tiistai 29. joulukuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 6 (haavapoli)


"Missä olette? Teidän piti olla haavapolilla jo puolitoista tuntia sitten". Kiroan puhelimeen niin äänekkäästi, että muut odotustilassa säpsähtävät: "pirskatin himskatti! Arvasin tämän!!!"

Ilmoittaumislappu
Olin Töölön Sairaalassa, jonne minut oli kutsuttu rintasiirteen kuolioalueen takia. Ensimmäistä kertaa huomasin aulassa ilmoittautumiskoneen. Epäsosiaalisena rakastan koneita. Mikään ei ole niin mukavaa kuin ihmiskontaktien välttäminen, mutta miksiköhän kone ohjasi minut karttoineen monitoimipolille eikä plastiikkakirurgiselle osastolle?

Monitoimipoliklinikalla minut valtasi suuri epäusko. Minulle oli kerrottu, että haavapoli on plastiikkakirurgisen osaston yhteydessä. Epäuskoisena jouduin ottamaan ihmiskontaktin: "olenko oikeassa paikassa?" Bodattu hoitaja katsoi minua närkästyneesti: "olette aivan oikeassa paikassa, koska tämä toimii myös haavapolina. Istukaa nyt vain odottamaan!"

Neljänkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyökkäsin sihteerin luukulle edelleen epäuskoisena: "olenko oikeassa paikassa, sillä myös viidennessä kerroksessa on haavapoli?" Samalla yritin tyrkyttää hänelle ilmoittaumislappua, mutta se ei kiinnostanut leipääntynyttä sihteeriä. Sen sijaan hän huokasi ja kysyi: "oletko ilmoittaunut tähän?" Minä varsin kärttyisästi: "ilmoittauduin aulassa olevalla koneella, mutta en tähän luukulle?" Sihteeri: "kyllä tähän olisi pitänyt ilmoittautua. Annahan kelakortti, niin hoidetaan asia." Hetken ajan hän hakkasi konetta ja tuijotti tiukasti ruutua ja mumisi: "mikähän tässä nyt on?!" ja jatkoi tuhahtaen: "no olethan sinä ilmoittaunut. Istu nyt vaan odottamaan! Lääkärit tulevat sitten, kun ehtivät".

Pinna kireänä vaelsin edestakaisin kylmien ja kuumien aaltojen vaihdellessa tuskallisen nopealla syklillä. Samalla riivin nahkaa huulista ikävän aavistuksen vallassa, ja sain veren pursuamaan. Se maistui raudalle, yök.

Puolitoista tuntia myöhemmin pompin kenguruna kerroksesta yksi kerrokseen viisi ja kirosin huonoa opastusta. Ilmoittaumiskone oli pettänyt minut tylysti, ja reklamoin asiasta. Tosin eniten minua jännitti, oliko kirurgi vielä haavapolilla vai jo leikkaamassa?

Rintasiirre ja sen revityt
alueet
Haavapoli vaikutti olevan kaaoksen vallassa. Potilaita mahtui laidasta laitaan. Yksi vaikutti sukupuolenvaihdosleikkauksessa olleelta tukijoukkoineen, ja muutamat kärsivät järkyttävistä palovammoista. Jollain koko pää oli paketissa, ja jotkut eivät kyenneet istumaan. Vaikutin kaikkein terveimmälle.

Kaaoksen seurauksena Maija Plastiikkakirurgittaren leikkaussaliin meno oli viivästynyt, joten hän repi innokkaasti rintani kuoliota irti. Samalla hän kiljahti ilosta, kun veri alkoi pulputa siirteen elinvoimaisuuden merkiksi. Tästä innostuneena, hän jatkoi vatsassa olevan haavan ja navan nyppimistä, sillä osa sisäisistä tikeistä yritti tunkea ihonpintaan. Yritin pysyä reippaana kivusta huolimatta, vaikka tippa olikin ilmestynyt silmäkulmaan.

Klexane pistos (veritulpan ehkäisyyn)
ja sen aiheuttamat mustelmat

Rinta Physiotullen hopea- ja
sulfa-rasvataitosten jälkeen

















Kaiken kaikkiaan uutiset olivat erinomaisia. Tosin haavojen parantuminen on nyt paljolti kiinni elimistöni omista paranemista edistävistä tekijöistä sekä omasta aktiivisuudestani. Suihkuttelen nyt haavoja säännöllisesti kymmenen minuutin erissä. Hentoa kasvavaa ihoa hellin rasvalapuilla, UCS geelillä sekä imevillä haavasidoksilla. Myös vyötärön tukiliiviin pukeutuminen jatkuu edelleen, jotta ylimääräinen liike ei pääse hidastamaan haavan parantumista. Tässä vaiheessa maltti on näköjään valttia.

Kahden viikon hoidon jälkeen

Vatsan tukiliivi (kiristysliivi)

Uusi napa ja
siirteen ottopaikka
(kuvakulma vääristää vyötärön
kapeuden)

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 5 (DIEP)

Huomaan möläytykseni: "että ihan bättre folk:ia!" liian myöhään. Olin olevinani muka nasevan hauska, mutta nolo tilanne sai lähinnä yhden suomenruotsalaisista tytöistä punastumaan. Professori lisäsi vettä myllyyn näpäyttäessään moukkaa: "juurikin sitä!" ja johdatti lääketieteenopiskelijat pois potilashuoneesta.

