä voinut mitenkään tehdä diagnoosia kuvan perusteella. Kuulin syvän, kokemusta huokuvan huokauksen ja käskyn laittaa karkeaneulabiopsiavälineet valmiiksi. Mielikuvitus sai vallan, ja kuvittelin, että se oli röntgenlääkärin kamala kosto hankalalle, neuloja pelkäävälle potilaalle.
Koepalojen ottaminen ei ollutkaan enää mukavaa. Puuduteainetta ruiskusi vahingossa naamalleni, ennenkun neula ja puuduteaine kirveltäen lävistivät ihoni. Monitoria tuijottaessani en voinut olla äimistelemättä, että minua todellakin ronkittiin kipeästi neulan kanssa selkeän näköisestä vaaleasta alueesta. Näin kun neula lävisti ihoni useasti ja pysähtyi eri kohtiin kasvainta, naps. Se sattui puuduteaineesta huolimatta. Hoitaja yritti lohduttaa minua kertomalla, että hänelläkin on syöpä. Heräsin hölmistyneestä unestani sanaan syöpä. Olipa ruma sana! Minullako siis iso S?! En ollut lainkaan varautunut kuulemaan syöpäosaston mukavista hoitajista ja kylmistä jaloista tai muistakaan hoitojen sivuvaikutuksista. Kun poistuin pimeästä, unenomaiseta salista loisteputkien valaisemaan kirkaaseen, todelliseen käytävään, tajuntaan ei mahtunut muuta kuin yksi ruma sana: syöpä!