Kohti uutta rintaa vol 10 (nänni ja rasvanekroosi)

Iiik ja apua! Millä asialla on niin kiire, että pikakirje on kuorrutettu express-tarroilla ja saapuu tähän maailman kolkkaan?!

Kirurginen sairaala

Huomaan kirjeen sisältävän nänni-asiaa. Nännillä on express-kiire tissilleni, sillä "kohti uutta rintaa" -projekti on kestänyt kohta jo puolitoista vuotta, eikä viimeinen etappi ole vielä nännikään, joten tarinalle tulee edelleen jatkoa. 

Alunperin poliklinikalla paikallispuudutuksessa tehtävä operaatio, siis kolme operaatiota, muuttuikin yllättäen leikkaussalikeikaksi Kirurgisessa sairaalassa. Minua odotti vaaleanpunaiset sairaalavaatteet, lämpötakki, keltainen desinfiointiaine ja leikkaussali.

Lämpötakki

Ennen ihon desifiointia jäätävällä hyhmällä, Maija oli piirtänyt tussilla viiltosunnitelmaa vatsan arpeen ja rinnan rasvanekroosialueelle sekä sopivan kohdan nännille. Ristiinnaulitussa asennossa katselin leikkaussalin toimintaa. Olin kieltäytynyt rauhoittavasta diapamista, sillä en hermoillut yhtään ja muutenkin ajattelin, että leikattavat alueet ovat tunnottomia jo edellisistä leikkauksista. Siltikin ruiskuihin vedettiin fentanyyliä ja midatsolaamia. Ihmeteltyäni asiaa, kuulin, että leikkaus suoritetaan osittaisessa sedaatiossa paikallispuudutuksen lisäksi. Näin tulee varmistettua kivuton toimenpide.

Katselin ulkona olevaa talvista maisemaa ja lumisia kattoja, kun neulat alkoivat suihkia minua kohti. Apua. Murha ja kidutus! Missä sedaatio tai edes klapitainnutus?! Verisuonet olivat kadonneet pumppailuista ja lämmittelyistä huolimatta. Vedet purskahtivat silmistäni samalla, kun jokainen lupaava verisuoni lävistettiin käsivarresta jänteisiin asti. Ja juuri tuohon ja puudutuspiikkien aiheuttamaan tuskaan olisin kaivannut kaikkea mahdollista tainnuttavaa mömmöä, kenties ilokaasuakin. Vasta toimenpiteen aikana sain reilusti rentoutusliemiä. Ne tekivät vihreän leikkausliinan tuijottelusta usvaisen mukavaa. Jäin ilmaan leijumaan...

Toimenpiteet olivat ohitse tunnissa. Rasvanekroosin valkoisia rasvapalleroita ja osa paksua arpea lillui formaliinia sisältävässä purkissa. Rasvanekroosi on yleinen löydös rinnankorjausleikatuissa kielekkeissä. Isoissa kielekkeissä, kuten minulla, verenkierto saattaa jäädä vajavaiseksi joiltain kohdin. Toisaalta ei voi olettaa, että rasvanekroosi olisi aina hyvänlaatuista kuollutta rasvaa, sillä se saattaa myös liittyä syöpään. Myös omat näytteeni päätyvät patologin tutkittavaksi. Uskon, ettei näytteistä löydy syöpää... Näin olen päättänyt. Mikään muu vastaus ei kelpaa!

Puolen vuorokauden paasto sai päätöksen päiväsalissa tarjoiltuun sosekeittoon ja leipään. Samalla kun ahmin ruokaa, lueskelin erittäin nopeasti valmistunutta leikkauskertomusta. Selvitys operaatiosta tuli tarpeeseen, sillä usvaltani en muistanut toimenpiteestä juurikaan mitään.