Koko sairaalassaoloajan olin enemmän tai vähemmän töllättävänä, sillä uusia medisiinareita ravasi katsomassa rinnankorjausleikkaukseni lopputulosta. Opettavan professorin pyynnöstä jaoin auliisti sairaushistoriaani, ja kuuntelin mielenkiinnolla, kuinka medisiinareita tentattiin isojen leikkausten riskeistä. Proffan luennon seurauksena opin myös uutta omasta leikkauksestani. Kielekkeen valinta osoittautui ennakkotiedoista poiketen DIEP:iksi eikä TRAM:iksi. Mitä ihmettä?

TRAM:in ja DIEP:in eroja

Häkellyin lisätiedosta, sillä olin kokoajan ollut siinä uskossa, että uusi rinta tehtiin TRAM-kielekkeellä. Tosin uskon, etten plastiikkakirurgin mielestä, periaattessa, tehnyt mitään kirjainyhdistelmä-tiedolla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi rinta taiteiltiin vatsamakkarasta, eikä asiaa voi tämän helpommin ilmaista. Kuitenkin uteliaan luonteeni takia olisin halunnut ymmärtää isoa leikkausta enemmän.

Näin jälkikäteen ymmärrän paremmin uusintaleikkaukseen johtaneet syyt ja haasteet, mitkä johtuivat varmaankin kielekkeen valinnasta. Jo alunperin oli tiedossa, että vatsassani kiersi heikkoja verisuonia, ja ensisijaisen tärkeää rintasiirteen hengissä pysymiseen kannalta ovat hyvät verisuonet.

Faktaa on myös se, että lihas tarvitsee verenkiertoa enemmän kuin rasvakudos, joten verisuonitus on lihaksessa vahvempaa tämän ravitsemisen takia. Eli pelkästä rasvakudoksesta rinnan rakentaminen on riski. Näin omana pohdintana, voisin kuvitella, että uusintaleikkaus ja ongelmani saattavat johtua juurikin siitä, että lihaksen käytössä säästettiin.
Rinnankorjausleikkauksen yleisimmät
vaihtoehtomenetelmät

Kohdallani leikkausmenetelmäksi valikoitui siis DIEP-kieleke, missä säästetään suoraa vatsalihasta. En tiedä, miksi juuri tämä valinta tehtiin. Kenties haluttiin säästää lihasta ja helpottaa palautumista, sillä DIEP-leikkauksesta parantuminen on nopeampaa kuin TRAM:issa. Kaiken lisäksi nykyaikana TRAM on kuulemma jo vanhanaikainen ratkaisu.

Turvonnut melooni ja kuoliota
toisen leikkauksen jälkeen
Ongelmat eivät ole hylänneet minua, yllätys. Vastoinkäymiset kiertävät ympärilläni kuin pahaiset korppikotkat. Osa rakennetusta rinnasta on kuoliossa hapenpuutteen takia. Alunperin ajateltiin tilanteen korjautuvan itsekseen, mutta haavapolin jälkitarkastuksen yhteydessä todettiin, ettei edistystä ole tapahtunut. Operaatio, uusi rinta, jatkuu...

Ensi viikolla treffaan Maija kirurgin, ja hän päättää jatkot kuolio-alueen suhteen. Luultavimmin kärsimysnäytelmä jatkuu, sillä on päivänselvää, ettei syvä kuolio kasva umpeen ilman jatkotoimenpiteitä. Todennäköisintä on, että kuollut kohta poistetaan. En vielä tiedä miten ja milloin. Pelottaa!

Kaikesta huolimatta odotan mielenkiinnolla vuoropuhelua Maijan kanssa. Tosin viime kerralla Maija kommentoi turhautuneena: "sun kohdalla rinnan rakentaminen on ollut todella työlästä ja aikaavievää!" Herkkyystutkani tulkitsi tämän moitteeksi ja harmittelin, etten ollut varoittanut häntä etukäteen minua seuraavasta huonosta onnesta. Ensi viikolla selvinnee kumpi sanonta vie voiton: a) leuka rintaan, kohti uusia pettymyksiä vai b) vaikeuksien kautta voittoon. Katsellaan...

Ystäväni lähettämä kannustus

torstai 3. joulukuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 4 (leikkauksesta toiseen)

Anestesialääkäri painaa naamalleni happimaskia ja jakaa ohjeita hoitajille: "Kymmenen milligrammaa midatsolaamia. Heti perään sata milligrammaa fentanyyliä". Ennen kun lakkaan hengittämästä itsenäisesti, mietin, heräänkö enää...

Koen epämielyttävää tokkuraa 12 tuntia myöhemmin. Heräämössä kysellään kiputilaani, mutta haluan vain nukkua. Ja nukunkin kellon ympäri seuraavaan uuteen päivään, ja herään Maijan taputtaessa olkapäätäni.

