Silmäfinnit

Silmiin tuulee aina vaan. Aivan kuin silmän pinnassa olisi suojattomia aukkoja. Kirvelee, sattuu ja polttelee. Taas silmät ovat punaiset. Ihan kuin en nukkuisi ollenkaan ja kärsisin krapulasta kaiken aikaa. Lukeminenkin sattuu, ja päätä särkee. Tarvitsenko rillit? Luultavasti ikänäkökin jo vaivaa.

Silmiäni on tutkittu, niin kauan kun jaksan muistaa. Suurin osa lääkäreistä on tullut siihen tulokseen, että silmiäni vaivaa krooninen sidekalvontulehdus. Diagnoosin seurauksena olen tiputtanut sekä allergia- että antibioottitippoja silmiini kymmeniä erilaisia. Toiset lääkärit taas ovat vakuuttuneita silmieni kuivuudesta. Kuivasilmäisyyteen olenkin saanut reseptillä tippoja, mutta niistäkään ei ole ollut apua.

Kävin silmälääkärillä nelisen vuotta sitten. Ajattelin, että silmälasit ovat ainut pelastukseni, koska lasit toimisivat sidekalvoinani eli keinotekoisena silmän pintana, enkä tuntisi tuulta silmämunissani. Näkisin myös lukea pienetkin opasteet sadan metrin päästä eli mielestäni asia oli sillä selvä.

Silmälääkärin mielestä silmissäni ei ollut mitään vikaa, paitsi että silmän pinta oli muhkurainen. En kuulema missään nimessä tarvinnut silmälaseja. Kyselyyni hän vastasi: "voinhan minä sinulle silmälasireseptin kirjoittaa, jos välttämättä haluat. Omasta mielestäni sinä tuhlaat siinä vain rahasi, ja silmäsi laiskistuvat". Yhtä omituisen vastauksen sain myös kyselyyni päänsäryistä, jotka monesti liittyvät lukemiseen. Lääkäri kommentoi asiaa näin: "päänsärky, joka liittyy silmiin, on yhtä epätodennäköinen, kuin jalkasilsan tarttuminen samassa vuoteessa vuodevaatteiden välityksellä".

Oireet pahentuivat, sillä silmän päällä oleva sidekalvo (kyynelfilmi) meni välillä ryppyyn, ja aiheutti kipusignaalin. Tämän seurauksena tietokonenäytön tuijottaminen sattui kohtuuttomasti. Välillä työantajakin ihmetteli, miksi tuijottelen kaukaisuuteen silmiä räpytellen enkä tee töitä. Selitykseni silmäkivusta vaikutti varmaan oudolta.

Työterveydestä sain lähetteen jatkotutkimuksiin. Tutkimuksissa todettiin, että silmieni Meibomin rauhaset ovat tukkeutuneet, ja rauhasten tukkeutumisesta aiheutuneet niin sanotut silmäfinnit olivat vaurioittaneet silmän pintaa. Silmälasikyselyyni vastattiin, että näköni on hyvä, eivätkä silmälasit voi korjata kuivasilmäisyydestä johtuvaa hetkellistä näkökyvynpuutosta.

Meibomin rauhaset toimivat samoin kuin ihohuokoset. Ihohuokoset erittävät talia iholle rasvaten sitä. Meibomin rauhanen erittää öljyä kyynelnesteeseen, joka voitelee ja hoitaa silmän pintaa. Kun huokonen tukkeutuu, siitä muodostuu,
yksinkertaisesti sanottuna, finni.

Silmäni ovat erittäin kuivat, sillä öljy puuttuu silmieni kyynelnesteestä lähes kokonaan tukkeutuneiden Meibomin rauhasten takia. Ärsyttävintä on, että silmiäni koskee kokoajan. Syövän adjuvanttihoito, tamoksifeeni, ei helpota tilannetta. Välillä toivoisin, että voisin pitää silmiäni kiinni kokoajan, ettei vähäinenkin kyynelneste pääsisi haihtumaan silmän pinnalta.