Rasvanekroosin poistoa varten oli tehty kuuden senttimetrin viilto vanhaan arpeen, ja kuollutta rasvaa oli poistettu 2 x 5 senttimetrin alalta. Tämän lisäksi vatsa-arven ihon ylimääräinen poisto oli suoritettu ja suljettu sulavilla ompeleilla kahdessa kerroksessa. Nänni oli rakennettu rinnasta leikatuilla kielekkeillä ja muotoiltu sulavilla ompeleilla nippeliksi. Ottokohdat oli suljettu myös kahdessa kerroksessa. Tatuointiaikaa varten minut oli laitettu tatuointijonoon. Aika menee näillä näkymin helmikuulle (Helsingissä on vain yksi nännitatuointeja tekevä hoitaja).

Nippeli nänni

Pakko myöntää, että uusi nänni ei ole mikään kaunotar, ainakaan vielä. Ruotsinkielinen "nänni"-sana "bröstvårta" (tarkasti suomennettuna rintasyylä) kuvaa muhkuraista rusinaa aika hyvin. Yritän ohjeiden mukaisesti tukea sitä sideharsotaitospinolla tai liivinsuojilla, joihin olen tehnyt reiän nänniä varten, mutta tuesta huolimatta nänni taittuu helposti ja vuotaa verta. Muut arvet ovat lähteneet hyvin parantumaan, vaikka rinnassa edelleen turvotusta onkin. Niin kauan kuin tulehdus pysyy poissa, kaikki on ok.

Näin jälkeenpäin ajateltuna sain hyvää palvelua ja huolenpitoa, mutta hiukan koin, että asiassa oli rahastuksen makua. Normaalisti Töölössä tehtävät plastiikkakirurgiset, pienet toimenpiteet tehdään poliklinikalla, mutta nyt samaan operaatioon oli valjastettu kourallinen ihmisiä ja leikkaussali. Tietenkin lasku on myös tämän mukainen enkä selviä poliklinikkamaksulla. Mutta kukapa näistä tietää. Onpahan nyt nippeli nänni, vaikka näin jälkiviisaana mietin, olisiko pelkkä tatuointi sittenkin riittänyt...

Kohti uutta rintaa vol 4 (leikkauksesta toiseen)

Anestesialääkäri painaa naamalleni happimaskia ja jakaa ohjeita hoitajille: "Kymmenen milligrammaa midatsolaamia. Heti perään sata milligrammaa fentanyyliä". Ennen kun lakkaan hengittämästä itsenäisesti, mietin, heräänkö enää...

Koen epämielyttävää tokkuraa 12 tuntia myöhemmin. Heräämössä kysellään kiputilaani, mutta haluan vain nukkua. Ja nukunkin kellon ympäri seuraavaan uuteen päivään, ja herään Maijan taputtaessa olkapäätäni.

Maija, pitkä ja näyttävä nainen, on kiireinen. Hän aukaisee rintaani verhoavat tukiliivit ja kokeilee siirteen vitaalitoimintoja. Joka kerta siirteeseen ilmestyy valkoinen painauma, ja Maija hymisee tyytyväisesti. Huolellisesti hän peittelee rinnan lämpöpeitolla ja aloittaa puhetulvan: "kuten angiossa ja dopplerin kanssa huomattiin, niin sun suonet oli aika haastavat. Tämä sama ongelma esiintyy monilla muillakin suomalaisnaisilla, jotka eivät ole synnyttäneet. Synnyttäneillä naisilla verisuonet vahvistuvat vatsan alueella. Sun tilanteessa ajattelimme, että verisuonet olisivat paremmin löydettävissä leikkauspöydällä kuitenkin..."

Pikakirjoitusmainen selostus jatkuu, vaikka Maijan toinen jalka sojottaa jo ovelle: "mikrokirurgia on haasteellista, ja siinä esiintyy odottamattomia riskejä. Sun kohdalla jouduimme suurien haasteiden eteen verisuonten yhdistämisen kanssa. Leikkaus venyi oletettua pidemmäksi, ja laskimovuodosta sait, ikävä kyllä, aikamoisen verenhukan. Olosi saattaa olla nyt aika heikko, mutta saat kaksi yksikköä verta osastolla. Muuten kaikki on hyvin. Muista pitää siirre lämpöisenä, jotta verenkierto pysyy hyvänä. Nähdään taas huomenna."