Maija, pitkä ja näyttävä nainen, on kiireinen. Hän aukaisee rintaani verhoavat tukiliivit ja kokeilee siirteen vitaalitoimintoja. Joka kerta siirteeseen ilmestyy valkoinen painauma, ja Maija hymisee tyytyväisesti. Huolellisesti hän peittelee rinnan lämpöpeitolla ja aloittaa puhetulvan: "kuten angiossa ja dopplerin kanssa huomattiin, niin sun suonet oli aika haastavat. Tämä sama ongelma esiintyy monilla muillakin suomalaisnaisilla, jotka eivät ole synnyttäneet. Synnyttäneillä naisilla verisuonet vahvistuvat vatsan alueella. Sun tilanteessa ajattelimme, että verisuonet olisivat paremmin löydettävissä leikkauspöydällä kuitenkin..."

Pikakirjoitusmainen selostus jatkuu, vaikka Maijan toinen jalka sojottaa jo ovelle: "mikrokirurgia on haasteellista, ja siinä esiintyy odottamattomia riskejä. Sun kohdalla jouduimme suurien haasteiden eteen verisuonten yhdistämisen kanssa. Leikkaus venyi oletettua pidemmäksi, ja laskimovuodosta sait, ikävä kyllä, aikamoisen verenhukan. Olosi saattaa olla nyt aika heikko, mutta saat kaksi yksikköä verta osastolla. Muuten kaikki on hyvin. Muista pitää siirre lämpöisenä, jotta verenkierto pysyy hyvänä. Nähdään taas huomenna."

Valkoisen takin kääntyvähelma aiheuttaa viileän tuulahduksen ja mietin huonoa oloani. Hoitaja selittää: "sinulla on normaalia post-operatiivista kuumetta sekä tulehdusarvojen nousua. Ne heikentävät oloasi. Nyt sinun ei tarvitse huolehtia itse mistään. Virtsasi menee kestokatetrin kautta virtsapussiin, eikä suoli toimi vatsa-alueen leikkausten jälkeen. Me käydään katsomassa sun siirrettä tunnin välein. Muista pitää tyyny käden ja rinnan välissä, jotteivat verisuonet pääse litistymään. Lämpökin auttaa siirteen verenkierrossa, joten älä kylmetä rintaa. Kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät. Tänään voit jo syödä normaalisti. Huomenna fysioterapeutti tulee ohjaamaan istumaannousu ja otatte yhdessä muutaman askeleen"

Selkä on tulessa makaamisesta, ja päätän kuntouttaa sitä omatoimisesti sängyn kaukosäädin apunani. Hiukkasen sängynpäätyä ylös ja pienen pieni venytys. Vähän enemmän ylös ja radikaalisti sängynpääty niin alas, että veri suhisee päässä. Samalla tuijotan kääpiötä, joka osittain vaikuttaa hallusinaatiolta. Hän suhaa edestakaisin ja uhkaa vetää lättyyn labran tätiä. Ja silloin kun hän ei ole puhelimessa, hän vaatii hoitajalta tujumpia aineita. Nyt kääpiö karjuu luuriin: "Vittu, älä tuu tänne kahden viskipullon jälkeen. Tajuutsä!? Tääl on tosi sairaita ihmisiä"

Rintakieleke
Päätän tehdä tuttavuutta uuteen ulokkeeseeni. Näky hivelee, sillä pieni kumpu on täydellinen, söpö ja pyöreä. Katson ja kokeilen. Tissin iho tuntuu pehmoiselta kuin kissantassut. Aivan ihana! Priima, samettinen raaka-aine on taatusti luomua. Hiukan vatsalihasta, läskiä, nahkaa ja hyvä tulee.

Uusi napa ja vatsakielekkeen dreenit
Bokserien sisään kurkkaaminen aiheuttaa epämielyttävää kipua. Vatsakielekkeestä lähtevät dreenit ovat ikävästi häpykummulla, ja virtsakatetri hankaa. Dreenien pistävän kivun lisäksi tunnen housujen liimautuvan ihooni. Mitä ihmettä?! Olenko kakannut, ja kakka on liimannut housut ihoon?

Housujen nykiminen aiheuttaa kipua, ja jotain märkää leviää lakanoille. Kopeloinnin tulokseksi selviää rikki mennyt iho ja vielä osittain puhkeamattomia vesikelloja. Olen saanut allergisen reaktion teipeistä, joilla leikkaus tms härpäkkeitä on liimailtu. Se on tosin pieni paha, muuten hyvässä lopputuloksessa. Tosin kukapa haluaisi olla joku ruiskiva visva Virpi.

Seuraavana päivänä fysioterapeutti nostaa minut ylös. En pysty ottamaan askeltakaan ilman huimausta ja tarvitsen tukea. Seison kyyryssä, sillä kaikki leikkausalueet kiristävät ja tuntuvat repeytyvän, jos vähänkin suoristan kehoani. Yritän hampaat irvessä ottaa askeleita, mutta maailma pyörii, enkä saa happea. Minut talutetaan takaisin sänkyyn, jossa happiviikset tungetaan sieraimiini. Maailma pyörii edelleen, ja olo on kuin viiksekkäällä Mikki Hiirellä merihädässä. Pyörii ja keinuu. Välillä tuntuu, että hukun.

Pitkin päivää olo pahenee. Rintasiirteen ympärillä oleva kudos alkaa turpoamaan, ja sitä tykyttää armottomasti. Joudun pyytämään lisää oksikodonia (huumaava kipulääke). Ympärilläni pyörii erikoistuvia kirurgeja ja hoitajia. Jokainen kurkkaa vähän väliä rintani vitaalitoimintoja. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, ja turvotus kuuluu asiaan.