Silmäfinnejä omassa silmässäni,
pienimmät eivät edes näy kuvassa

Normaalisti kuivasilmäisyydessä käytetään hoitona silmätippoja tai -geeliä. Omalla kohdallani se suo helpotusta joko hetkeksi tai sitten se vain ärsyttää silmän pintaa lisää. Markkinoilla on myös öljymäisiä rasvoja, mutta niiden annostelu, korkeintaan yksi millimetri, on haastavaa. Silmälääkäri ei suositellut niitä, sillä ne helposti tulehduttavat silmän ja pahimmassa tapauksessa luomeen kasvaa tulehtunut näärännäppy. Hoidoksi minulle suositeltiin rauhasten "lypsämistä" vanupuikolla pari kertaa päivässä.

Ennen toimenpidettä silmää tuli lämmittää lämpöisellä liinalla tai vedellä. Sen jälkeen lypsäminen aloitettiin liikuttamalla ja painamalla vanupuikkoa ylös ja alas pitkin ylä- sekä alaluomen reunaa. Suoritin hoitoa orjallisesti, sillä se vaikutti pieneltä vaivalta silmäkipuani ajatellen. Viikon jälkeen en ollut enää yhtä motivoitunut, sillä hoito turvotti luomet. Luomet kipeytyivät niin pahasti, etten voinut koskea niihin enää. Lopetin hoidon, sillä toimenpide oli kivulias enkä huomannut vastaavaa hyötyä. Kenties kokeilua pitäisi jatkaa jälleen, sillä silmäfinnien jatkuva silmän pinnan pahoinpitely ja silpominen koskee vimmatusti. Toisena vaihtoehtona lienee silmien ikiuni tai sokeus kevään kauneudelta.

PS. Jos joku haluaa lukea asiasta lisää, tässä muutama linkki, joista kuviakin nappasin.
kuivasilmäisyys vaivaa
kyynelteiden rakenne

Muuttuva minä

Kylläpä kutittaa. Sädehoidettu alue on sekä arka että kutiseva. Arkuus luultavammin johtuu omasta innostani repiä meheviä nahan palasia hilseilevästä ja ylikypsyneestä rintafileestä. Aivan kuin ihon repiminen auttaisi jotenkin velttoilevaa käärmettä uudestisyntymään...

Kännykkäkameralla sädetysjäljet
näkyvät huonosti

Raapimisen pauloissa ihmettelin myös selkä- ja niskakutinaa rasvailuista huolimatta. Niska jäykkänä kurkkasin selän peilikuvaa ja huomasin selässäni sekä niskassani sädetyksen jäljet. En tiedä, menikö sädetys lävitseni selkäpuolelle vai onko myös selkää sädetetty? Selän sädetys voisi selittää matalat valkosoluarvot, sillä valkosoluja valmistuu suurissa luissa. En ole kyllä varma, osuiko sädetys ratkaisevasti selkärankaan vai ei. Kenties leukopeniani johtuu tamoksifeenista tai vain toipilaisuudestani. Ehkä asia selviää kontrollilabrojen myötä tällä viikolla.

Tukkani ja ihokarvani ovat kasvaneet, joten kinttujen sheivaamiselta ei voi välttyä. Tukka näyttää suoralta ja harmaalta. En tiedä, tuleeko luonnonkihara takaisin vai ei, mutta rumista ripsistä päätellen tukka tulee pysymään suorana. Kieltämättä allekirjoitan ystäväni huomautuksen siitä, että olen vanhemman näköinen kuin 83-vuotias äitini, jolla on tukassaan nätti ruskea väri ja kullanvärisiä raitoja. Ei liene epäselvää, miksi olen värjännyt hiuksia yli 30 vuotta, sillä tuo on luonnollinen värini.