Valkoisen takin kääntyvähelma aiheuttaa viileän tuulahduksen ja mietin huonoa oloani. Hoitaja selittää: "sinulla on normaalia post-operatiivista kuumetta sekä tulehdusarvojen nousua. Ne heikentävät oloasi. Nyt sinun ei tarvitse huolehtia itse mistään. Virtsasi menee kestokatetrin kautta virtsapussiin, eikä suoli toimi vatsa-alueen leikkausten jälkeen. Me käydään katsomassa sun siirrettä tunnin välein. Muista pitää tyyny käden ja rinnan välissä, jotteivat verisuonet pääse litistymään. Lämpökin auttaa siirteen verenkierrossa, joten älä kylmetä rintaa. Kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät. Tänään voit jo syödä normaalisti. Huomenna fysioterapeutti tulee ohjaamaan istumaannousu ja otatte yhdessä muutaman askeleen"

Selkä on tulessa makaamisesta, ja päätän kuntouttaa sitä omatoimisesti sängyn kaukosäädin apunani. Hiukkasen sängynpäätyä ylös ja pienen pieni venytys. Vähän enemmän ylös ja radikaalisti sängynpääty niin alas, että veri suhisee päässä. Samalla tuijotan kääpiötä, joka osittain vaikuttaa hallusinaatiolta. Hän suhaa edestakaisin ja uhkaa vetää lättyyn labran tätiä. Ja silloin kun hän ei ole puhelimessa, hän vaatii hoitajalta tujumpia aineita. Nyt kääpiö karjuu luuriin: "Vittu, älä tuu tänne kahden viskipullon jälkeen. Tajuutsä!? Tääl on tosi sairaita ihmisiä"

Rintakieleke

Päätän tehdä tuttavuutta uuteen ulokkeeseeni. Näky hivelee, sillä pieni kumpu on täydellinen, söpö ja pyöreä. Katson ja kokeilen. Tissin iho tuntuu pehmoiselta kuin kissantassut. Aivan ihana! Priima, samettinen raaka-aine on taatusti luomua. Hiukan vatsalihasta, läskiä, nahkaa ja hyvä tulee.

Uusi napa ja vatsakielekkeen dreenit

Bokserien sisään kurkkaaminen aiheuttaa epämielyttävää kipua. Vatsakielekkeestä lähtevät dreenit ovat ikävästi häpykummulla, ja virtsakatetri hankaa. Dreenien pistävän kivun lisäksi tunnen housujen liimautuvan ihooni. Mitä ihmettä?! Olenko kakannut, ja kakka on liimannut housut ihoon?

Housujen nykiminen aiheuttaa kipua, ja jotain märkää leviää lakanoille. Kopeloinnin tulokseksi selviää rikki mennyt iho ja vielä osittain puhkeamattomia vesikelloja. Olen saanut allergisen reaktion teipeistä, joilla leikkaus tms härpäkkeitä on liimailtu. Se on tosin pieni paha, muuten hyvässä lopputuloksessa. Tosin kukapa haluaisi olla joku ruiskiva visva Virpi.

Seuraavana päivänä fysioterapeutti nostaa minut ylös. En pysty ottamaan askeltakaan ilman huimausta ja tarvitsen tukea. Seison kyyryssä, sillä kaikki leikkausalueet kiristävät ja tuntuvat repeytyvän, jos vähänkin suoristan kehoani. Yritän hampaat irvessä ottaa askeleita, mutta maailma pyörii, enkä saa happea. Minut talutetaan takaisin sänkyyn, jossa happiviikset tungetaan sieraimiini. Maailma pyörii edelleen, ja olo on kuin viiksekkäällä Mikki Hiirellä merihädässä. Pyörii ja keinuu. Välillä tuntuu, että hukun.

Pitkin päivää olo pahenee. Rintasiirteen ympärillä oleva kudos alkaa turpoamaan, ja sitä tykyttää armottomasti. Joudun pyytämään lisää oksikodonia (huumaava kipulääke). Ympärilläni pyörii erikoistuvia kirurgeja ja hoitajia. Jokainen kurkkaa vähän väliä rintani vitaalitoimintoja. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, ja turvotus kuuluu asiaan.