Yöllä kuume nousee lisää, ja hengenahdistus lisääntyy. Tiesin, että leikkauksesta toipuminen tulee olemaan vaativaa, mutta nyt tilanne tuntui jo sietämättömälle. Katumus leikkaukseen menosta alkaa riivata. Oksettaa ja viluttaa.

Aamulla tohtorit ja proffat saapuvat kierrokselle. Minua tuijottaa noin 12 paria silmiä, joista yhden pokerinaama pettää. Hän tokaisee: "kyllä olet sairaan näköinen!". Melkein naurattaa, kun tajuan tyypin olevan pahempi sammakoiden päästelijä kuin minä. Se on mestarillinen suoritus. Mutta tottahan on, etten ole viehättävimmilläni. Kaikesta huolimatta ilmoitan voivani hiukan paremmin ondansetronin (pahoinvointilääke) ansiosta.

Kuuden hengen huoneeseen tuodaan uusi potilas. Mummo osoittautuu puheliaaksi ja ilmoittaa menevänsä kohta hommaamaan ihosiirteen. Samalla hän manailee: "tämä on jo kolmas kerta kun tulen leikkaukseen. Aina jotain on tapahtunut, ja minut on passitettu takaisin kotiin". Jaksan vastata: "kolmas kerta toden sanoo".

Ympärilläni vilske jatkuu kaiken päivää rasittavuuteen asti. Lopulta joku setä, HUS anestesialääkäri kysyy: "koska olet syönyt viimeisen kerran?" Hän älähtää ruokailulleni ja ilmoittaa, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä; onhan noita keinoja. Samalla minua jo kärrätään hissillä ylimmässä kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Sali ja henkilökunta ovat kuin ihmeen kaupalla vapaana vastaanottamaan uuden potilaan, ja eihän leikkauksessakaan mene kuin tunti...

Kahdeksan tuntia myöhemmin palaan osastolleni. Siellä kääpiö tervehtii ja kertoo, että ihonsiirre-mummu on passitettu kotiin, taas. Ja mietin. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin mummuhan ei ikinä saa siirrettään. Sori!



tiistai 1. joulukuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 3 (välisoitto)

Hakeuduin uudelleen Töölön sairaalaan. En avoimin mielin, vaan uhkaavien vaatimusteni kanssa: "jos uusi tissi ei ilmaannu vatsakielekkeestä, niin perun leikkausaikani, mitäs siihen sanot?" Olin kärkäs, jotta tohtorinna inhoten luovuttaisi kohdallani ja kieltäytyisi rinnankorjausleikkauksesta. Samalla rinnattomuuteni siirtyisi hänen syykseen, ja minä jatkaisin uhrina proteesitissini kanssa... 

Ihana proteesitissini

"Mitä harrastat?", kysyy vino suu Töölössä ja takoo reiän puolustusmuurini. Harjoiteltuna laskettelen luikuria väittäen olevani himourheilija kaikissa lajeissa. Ajattelen sysimustien valheiden edesauttavan vaatimustani TRAM:ista (vatsakielekkeestä). Ja jos tissiä ei rakenneta vatsamakkarasta niin ei mistään muustakaan kehoni osasta. Luulisi tohtorinnan ymmärtävän, ettei urheilija voi uhrata reittään uuteen rintaan... 

Vesipisaroiden hakatessa kattoa, iloitsen, että Virpi on vaihtunut Maijaan. Hän ymmärtää tuskani tai ainakin valheeni ja pelkuruuteni. Tuhansilla sanoilla ja vatsamakkaroiden puristuksilla, hän haastaa minut: "tehdään täydellisestä makkarasta täydellinen luomurinta". En keksi enää tekosyitä, ja päätökseni myötä sisäinen rauha on saavutettu. Nyt on aika, uuden!




sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 2 (painajainen)

Kurniva nälkä. Saan juuri lämpöisen aterian ruokatunnilla nenäni eteen, kun puhelin soi. Mätän ruokaa suuhun. Oletan lehtimyyjän soittavan keskellä päivää. En vastaa. Amorphiksen Smoke-soittoääni jatkuu ja jatkuu. Ruokarauha on mennyttä. Ei kait äidille ole sattunut mitään ja vastaan. "Hei. Täällä Tiina Töölön sairaalasta. Soitin kysyäkseni, pääsisitkö rinnankorjausleikkaukseen 20.11.?"

"Nytkö jo?", tuumasin, ja tavallinen arkipäivä sai kuumottavan hikikasteen. Olin olettanut jotain tapahtuvaksi vasta vuonna 2016. Siihen asti halusin matkata pää sannassa, kuten aina kun alan pelkäämään. Aikoinaan rintapatinkin toivoin vain katoavan itsekseen. Jospa se puuttuva rintakin siltä kasvaisi, kunhan odotan...

Unettomien öiden ja lukuisten päänsärkyjen jälkeen aloin vihdoin lukemaan "Rinnankorjausleikkauksen" käsikirjaa, jonka sain jo kaksi kuukautta sitten. Päätin ottaa tuntemattomasta niskaotteen, sillä selväähän on, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Yllättäen en löytänytkään kirjasesta tietoa minulle kaavaillusta leikkauksesta eli reisikieleke TUG:sta. Miltei kaikissa tapauksissa uusi tissi rakennettiin vatsasta tai selästä, ja niistä löytyikin valtavasti tietoa sekä kuvia. Muuten käsikirja olikin täynnä yleistä liibalaabaa.