Sisäinen termostaattini EI ole rauhoittunut. Lämpötilat sahaavat väliä -30 - +50 vuorokauden ympäri. Öisin viilennykseen parhaiten toimii kylkiasento ilman peittoa, sillä haihtuvaa pinta-alaa tulee silloin eniten. Tosin polvioperaation myötä en pysty nukkumaan kuin yhdessä asennossa, eikä kylkiasento kuuluu niihin. Päivisin vähennän ja lisään vaatteita jatkuvasti. Olen huomannut, että fleecetakki, pipo ja villasukat sopivat melko hyvin vaihdevuosioireiden kanssa, koska ne on helppo riisua sisäisen tropiikin yllättäessä. En usko, että tamoksifeenin haitat enää tasaantuvat, joten tässä ovat eväät seuraaville neljälle vuodelle, kymmenelle kuukaudelle ja kuudelle päivälle.

Ennen hiustenlähtöä moni tolkutti minulle, miten mahtavan tukan saan tilalle. Kaikille tutuille syöpäpotilaille oli kuulemma tullut mahtavan pöyhkeä kruunu liukkaan suomalaisen hapsen tilalle. Sitä odotellessa voikin mennä seuraava vuosisata, sillä tukkani vaikuttaa yhtä ohuelta ja liukkaalta kuin ennenkin.

Syöpähoitojen parhaimmistoa oli finnittömyys. Vaikka ihoni rypistyi, niin hipiässä ei ollut rumia näppylöitä, jotka olisivat kraateroituneet jonnekin puristelun ulottumattomiin ja tulehtuneet. Hipiä oli kertakaikkisen siloinen ja pehmoinen. Joskus vain sivelin ja koskettelin kasvojani, sillä iho tuntui silkkisen samettiselta. Vaan eipä ole enää. Siellä täällä tuntuu pientä ärsyttävää epätasaisuutta, joista on kasvannut näppylöitä.

Henkinen kasvu? Tilannetta voisi kuvata; hyväksy, kasva tai katkeroidut. Huomaan helposti ajattelevani, että kaikkien muiden elämä on yhtä tähtisädettä. En voi kuitenkaan tietää, mikä henkinen harmonia ja onni minuakin odottaa, kunhan vain maltan hyväksyä tilanteen, jolle en voi mitään. Ehkä tulevaisuuden läksynä toimisi vähemmän valitusta, enemmän positiivisuutta ja henkistä luettavaa kuten esimerkiksi seuraava linkki Näin huollat surullista tai katkeraa sydäntäsi :D

Päätin, etten julkaisisi naamakuviani näissä blogeissa ja olisin muutenkin mahdollisimman anonyymi, mutta menköön. Terkuin, Sarppa

Noin vuosi sitten. Huom! Omat ripset

Syöpähoitojen aikana peruukki päässä

Syöpähoitojen jälkeen...
Poistetun rinnan puoli näkyy myös
kasvoissa
erilaisena

Tältä tunnen näyttäväni nykyisin
 muotopuolisuuden lisäksi

Mitäänsanomattomuuden mitäänsanomattomuus

Mitäänsanomattomuus kuvaa hyvin tämän hetkistä olotilaa. Olen väsynyt enkä saa mitään aikaiseksi. Vaikka sytostaatti- ja sädehoidon aiheuttamat pahoinvoinnit ovat poissa, minut on vallannut yleinen lamaannus. Alunperin ajattelin, että heti kun olo kohenee, ja ruoka maistuu, alan kahlaamaan ammattilehdistä muodostunutta pinoa lävitse ja aloitan urheilun. Olo on kohentunut, ja ruoka maistuu, mutta elämänilo on kadoksissa. Ihan järjetöntä?! Voin hyvin ja olen melkein varmasti terve. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onneni kukkuloilla. En ymmärrä!!

Kaikki tolkuttavat, että minun pitää antaa itselleni aikaa. He ovat varmaan siinä oikeassa, mutta aika on rahaa, ja elämä tuntuu lipuvan ohitseni. Tämän asian tajuaminen ei paranna oloani yhtään. En vain saa kiinni mistään. Yhtenä päivä ajattelin vihdoin pukea päälleni muutakin kun pyjaman, mutta tuijotin miltei tunnin vaatekaappeja, eikä mikään vaatekappale ollut tarpeeksi kutsuva. Lopulta en vaihtanut pyjamaa edes puhtaaseen pyjamaan...