Yöllä kuume nousee lisää, ja hengenahdistus lisääntyy. Tiesin, että leikkauksesta toipuminen tulee olemaan vaativaa, mutta nyt tilanne tuntui jo sietämättömälle. Katumus leikkaukseen menosta alkaa riivata. Oksettaa ja viluttaa.

Aamulla tohtorit ja proffat saapuvat kierrokselle. Minua tuijottaa noin 12 paria silmiä, joista yhden pokerinaama pettää. Hän tokaisee: "kyllä olet sairaan näköinen!". Melkein naurattaa, kun tajuan tyypin olevan pahempi sammakoiden päästelijä kuin minä. Se on mestarillinen suoritus. Mutta tottahan on, etten ole viehättävimmilläni. Kaikesta huolimatta ilmoitan voivani hiukan paremmin ondansetronin (pahoinvointilääke) ansiosta.

Kuuden hengen huoneeseen tuodaan uusi potilas. Mummo osoittautuu puheliaaksi ja ilmoittaa menevänsä kohta hommaamaan ihosiirteen. Samalla hän manailee: "tämä on jo kolmas kerta kun tulen leikkaukseen. Aina jotain on tapahtunut, ja minut on passitettu takaisin kotiin". Jaksan vastata: "kolmas kerta toden sanoo".

Ympärilläni vilske jatkuu kaiken päivää rasittavuuteen asti. Lopulta joku setä, HUS anestesialääkäri kysyy: "koska olet syönyt viimeisen kerran?" Hän älähtää ruokailulleni ja ilmoittaa, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä; onhan noita keinoja. Samalla minua jo kärrätään hissillä ylimmässä kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Sali ja henkilökunta ovat kuin ihmeen kaupalla vapaana vastaanottamaan uuden potilaan, ja eihän leikkauksessakaan mene kuin tunti...

Kahdeksan tuntia myöhemmin palaan osastolleni. Siellä kääpiö tervehtii ja kertoo, että ihonsiirre-mummu on passitettu kotiin, taas. Ja mietin. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin mummuhan ei ikinä saa siirrettään. Sori!

Nivelkierukan operaatio

"Onko toi mun jalka?", huomaan kysyväni diapam- ja fentanyylihuuruissa, kun jalkani sojottaa kohti kattoa vihreän sermin takaa leikkaussalissa. Leikkaussalin henkilökunta myöntelee asiallisesti, vaikka hölmöön kysymykseeni olisi voitu sarkastisesti vastata: "eikun se on anestesialääkärin..."

Päätin aloittaa syövän jälkeisen arjen polven tähystysleikkauksella. Polven mediaalinen nivelkierukka repeytyi reilu vuosi sitten zumban pyörteissä. Diagnoosia ei tiedetty silloin vielä, koska röntgenkuvassa polvi näytti normaalilta. Turvotuksen ja kivun taustalla ajateltiin olevan rasitustila, joten lepuutin jalkaa kotona kohoasennossa ja vältin liikkumista. Parin kuukauden päästä polvi ei ollut yhtään parempi ja turposi aina liikkuessa. Hakeuduin suosiolla yksityiselle lääkäriklinikalle, koska työterveys ei korvannut magneettikuvausta. Magneettikuvassa näkyi kierukan repeämä. Kunnallisella puolella tähystysleikkauksiin oli puolen vuoden jono, mutta päätin persaukisena odottaa sen verran. Ja kummasti polvikipu jäi taka-alalle, kun keskityin syövästä selviytymiseen. Leikkausta ei suositeltu muutenkaan syöpähoitojen aikana.