TUG-mysteerin edessä päätin turvautua KVG:hen (kato-vi**u-googlesta). KVG:n haulla löytyneet artikkelit vilisivät salakieltä SIEA, LD, ELD, DIEP, TRAM. Reisikieleke TUG:ista löytyi vain seuraavanlainen suomenkielinen teksti lääkäriseuran sivuilta:
"ReisikielekeReiden ylämediaalinen rasvakertymä voidaan irrottaa poikittain nivus-pakara- poimun suuntaisena ja siten, että se pohjautuu grasilis-lihakseen ja tätä ravitseviin verisuoniin ns. TUG-kielekkeenä (transversal upper graci- lis). Myös tämä kieleke soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon, jossa tarvittavan ihon määrä on vähäinen (Wechselberger ja Schoeller 2004)."

Vaikka teksti oli vuodelta 2004, viimeinen lause antoi huonon mielikuvan leikkauksesta: "soveltuu parhaiten välittömään rekonstruktioon". Välittömästä korjausleikkauksesta ei ollut kohdallani enää kyse, koska tissipuolisuus on ollut osanani jo yli 2 vuotta. Syöpälääkäri kyllä kehui Virpi The plastiikkakirurgia mainetta niittäneeksi ammattilaiseksi. Vaikka Virpin valitsema leikkausvaihtoehto vaikutti Suomen mittakaavassa harvinaiselta, muu maailma oli takuulla pullollaan TUG-menestystarinoita.

TUG, reisikieleke
TUG reisikieleke-leikkauksen painajaismaisuus valkeni englanninkielisiltä sivuilta. Aiheesta löytyi paljon tietoa, joissa mainittiin TUG:in olevan vaihtoehto, jos vatsassa ei ole tarpeeksi massaa. Siitähän kohdallani ei ole kysymys, sillä kirurgin mielestä verisuonitus on vatsassa huonompi, ainakin minulla. Onkohan todellakin näin?

Opin gracilis-lihaksen lähtevän yläreiden häpyluusta pitkin sisäreittä. Lihaksen tehtävänä on lähentää jalkaa kehoa kohden. Leikkauksen jälkeen tätä lihasta ei ole, eikä lihasta voi enää käyttää. Tarkoittaako tämä, että jompi kumpi jalkani kulkee harallaan, ulospäin osoittaen? Muutenkin omaan jo länkisääret...

TUG leikkaus
Mielenkiinnolla luin TUG kielekkeestä lisää, koska jotain hyvääkin siitä luulisi löytyvän. Kauhukseni eteeni tuli lisää masentavaa tietoa.

Paranemisprosessi reisikielekkeen kanssa on hitaampaa kuin muissa leikkaustavoissa. Eli juurikin asia, jota stressaan hirveästi. Ainut ero TUG:n ja muiden siirteiden välillä oli, että, jostain kumman syystä, sairaalassa oloaika oli lyhyempi, yhteensä 3-4 päivää. Nyt toivon, ettei leikkaustavan valintaan ole vaikuttanut pelkästään sairaalan pyrkimys kustannustehokkuuteen!!

Tällä hetkellä kyselen itseltäni viimeisiä kysymyksiä. Miten kovasti halajan kaksitissisyyttä? Haluanko menettää jalkani toimivuuden rinnan takia? Tuleeko minusta sitten onnellisempi? Menenkö leikkaukseen, koska en halua nynnyn leimaa? Vai haluanko vain käydä koko prosessin läpi kaikkinensa? Vai inhottaako minua kuitenkin proteesin kutina ja paljaaseen kohtaan tulevat vesikellot? 

Faktaahan on, että kaikki tuntematon pelottaa. Siltikin leikkaus kuulostaa enemmän vammauttavalta kuin eheyttävältä. Grande kysymys lienee: "Virpi hei, oletko nyt ihan varma tästä TUG:ista?"

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kohti uutta rintaa vol 1

Se sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pari vuotta. Välillä se ahdistaa ja pelottaa. Välillä koen olevani turhamainen. Toisaalta kysymyksen edessä kuulen viulukonserton alkutahdit uuden ja ehjän elämän puolesta. En kuitenkaan näe vaaleanpunaisia pilvilinnoja uudesta kauniimmasta vartalosta, enää. Minua pelottaa. Pelkään epäonnistumista, kipua, huonovointisuutta ja jaksamista uuden edessä. Kykenenkö sitoutumaan reilun vuoden projektiin, kohti uutta rintaa?

Rinnankorjausajatus putkahti esille konkreettisesti keväällä, kun minut leikannut kirurgi kirjoitti lähetteen Töölön sairaalaan. Haihattelijana en ottanut asiaa kovin tosissani, ja ajattelin kutsun ehkä tulevan joskus loppuvuodesta tai ehkä vuonna 2016. Yllätyksekseni sairaala postitti kutsun jo samalla viikolla, edelleen mysteeriksi jääneenä, vanhempieni osoitteeseen, jossa kirje Töölön sairaalasta aiheutti vanhoille ihmisille ylimääräisiä rintatuntemuksia. "Onko tyttömme sairaampi, kuin mitä hän antaa olettaa!". Onneksi ei!