Järjetön ajatus on vallannut mieleni. Onko tyydyttävää elämää syövän jälkeen? En ole aikoihin joutunut tsemppaamaan samoin kuin sairastaessa. Voiko normaaliin arkeen tyytyä? Mistä löydän uuden haasteen? En ole ollenkaan vakuuttunut, että osaan palata entiseen ja tyytyä siihen. Itse asiassa en edes muista, millaista se oli. Varmaankin ihan mukavaa ja tyydyttävää. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen muuttunut. Haihattelija on vakavoitunut eikä haluakaan vanhaa elämäänsä takaisin. Mitä hän sitten haluaa? En tiedä, ja se ahdistaa. En voi olla pohtimatta; ansaitsenko elää, jos edes terveys ei riitä!? Voiko terveyttä parempaa olla?

Päädyn mietinnöissäni mielenvikaisuuteen. Normaalilla ihmisellä ei voi olla kriisiä parantumisesta. Omalla kohdallani se tuntuu nyt isommalta kuin sairastuminen. Tai ehkä olen jo unohtanut, miltä tuntui saada huonoja uutisia hyvien sijaan. Tämän hetken suurin ongelma näyttää olevan; miten arjen saa tuntumaan mielenkiintoiselta haasteelta? Tosin saatan väliaikaisesti olla masentunut, sillä kuvittelin herääväni joka aamu virkeänä ja valmiina syleilemään uutta hoidotonta päivää. Nyt olenkin vain yhtä väsynyt enkä osaakaan iloita jokaisesta hengenvedosta. Takapihan talitintitkin näyttävät samoilta vanhoilta, ehkä vähän pulskemmilta, mutta mikään ei ole muuttunut. Itse koen olevani muuttunut, mutta tuntuu, että elän jonkun muun elämää. Ehkä kaikella on kuitenkin tarkoitus, ja nyt on aika luoda jotain uutta. Mitä? Sitä en tiedä vielä.

Nivelkierukan operaatio

"Onko toi mun jalka?", huomaan kysyväni diapam- ja fentanyylihuuruissa, kun jalkani sojottaa kohti kattoa vihreän sermin takaa leikkaussalissa. Leikkaussalin henkilökunta myöntelee asiallisesti, vaikka hölmöön kysymykseeni olisi voitu sarkastisesti vastata: "eikun se on anestesialääkärin..."

Päätin aloittaa syövän jälkeisen arjen polven tähystysleikkauksella. Polven mediaalinen nivelkierukka repeytyi reilu vuosi sitten zumban pyörteissä. Diagnoosia ei tiedetty silloin vielä, koska röntgenkuvassa polvi näytti normaalilta. Turvotuksen ja kivun taustalla ajateltiin olevan rasitustila, joten lepuutin jalkaa kotona kohoasennossa ja vältin liikkumista. Parin kuukauden päästä polvi ei ollut yhtään parempi ja turposi aina liikkuessa. Hakeuduin suosiolla yksityiselle lääkäriklinikalle, koska työterveys ei korvannut magneettikuvausta. Magneettikuvassa näkyi kierukan repeämä. Kunnallisella puolella tähystysleikkauksiin oli puolen vuoden jono, mutta päätin persaukisena odottaa sen verran. Ja kummasti polvikipu jäi taka-alalle, kun keskityin syövästä selviytymiseen. Leikkausta ei suositeltu muutenkaan syöpähoitojen aikana.

Odotellessani leikkaukseen pääsyä, aloin epäillä hiukan leikkauksen järkevyyttä, varsinkin kun tulokset olivat kiistanalaisia, ja esimerkiksi Tays:issa oli suoritettu plaseboleikkauksia vastaavanlaisissa tilanteissa. Plaseboleikkauksilla oli saatu yhtä hyviä tuloksia, kuin varsinaisilla leikkauksilla. Tutkimustulokset pakottivat pohtimaan, oliko vaivanikin plasebon luokkaa, ja kuuluuko normaaliin vanhenemiseen liikearkuus ja -rajoitteet. Keskustelin asiasta leikkaavan kirurgin kanssa, jonka mielestä leikkaus oli aiheellinen omalla kohdallani, koska kierukan repeämä aiheutti kipua sekä liikkeessä että levossa, ja repeämäalue oli kohtalaisen laaja.