Odotellessani leikkaukseen pääsyä, aloin epäillä hiukan leikkauksen järkevyyttä, varsinkin kun tulokset olivat kiistanalaisia, ja esimerkiksi Tays:issa oli suoritettu plaseboleikkauksia vastaavanlaisissa tilanteissa. Plaseboleikkauksilla oli saatu yhtä hyviä tuloksia, kuin varsinaisilla leikkauksilla. Tutkimustulokset pakottivat pohtimaan, oliko vaivanikin plasebon luokkaa, ja kuuluuko normaaliin vanhenemiseen liikearkuus ja -rajoitteet. Keskustelin asiasta leikkaavan kirurgin kanssa, jonka mielestä leikkaus oli aiheellinen omalla kohdallani, koska kierukan repeämä aiheutti kipua sekä liikkeessä että levossa, ja repeämäalue oli kohtalaisen laaja.

Operaation jälkeen osastolla

Nivelkierukkani operoitiin perjantaina 14.3. päiväkirurgisesti selkäydinpuudutuksella. Pienoista jännitystä aiheuttivat jälleen huonot veriarvoni, jotka olivat lähteneet taas laskuun sädehoitojen loppumisen jälkeen. Anestesialääkäri ja kirurgi olivat huolestuneita valkosoluarvoista, ja vaikkei syöpähoidoistani vastaavaa lääkäriä saatukaan kiinni, päädyimme tähystysleikkauksen suorittamiseen.

Leikkausyksikköön saapuminen palautti mieleeni elävästi rintasyöpäleikkauksen. Silloin tulijaisina olivat kuukautiset sekä leuan ja posken iholla kukoistava herpes simplex 1 eli huuliherpes. Nyt mukanani raahasin kolisevia kyynärsauvoja, joiden käyttöön sain opastusta fysioterapeutilta. Kävimme fyssarin kanssa läpi tulevia jumppaliikkeitä, ja mieskirurgi innostui havainnollistamaan askelkyykkyjen ja kyykkyjen erinomaisuutta nelipäisen reisilihaksen vahvistamisessa. Hiukkasen tuppasi hymyilyttämään vanhemman sedän kyykkääminen yhtä harvassa tukassa kuin minullakin.

Spinaali- ja epiduraalipuudutuksen ero

Odotussalissa vallitsi hyvä henki leikkaukseen tulevien kesken. Jännitys purkautui rupatteluna ja nauruna. Välillä mukaan mahtui kauhukertomuksia epäonnistuneista operaatioista ja puudutuksista. Järkyttävät tarinat hiljensivät salin aina hetkeksi, ja jokainen luultavasti rukoili, ettei niin kävisi omalle kohdalle.

Toimenpiteeni tehtiin spinaalipuudutuksessa, jossa puudutus kohdistettiin selkäytimen hermotasolla vain alaraajoihin. Spinaalipuudutus ei ollut ihan niin hirveä, kuin pelkäsin. Tosin ensimmäinen eikä toinenkaan pisto onnistunut, ja olin lentää sähköshokkimaisesta kiputuntemuksesta lattialle. Ärsyttävintä puudutuksessa oli pistelytuntemus alaraajoissa. Jalkoja olisi tehnyt mieli liikuttaa, mutta halvaantuneena jouduin vain olemaan muiden armoilla.

Toimenpide kesti puoli tuntia, ja seurasin sitä tietokoneruudulta. Skooppi vietiin polveen kahdesta eri viiltokohdasta. Näytti siltä, kuin olisin sukeltanut mereen, jossa on kiviä, levää ja koralleja. Keittosuolahuuhtelu aiheutti pieniä somia kuplia, joiden seassa skooppi lingerteli. Koko polven kunto tarkastettiin samalla tähystyksellä. Polvessa oli hieman kulumaa, ja levämäisestä pinnasta huomasi, että polvessa oli ollut ärsytystä pidemmän aikaa. Repeämä näkyi selkeänä irtomaisena pussina, josta tähystimen purija haukkasi palan kerta toisensa jälkeen. Repeämän poiston jälkeen alue tasoitettiin sheiverillä, ja viiltokohdat ommeltiin kiinni sulavilla ompeleilla.