Paperisesta todistuskappaleesta huolimatta työnsin päätä pensaaseen, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Todellisuus iski päivää ennen vastaanottoa. Aionko todellakin kyetä uuteen isoon prosessiin, taas?! Painajaiset rintasyövästä ja leikkauskivuista aiheuttivat unettoman yön.

Vastaanottoaamu alkoi migreenillä. Bussi kohti Töölöä oli täynnä hiuslakkaa sekä lemuja haju- ja partavesistä. Tunsin kuinka paineen tunne kohosi kohti kurkkua. Äkkiä ulos bussista oksentamaan. Pakottauduin seuraavaan bussiin, jossa istuin sormet sieraimissa blokaten mahdollisia migreeniä pahentavia "tuoksuja". 

Töölössä voin edelleen huonosti, ja pääni oli räjähtää jyskytyksen voimasta. Hikoilin, tärisin ja joku hoitaja talutti minut ilmoittautumistiskiltä neurokirurgian osastolle apua hakemaan. Sieltä minut talutettiin takaisin alakertaan. Eihän minulle pään operaatiota oltu tekemässä. Pikku migreenikohtaus vain, no big deal. 

Jotenkin onnistuin pääsemään Töölöntorin apteekkiin. Onneksi reseptissä oli vielä jäljellä migreenin täsmälääkkeitä. Suihkautin Imigran lääkettä sieraimeen toiveena pikaisesta helpotuksesta ja odotin Töölön sairaalan vastaanottoaulassa omaa aikaani. Aulassa pyöri vanhempi tissipuolinen nainen tukuisan harmaakiharaisen tukkansa kanssa. Hän ei edes peitellyt toispuoleisuuttaan. Hän näytti olevan sinut itsensä kanssa ja kantoi tyylikkästi toispuoleisuutensa. Arveluni tuskin osui väärään; hän oli takuulla samalla asialla kuin minäkin, kohtalontoveri. 

Melko tuhti rouva, plastiikkakirurgi, kutsui minut huoneeseensa, jossa tietokoneen vieressä istui nuori tyttönen. Tyttösen läsnäolo ei selvinnyt minulle, sillä hänestä tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen tehtävänsä oli nähtävästi Rinnankorjausleikkauksen-käsikirjan tulostaminen, mutta hän ilmoitti, ettei käsikirjoja ollut, eikä sitä voinut tulostaa. Tuhti rouva tuhisi, huokaili ja ojensi opuksen minulle vastaanoton lopulla ilman mitään tulostusongelmaa.

Vastaanotolla ensitöikseen tuhti plastiikkarouva komensi: "Vaatteet pois". Hän puristeli ja likisteli minua selästä, vatsasta, pakarasta sekä reisistä. Hän näytti miettivältä ja tokaisi olevani liian läski vatsan tram-kieleke-kandidaatiksi. Migreenin kourissa tajunnantasoni oli muutenkin alentunut, joten tajuntaani iski vain sanat; liian läski. Sanattomasti huusin: "petos!! häväistys!" Eikö minun käskettykin kasvattaa vatsamakkaroita ylimääräistä tissiä varten? Mitä tapahtui ajatukselle, että omasta rasvasta tulee paras tissi? Minut on huijattu lihomaan, ja nyt olen vain huono kandidaatti, läski ja tonnikeiju. Hei haloo, haluan litteämmän vatsan ja pehmeän tissin!!

Tunnemyrsky aiheutti hikoilukohtauksen. Vasta viikko sitten kuiskasin kullalleni, että hän luultavasti silittää uutta tissiäni hyväillessään vatsani jylhiä muotoja, varsinaisia alppikukkuloita. Miten harhaluuloinen olinkaan. Rinta rakennettaisiinkin reisilihaksesta eikä vatsasta. Elämä yllättää jälleen.

Rinnankorjausleikkauksesta tuleva fakta oli musertavaa, enkä kuullut plastiikkakirurgin suusta mitään kannustavaa tai positiivista kyseisestä leikkauksesta. Migreenikipu alkoi tuntua pieneltä rinnan ja siirteen kuolioriskin rinnalla. Tiedossa olisi elämäni pahimmat kaksi vuotta, jolloin koko elimistö keskittyy paikkaamaan siirrealuetta ja yrittää hyväksyä uuden rinnan verisuonituksineen. Tiedossa olisi hoitoa tehostetussa valvonnassa ja sairaalan vuodeosastoilla. Jatkossa myös uutta leikkausta, nännin tekemistä ja nännin tatuointia. Puhumattakaan kontrollikäynneistä.

Pääni pyöri edelleen hurrikaanin jäljiltä, kun tuhti rouva kysyi, mitä ajattelin. Pelko ja kauhistus voittivat ykkössijan, ja hyvänä kakkosena tuli painajaismainen kuva reisipuolisuudesta reisisiirteen takia. "Olisinko taas vajavainen?", kysyin kauhistuneena. Kuulemma en enää kymmenen vuoden kuluttua, kun elimistö kompensoisi reisien kokoeroa, ja arpi jäisi alushousujen alle. Tietenkään en muistanut kysyä, tarkoittiko hän mummoalkkareita...


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Pessimistille syöpätilastoja


Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta josko kuitenkin olisi aihetta luottaa jo tulevaan reilut kaksi vuotta rintasyöpädiagnoosin jälkeen...