Operaation jälkeen osastolla

Nivelkierukkani operoitiin perjantaina 14.3. päiväkirurgisesti selkäydinpuudutuksella. Pienoista jännitystä aiheuttivat jälleen huonot veriarvoni, jotka olivat lähteneet taas laskuun sädehoitojen loppumisen jälkeen. Anestesialääkäri ja kirurgi olivat huolestuneita valkosoluarvoista, ja vaikkei syöpähoidoistani vastaavaa lääkäriä saatukaan kiinni, päädyimme tähystysleikkauksen suorittamiseen.

Leikkausyksikköön saapuminen palautti mieleeni elävästi rintasyöpäleikkauksen. Silloin tulijaisina olivat kuukautiset sekä leuan ja posken iholla kukoistava herpes simplex 1 eli huuliherpes. Nyt mukanani raahasin kolisevia kyynärsauvoja, joiden käyttöön sain opastusta fysioterapeutilta. Kävimme fyssarin kanssa läpi tulevia jumppaliikkeitä, ja mieskirurgi innostui havainnollistamaan askelkyykkyjen ja kyykkyjen erinomaisuutta nelipäisen reisilihaksen vahvistamisessa. Hiukkasen tuppasi hymyilyttämään vanhemman sedän kyykkääminen yhtä harvassa tukassa kuin minullakin.

Spinaali- ja epiduraalipuudutuksen ero

Odotussalissa vallitsi hyvä henki leikkaukseen tulevien kesken. Jännitys purkautui rupatteluna ja nauruna. Välillä mukaan mahtui kauhukertomuksia epäonnistuneista operaatioista ja puudutuksista. Järkyttävät tarinat hiljensivät salin aina hetkeksi, ja jokainen luultavasti rukoili, ettei niin kävisi omalle kohdalle.

Toimenpiteeni tehtiin spinaalipuudutuksessa, jossa puudutus kohdistettiin selkäytimen hermotasolla vain alaraajoihin. Spinaalipuudutus ei ollut ihan niin hirveä, kuin pelkäsin. Tosin ensimmäinen eikä toinenkaan pisto onnistunut, ja olin lentää sähköshokkimaisesta kiputuntemuksesta lattialle. Ärsyttävintä puudutuksessa oli pistelytuntemus alaraajoissa. Jalkoja olisi tehnyt mieli liikuttaa, mutta halvaantuneena jouduin vain olemaan muiden armoilla.

Toimenpide kesti puoli tuntia, ja seurasin sitä tietokoneruudulta. Skooppi vietiin polveen kahdesta eri viiltokohdasta. Näytti siltä, kuin olisin sukeltanut mereen, jossa on kiviä, levää ja koralleja. Keittosuolahuuhtelu aiheutti pieniä somia kuplia, joiden seassa skooppi lingerteli. Koko polven kunto tarkastettiin samalla tähystyksellä. Polvessa oli hieman kulumaa, ja levämäisestä pinnasta huomasi, että polvessa oli ollut ärsytystä pidemmän aikaa. Repeämä näkyi selkeänä irtomaisena pussina, josta tähystimen purija haukkasi palan kerta toisensa jälkeen. Repeämän poiston jälkeen alue tasoitettiin sheiverillä, ja viiltokohdat ommeltiin kiinni sulavilla ompeleilla.

Heräämössä jouduin hillittömän vapinan valtaan. Hypähtelin sängyssä vapinan voimasta ja sain niskani jumiin. Ihmetellessäni tahdonvastaista tärinää, kuulin, että elimistöni reagoi täysin normaalisti puudutteen poistumiseen. Kohdallani oireet saattuivat olemaan vain normaalia voimakkaampia, joten niitä piti lääkitä opioideilla sekä usealla lämpöpeitolla. Tunnin päästä olo normalisoitui, ja huomasin tutunnäköisen potilaan samasta odotustilasta. Hän oli tyytyväinen operaatioon ja spinaalipuudutukseen. Itsekin koin suunnatonta helpotusta, ettei minua nukutettu. Olisin kuitenkin vain oksentanut nukutuksen jälkeen pari päivää. Oloni on hyvä, kaikessa kipeydessään.