Heräämössä jouduin hillittömän vapinan valtaan. Hypähtelin sängyssä vapinan voimasta ja sain niskani jumiin. Ihmetellessäni tahdonvastaista tärinää, kuulin, että elimistöni reagoi täysin normaalisti puudutteen poistumiseen. Kohdallani oireet saattuivat olemaan vain normaalia voimakkaampia, joten niitä piti lääkitä opioideilla sekä usealla lämpöpeitolla. Tunnin päästä olo normalisoitui, ja huomasin tutunnäköisen potilaan samasta odotustilasta. Hän oli tyytyväinen operaatioon ja spinaalipuudutukseen. Itsekin koin suunnatonta helpotusta, ettei minua nukutettu. Olisin kuitenkin vain oksentanut nukutuksen jälkeen pari päivää. Oloni on hyvä, kaikessa kipeydessään.

Turvonnut polvi

Kuukausipäivä

Leikkaus on rintasyövän ensisijainen hoito. Siinä rinnan alueelta ja tarvittaessa kainalosta leikataan pois kaikki mahdolliset syöpäsolut. Leikattavan alueen laajuus määräytyy kasvaimen ja syöpäkudoksen koon mukaan. Pienissä kasvaimissa riittää rinnan osapoisto. Koko rinnan poisto tehdään, jos kyseessä on iso kasvain tai rinnassa on useita samanaikaisia syöpäkasvaimia.

Vietän tänään rintasyöpäleikkauksen kuukausipäivää. Minulta poistettiin kuukausi sitten koko rinta, koska siellä oli kahta erilaista syöpäsolukkoa. Juhlan kunniaksi luovun tyhjistä dreenien keräyspusseista, sidetarpeista sekä tubigrip-topeista. Niille ei taida olla käyttöä enää.

Menetin leikkausneitsyyden kuukausi sitten. Hermoilin tuntematonta. Ajatukset sivusivat leikkauksen riskejä ja mahdollisia leikkauksen esteitä. Juuri edellisenä iltana suunpieleen ja poskeen ilmestyivät isot herpesrakkulat. Ne jomottivat ja tekivät oloni sairaaksi. Mielikuvitus ruokki hysteriaa, jossa leikkauksen aikana virus siirtyisi aivoihin ja aiheuttaisi superinfektion. Hysteria laantui vasta järjen ääneen luurin toisessa päässä.

Leikkausta ei tarvinut jännittää koko päivää, sillä olin ensimmäinen leikattava, ainakin salissa numero kolme tai jotain. Ennen leikkausta vastaanotin ihania ja tsemppaavia viestejä siskoilta, ystäviltä ja tutuilta. Kuulin myös, että olin tervetullut osastolleni. Ainakin hoito tulisi olemaan priimaa, siitä olin varma. Sen parempaa lohdutusta en voinut jännitykseeni saada.

Tuntui hassulta mennä tuttuun sairaalaan potilaana. Ihmiset kyselivät kuulumisia ja toivottelivat hyviä vointeja. Jokasella oli joku näkemys leikkaavan kirurgin taidoista. Onneksi positiivisia. Leiko-yksikössä luovuin vaatteistani. Tilalle sain kulahtaneet housut ja takaa auki olevan paitulin. Arvokkaampi omaisuus laitettiin arvotavarapussiin. Yllätyksekseni kapsahdin leikkaavan kirurgin kaulaan. Huomioitavaa tässä on se, että se tapahtui ennen esilääkettä, Diapamia. Taisin jännittää.

Reippaana ja uteliaana kävelin leikkaussaliin. Sisustus oli mukavan tumma mutta kylmä. Kyllähän siellä varmaan viihtyy muutaman tunnin, ajattelin. Kanyylin laitto sujui yllättävän jouhevasti, vaikka tunsin sen painavan kokoajan. Halusin varmistua, että kanyyli oli varmasti suonessa. Olihan se. Anestesialääkäri tuli toivottamaan hyvää yötä. Kiitin iloisesti ja ilmoitin jo tuntevani anesteettien vaikutuksen.