Kaahasin keltaisella unelmallani siskot turvavöissä kohti syöpälääkärin vastaanottoa. Siskot lähtivät hurvittelemaan sairaalan kahvioon, kun minä suuntasin apaattisesti syöpälääkäriä treffaamaan. Odotin ja odotin, mutta kutsua vastaanotolle ei kuulunut. Mielikuvani synkkeni tulevasta lääkäritapaamisesta, kun haistelin sairaalan katkuja, katsoin sytostaattiletkuista terveyttä hamuavia ja sädehoitoon odottavia. Pessimistisesti odotin huonoja uutisia ja epävarmaa erikoistuvaa lääkäriä. Hämmästyksekseni kaikkien syöpälääkärien esiäiti kutsui minut huoneeseensa. Johtava ylilääkäri oli sattumoisin ikätoverini rinnakkaisluokalta. Kahden vuoden rintasyöpäkontrolli alkoi hyvässä vuosikerrassa. 

Mammografian ja ultrauksen tulokset kertoivat normaalista sekä terveestä rintakudoksesta. Kainalotkin näyttivät puhtailta. Normaalisti odotetaan viisi vuotta, että syöpäpotilas saa "terveen" paperit, mutta tilastojen valossa tilanteeni näyttäisi terveeltä.

Omat tulokseni
Vastaanotolla sain uutta tietoa siitä, että HER-2-positiivinen, aggressiivinen syöpä, uusiutuu todennäköisimmin, tilastojen mukaan, kahden vuoden aikana. Sen jälkeen todennäköisyys uusimiseen alkaa laskea. Pelkästään estrogeenipositiivinen rintasyöpä ei noudata tilastollisesti yhtä selkeää linjaa. Tosin omani oli myös vahvasti estrogeenipositiivinen. Unohdin kysyä, mitä tilastot sanovat vahvasti HER-2-positiivisesta sekä estrogeenipositiivisesta syövästä. Samakos tuo, olen tyytyväinen ja luottavainen. Ihan sama vaikka neutrofiilit pysyvät alle viitearvojen, taakka on poissa harteilta, toivottavasti lopullisesti. 


Olin kuin Hangon keksi, kun lähdin esiäidin vastaanotolta. En kyennyt pitämään iloa itselläni. Se pursui ja rönsyili yli äyräiden. Hymyilin ja tervehdin tuntemattomia ihmisiä sairaalan käytävällä. Jalat tuntuivat kevyiltä, ja pompin kuin kenguru. Siskot tuijottivat minua kuin mielisairaalasta karannutta, kun vääntelin naamaani ja huikkasin: "sissat, nyt mennään syömään!"




tiistai 30. kesäkuuta 2015

Neiti Tättärää ja Neurologi A'meerika törmäyskurssilla


Rintasyöpälääkkeet, Zoladex ja Tamofen, ajavat minut hulluuden partaalle. Hikoilen kuin vartaassa pyörivä sika, ja ulkomuoto muistuttaa leipuri hiivan leipomuksia. Niveliä särkee ja kiukku purkautuu pienestäkin vastoinkäymisestä. Jos en jo ollut kiukkuinen neiti Tättärää, niin nyt viimeistään olen.

Ajauduin mielenkiintoiseen mittelöön geriatrian poliklinikalla, jossa alzheimeria ja sepelvaltimotautia sairastavan omaiseni lääkkeitä ruukattiin uuteen uskoon. Olin paikalla, koska arvioin lääkityksien järkevyyttä työkseni, ja läheiseni lääkitys tuntui menevän arveluttavaan suuntaan. Neurologi oli lopettamassa äkillisesti, ilman porrastusta, sydämen työmäärää vähentävän beetasalpaajan ja verenpainelääkkeen vastoin kardiologin määräyksiä. Näitä lääkkeitä läheiseni oli käyttänyt jo yli 30 vuotta ilman huimauksia ja muita sivuvaikutuksia. Nyt lääkitykseen oli vielä lisätty muistilääke, joka yleisenä haittana nostaa verenpainetta. 

Menin suoraan asiaan, puhuin nopeasti ja kärkkäästi läheiseni lääkitysmuutoksesta huolestuneena. Olisiko kuitenkin järkevämpää vähentää annoksia ja seurata ennen lääkkeiden äkkinäistä lopetusta? Olin myös kiinnostunut kuulemaan perusteluja lääkemuutoksille ja halusin tuoda lääkärin tietoon, että lääkedosettiratsauksen yhteydessä huomasin läheiseni käyttävän beetasalpaajaa kaksinkertaisella annoksella. Luulisi tämän olevan oleellinen seikka arvioitaessa verenpainetta (120/70) ja sykettä (65). Nythän lääkäri perusti päätöksensä väärään lääkitystietoon.