Turvonnut polvi

Pikku-Juhlat

Perjantaina 7.3. koitti viimeinen sädehoito ja lopputarkastus. Voi sitä ilonpäivää. Sain heittää kylmän, numero 15 rotsin pesuun, ja pääsin toivottamaan Kertulle hyvätjatkot. Kaiken lisäksi onkologi ilmoitti, että syöpä ei uusi 70-80 prosentin todennäköisyydellä eli olen aika varmasti terve. Hangon keksi poistui sairaalasta, mutta jottei totuus unohtuisi, seuraava syöpään liittyvä käynti on jo kuukauden kuluttua. Silloin menen ensimmäiseen seurantaan.

Seurantaa varten minulle on ohjelmoitu tietokonetomografia ja sydämen gammakuvaus. Gammakuvaus kuuluu Herceptin biologista lääkettä saaville, koska lääke saattaa vahingoittaa sydämen pumppaustehoa. Tai ainakin kyseinen tutkimus kuuluu niille, jotka kuuluvat SOLD tutkimusryhmään. Omalla kohdallani vasen kammio pumppaa hyvin, mutta alaosa kohtalaisesti. Nähtäväksi jää, mikä on tilanne kuukauden päästä.

Tämä Hangon keksi lähti siis innolla sairaalasta kohti minulle järjestettyjä Pikku-Juhlia Ahvenanmaalle. Kokenut matkaaja oli jälleen tilanteen tasalla. Pakkasin mukaani pitkän untuvatakin, kaksi villapaitaa ja toppahousut. Ja näköjään reissuun mahtui mukaan risat sukat muttei meikkejä...

Turun satamassa minua odottikin pienoinen yllätys, sillä virkailija kysyi: "haluatko ottaa riskin, ettet välttämättä pääsekään Långnäsiin? Merellä tuulee 25 m/s, ja esimerkiksi edellinen laiva ei päässyt satamaan. Hyvällä tuurilla myrsky laantuu kuitenkin neljässä tunnissa". Viimeinen lause kuulosti hyvältä, enkä pitänyt houkuttelevana sitäkään vaihtoehtoa, että ajan takaisin kotiin yli 300 kilometriä. Matkaan vaan, kyllä se myrsky siitä laantuu. Onnellisen päivän jälkeen minulla on voittaja olo.

Isolla jollalla myrskyä ei juuri tuntenutkaan, joten Långnäsin satamassa istahdin autokannella autoon ja tekstailin, että tulossa ollaan. Jalkani kaasutteli jo kaasupolkimella valmiina jättämään hyvästit merimatkalle, kunnes kuulutettiin, ettei laiva pääse sittenkään satamaan. "Nautittava" merimatka jatkui kohti Tukholmaa myrskysäässä.

Avomeri avautui Ahvenanmaan jälkeen, eikä jatkuvalta keikkumiselta ja pahoinvoinnilta voinut välttyä. Vessaan vaappuminen vaati taitoa, ja kaikkea-veden-päällä-kelluvaa-inhoava soturiprinsessa lensi allokon voimasta pitkin hytin seinää. Myrsky osoittaui vaativaksi vastustajaksi, ja soturiprinsessa joutui köyttäytymään sänkyyn herätäkseen närkkivälle aamupalalle Tukholman kaupunkimaisemassa.

Tukholmasta vauhtia hakenut eskimo rantautui lopulta Maarianhaminaan edelleen pahoinvoivana. Keli oli aurinkoinen, ja autonmittari näytti kymmentä plussa-astetta. Ystäväni katsoi kummeksuen villamyssyäni, villapaitaa ja pitkää untuvatakkia. Kieltämättä olin koominen näky helteisen säässä, enkä voinut olla huomaamatta, että ystäväni tunsi pientä myötähäpeää Siperian perukoilta tulevaa ilmestystä kohtaan.