Seuraava mielikuva olikin sumuinen. Joku yritti jutella jotain, ja vastapäinen kello näytti noin 15:00. Olikohan minua leikattu seitsemisen tuntia? En pystynyt puhumaan. Olin halvaantuneena ja avuttomana tiukissa kapaloissa. Hoitaja vaikutti huolestuneelta ja kyseli, että tunnenko kun pulssi hakkaa 117. En saanut sanotuksi mitään. Vertasin itseäni muihin rintasyöpäbloggaajiin. He olivat heti leikkauksen jälkeen kotikuntoisia. Minä olin tillintallin. En nauti humalassa olemisesta, ja leikkauspöhnä oli siitä monia asteita pahempi.

Osastolla ei ollutkaan tilaa. Makasin kotelossani kun avuton toukka, ja kuuntelin hoitajien narinaa osastopaikkojen puutteesta. Kenties manauksesta oli apua, sillä alta aikayksikön matkasin mutkat suorana osastolle. Makasin kolmihenkisen huoneen keskipedillä kelloa vastapäätä. Olo oli sumuinen. Oksetti. Migreeni alkoi kolkuttaa kalloa ja turvottaa päätä. Järkytyin, kun huomasin kaksi dreeniä. Myös kainalon imusolmukkeet oli jouduttu poistamaan etäpesäkkeen takia, vaikka sen piti olla puhdas ja syövätön. Epätoivo alkoi valtaamaan mielialaa. Reippaudesta ei ollut enää tietoakaan. Olin sairas. Oksensin sänkyyn. Otin migreeninenäsuihkeen ja sain happiviikset sekä kylmäpussin päähäni.

En muista, oliko minulla kylmäturbaani päässä vai ei, kun sukulaiset tulivat huolestuneena morjestamaan. Muistikuvissa on vain tuijottavat ilmeet ja kukkapurkki, kun käskin heidän poistua. Heidän huolenpitonsa oli liikaa. Yksin oli helpompi voida pahoin. Ja sitähän se oli koko illan ja yön. Tahtia löivät naapuripetien korina ja kuorsaus.

Vessaan menosta ei tullut mitään. Silmissä pimeni, kun yritin nousta ylös. Luonne ei antanut periksi pyytää apua. Kitkuttelin, yritin ja odotin. Itsesuojeluvaisto vaati ottamaan avun vastaan. Ihanat tutut hoitajat auttoivatkin portatiiville sekä myöhemmin vessaan. Aikuisten potta ja minä huojuimme keskellä potilashuonetta. Sen kun oppisi, että apua kannattaa ja pitää pyytää.

Kello mateli, ja perusliuos K tippui hiljalleen. Suoneen tippui vahvistavaa energiaa. Nukahdin kello kolme aamuyöllä ja heräsin viiden jälkeen, kun naapuri riiteli puhelimessa miehensä kanssa. Aamupalalla kokeilin lähinnä marjakiisseliä. Tuskin koskin puuroon. Lääkärinkierto tuntui absurdilta, koska itse olin ollut toisella puolella petiä useamman kerran ja olisin halunnut olla nytkin. Sanelin, mitä kaipasin kotiinviemisiksi. Hullu tilanne.

Olo koheni. Kotiin pääsisin samana päivänä kahden dreenin kanssa. Dreenit imupalkeineen ja keräyspusseineen roikkuivat kainalostani kahdesta kohtaa. Ihon alla olevat laskuputket eli dreenit poistivat leikkausalueelta verta ja kudosnestettä. Kotitehtäväksi sain dreenierityksen mittaamisen kerran vuorokaudessa. Sitä ennen kuitenkin sain hellyyttäviä työkaverivieraita ja tuliaisia. Nähtävästi kolehtia oli kerätty ;) Muutenkin koin saavani hyvää hoitoa. Sehän tietenkin sopi minulle, pilalle hemmotellulle.

Kotiin pääsin uusissa vermeissä; dreenikassin ja tuubitopin kanssa. Tiedossa oli lisää hemmottelua siskojen hyvässä ja hellässä hoivassa sekä kolmen päivän päästä esiintyisi System of a Down. Kiitos hoidosta. Elämä voittaa!