Illan Pikku-Juhlat sujuivat pienessä hiprakassa, sillä jo puolilasia kuplivaa kihahti kohti muutamaa jäljellä olevaa aivosolua. Siellä kuplat pyörivät päätä sekoittaen, enkä jaksanut keskittyä viiden kuohuviinin arvioimiseen. Itse asiassa olotila alkoi ikävästi muistuttamaan syto-oloja. Kaiken kruunasi kuitenkin ystävien läsnäolo ja hoitojen loppuminen. Mukavan lisän viikonloppuun toi itsetehty lahjus, jolla on symbolinen merkitys aktiiviselle syöpämatkan päätökselle. Kiitos!

Taulu taisi ripustua hiukan vinoon...

Myös kortin sanoma oli kuvaava: Never again! :D

.

Syövän raiskaama ulkomuoto?

Rintasyöpäpotilailla on mahdollisuus ilmaiseen rinnan korjausleikkaukseen, jossa rinta rakennetaan uudelleen esimerkiksi potilaan omasta kudoskielekkeestä (vatsa/selkä). Mahdollisuutta tähän selitetään muun muassa sillä, että rinnan puuttuminen saattaa heikentää elämänlaatua ja muistuttaa sairastetusta syövästä. Onko rinnan puuttuminen ainut muistutus rintasyövästä?

Sairauden ensimetreillä lihoin 12 kiloa. Vähän ajan päästä vielä pari kiloa. Toisin sanoen noudatin ohjeita orjallisesti, kun kehotettiin herkuttelemaan ja keräämään voimia tuleviin koitoksiin. Sen seurauksena vatsanseutuun ilmestyi kummallinen kumparemäki, ja pylly venähti väärään suuntaan eli vahingossakaan pylly ei muistuta Jennifer Lopezin hyppyripyllyä. Mikään vaate ei sopinut päälle, ja tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni äitiysvaatteiden osastoon. Onnekseni ylimääräiset kertymät eivät tulleet esimerkiksi pohkeisiin, sillä "great pohje" olisi ollut haastavampi.

Nyt paino on pudonnut jonkun verran (kahdeksan kiloa) pahoinvointien jälkeen, enkä tunne olevani enää niin kömpelö. En ole kuitenkaan entisissä mitoissani, ja "big mama" vaiheen jälkeen ihon elastisuus on kärsinyt. Painon muutokset ovat venyttäneet ihoa, joka roikkuu kuin Veltto Virtasen baskeri, eikä kuntosalilla tiristetyistä lihaksista ole häivähdystäkään. Varsinainen lerppana kurppa.

Keväiset säät muistuttavat tulevasta kesästä. Topeista ja olkaimettomista mekoista ei voi kun unelmoida, sillä rintaproteesi näkyy ja poukkoilee haittaavasti. Sitä paitsi se on nyt suurempi kuin oma rintani painon putoamisen jälkeen. Myös puolet dekolteesta helottaa punaisena ja on pienillä näppylöillä sädehoidon takia. Tuskinpa olisi tervettä paljastaa sitä auringolle, mutta mistäpä sen tietää, vaikka tiedossa olisikin helteetön kesä...

Ripseni kasvavat jo, mutta entisten pitkien kaarevien ripsien tilalle näyttää ikäväkseni tulevan alaspäin sojottavat suorat ripset. Sojoripset takertuvat välillä kiinni alaripsiin kutittaen ja näkökenttää sumentaen. Jatkuva ärsytys aiheuttaa punoitusta jo valmiiksi herkkiin silmiini. Peilistä takaisin katsoo monesti väsyneen näköinen punasilmäinen demoni.

Bloggaajan omakuva tällä hetkellä

Sanotaan, että syöpähoidot vanhentavat helposti kymmenenkin vuotta, koska estrogeenin nuorentava vaikutus vähenee. Enpä voi olla miettimättä, tulisiko rinnan korjausleikkauksen lisäksi maksaa myös syöpäpotilaan nuorennusleikkaus, jotta syövän aiheuttama alennustila saataisi nousuun. Tämä siis villinä ajatuksena, jos syöpäuhrille etsitään korvauskeinoja sairauden unohtamiseen. Tai ehkä kuitenkin potilas kaipaa vain kunnon potkun pyllylle, kuntosalikortin ja ryppyrasvan!

Asiasta kukkaruukkuun, torstaina 6.3. kello 23 liv-kanavalta tulee ohjelma Ruotsin plastiikkakirurgeista. Torstaisessa jaksossa rintasyöpäpotilaalle tehdään uusi rinta. Omalla kohdallani sitä ei suositella muutamaan vuoteen syövän suuren uusiutumisriskin takia, mutta mielenkiinnosta aion tutustua asiaan. Jos vaikka sitten joskus...

Mitä kuuluu?

Eilen minulta kysyttiin ensimmäisen kerran hoitopaikassani: "mitä kuuluu?". Hölmistyin, enkä osannut vastata siihen mitään. Juro junttivaihde napsahti päälle, enkä vahingossakaan kysynyt hoitajalta samaa. Kysymys ilostutti kuitenkin päivääni melkolailla. Miksiköhän kuulumisten kysyminen ei kuulu tapakulttuuriimme tämän tiiviimmin?

Itse huomaan häpeäkseni murehtivan liikaa omia asioitani, vaikka luultavimmin omat murheet voisivat unohtua, kun keskittyisi kuuntelemaan ja miettimään välillä toisten iloja ja suruja. Vai haluammeko edes kuulla toisten tyytyväisyydestä ja onnesta, koska se saattaa toimia räikeänä kontrastina omille epäonnistumisille? Onko kyseessä kilpailu elämänlaadusta vai siitä, että ruoho on aidan takana aina vihreämpää? Luultavasti onnistuja saattaakin vain omata tyytyväisen luonteen ja näkee omien harmiensakin keskellä pelkkiä ilonpilkahduksia. Johtopäätökseksi jää; tyytyväinen kehuu kokoajan ja aiheuttaa alemmuutta muissa. Miksi kukaan haluaisi kuulla hänen kuulumisiaan, kun oma elämä vaikuttaa niiden jälkeen valjulta. Mahdollisesti kuulumisten kysyminen tulisi rajoittaa kahden tyytyväisen henkilön väliseksi, jolloin pahalta mieleltä vältyttäisiin. Ehkä parasta on arvioida, kenelle kysymyksen voi esittää.

Toisena ääripäänä ovat yrmyt, jotka vastaavat: "vittuako se sulle kuuluu?!". Kiinnostus toisen kuulumisiin otetaan loukkauksena ja ylimääräisenä uteluna. Yrmy ajattelee, että pelkkä kysymys loukkaa hänen yksityisyyttään eikä halua jakaa mitään kuulumisiaan saati tuntemuksiaan. Kenties hyökkäys on paras puolustus, ja luultavasti omassa aunuksessa onkin paras pössis.

Kuulumisten kysymisessä on myös riskinsä. Moni saattaa ottaa sen kirjaimellisesti ja aloittaa pitkällisen voivottelun ja valituksen kaiken kurjuudesta. Se luultavasti ei lisää intoa kysymyksen viljelyyn, mutta saattaa yllättäen ilahduttaa kysyjää, koska jollakin menee vielä huonommin. Sehän on elämisen pääasia. Kunhan muilla menee huonommin.

Oma kantani asiaan on ristiriitainen. Haluanko olla samanlainen kuin muualla Euroopassa, jossa tapaaminen aloitetaan aina: "cómo estás?", "wie geht es?", "hur mår du?", "how are you?" ja niin edespäin. Häviääkö siinä suomalaisuuden erikoisuus, perusjurous, jos sulaudutaan samaan eurooppalaiseen massaan? Joka tapauksessa ilahduin kysymyksestä. En tiedä, ilahtuisinko samalla tavalla, jos kuulisin sen joka päivä. Ihmettely jatkuu.

Mitä teille kuuluu?