Mielikuvissani näin omaiseni kuolla kupsahtavan verenpaineen ja sydämen sykkeen noustessa kontrolloimattomasti. Infarkti, äkkikuolema kenties... En päässyt mielikuvissani ja sanoissani tämän pidemmälle, kun neurologi alkoi solvaamaan minua halveksuvasti nauraen. Olinko lääkäri ja jos en ollut, millä kompetenssilla arvostelen hänen päätöksiään? Tyrmistyksekseni rouva neurologi käski minun mennä yliopistoon hankkimaan korkeakoulututkinnon, vaikkei tuntenut minua ollenkaan. Pakko myöntää, että hiukan rasistisesti mietin, eikö rouva ymmärtänyt suomea, koska puhui sitä murtaen. Niinpä intin ja artikuloin selkeämmin. Tosin ristiriitatilanne ei osoittanut laantumisen merkkejä, päinvastoin, ja kävin kuumana kuin chilin nielaissut marakatti. 

Tilanne jatkui minun toistaessa itseäni, ja neurologin mahtaillessa titteleillään. Rouva Tärkeä oli työskennellyt Amerikassa asti, ja hänen sukulaisensa oli farmakologian tohtori. Neurologitar A'meerika tituleerasi minua oppilaaksi oletustensa perusteella ja kaikessa ylimielisyydessään kehotti minua palaamaan yliopistoon viisastumaan. Koin muiden ammattiryhmien mitätöinnin ja henkilökohtaisuuksiin menemisen törkeänä. Käytöksen sopimattomuus ei auttanut läheiseni asiaa ja loukkasi minua. Anteeksipyyntöä lypsin turhaa. Katinkontit moniammatillisuudesta saati omaisten mukaanotosta muistisairaanlääkitykseen. Lääkäri on jumala, eikä kenelläkään tule olla muita jumalia. Siinä neurologin opetus. Jos en osaa diplomatiaa itsekään, niin ei se luonnistunut häneltäkään. Yhteentörmäyksestä puuttui enää sapelien kalistelu.  

PS. Omaiseni sydänvaivat pahenivat lääkkeiden lopetuksen myötä, ja kardiologi lisäsi beetasalpaajan uudelleen lääkelistalle neljän päivän päästä geriatrian poliklinikkakäynnin jälkeen.

Neurologin lääkeohjeet muistisairaalle.
Erillisiä ohjeita ei ollut kirjallisena, eikä muistisairas enää
muistanut mitä vastaanotolla oli puhuttu. 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Hammaslääkärissä

"Kauheaa!", kiljahtaa hammaslääkäri katsoessaan suuhuni ja mumisee edelleen karies ykkösestä ja nelosesta ja haljenneista hampaista. Kidutuksen päätteeksi herra hammaslääkäri näyttää tulistuneena korjauslistaa: 10 reikää, haljenneita hampaita, lohjenneita paikkoja, hammaskiveä, poskenihoa hankaavia viisaudenhampaita ja purentavika. Samalla hän kääntyy huokaisten tietokoneen puoleen ja alkaa etsiä vapaita vastaanottoaikoja. Tulee pitkä hoitovuosi.

Pelkään hammaslääkärissä käyntiä. Pienenä purin kiukkuisena tutkimuspeilin rikki ja kapinoin hampaiden pesua vastaan. Karkkia piti saada, mutta hammaspeikkoa en silti pelännyt. Nyt kaduttaa, koska hammaspeikko on ollut erittäin ahkerana. Paikattuja hampaita on siellä täällä, ja sekaan mahtuu muutama juurihoidettu hammas.

Hammaslääkäripelkoni alkoi vertatihkuvista kauhutapahtumista. Maitohampaani olivat juurtuneet nähtävästi takaraivoon asti, sillä niitä revittiin kymmenien sormien voimalla rautahampaiden tieltä. Vielä seuraavanakin aamuna kylvin ikenistä vuotavasta veressä. Eikä aikaakaan kun verenpaisumus täytti jälleen suuni, sillä korvia riipivä vinkupora osui kieleeni. Lopulta poranterä irtosi ja jäi kiinni takahampaideni väliin. Taas oli vastaanottohuoneessa säpinää.

Verilöylyjen jälkeen hammaslääkäripelkoa ei ole lieventänyt myöskään lääkärien puudutustaidot. Jostain kumman syystä hammasjuuren sijasta huuleni, poskeni, korvani, nenäni sekä silmäni puutuvat, ja hammasta operoitaessa sätkyn tuolissa hermoja vihlovasta kivusta selkä kaarella rystyset valkoisena tuolia puristaen. Ja kerran hammaslääkäritär yritti tukehduttaa minut isoilla tisseillään. Yritä siinä sitten huutaa mitään, kun suu on täynnä tavaraa...

Hammaslääkäripelko jalostui tuosta vielä sen verran, että aloin aikuisiällä saada paniikkikohtauksia hammaslääkärin kalsealla tuolilla. Ajattelin päästä pelostani, ja hakeuduin hammaslääkärille, jossa koko suunhoito tehtiin kevyessä nukutuksessa. Nukutuskaan ei poistanut kauhua. Lopetin hengittämisen, eikä lekuri saanut minua aineillaan tajuttomaksi. Lopulta lähdin hammaslääkäristä lähete kourassa, lähete psykiatrille.

Noista ajoista on tapahtunut hiukan edistystä. Kiitos siitä kuuluu syöpään kuolleelle luottohammaslääkärille, joka osasi käsitellä pelkopotilaita. Tällä hetkellä luotettava hoitosuhde puuttuu. Viimeksi kävin hammaslääkärissä vajaa kaksi vuotta sitten ennen rintasyöpäleikkausta, jolloin reikiä oli yksi sekä lohjennut paikka.

Mitä on tapahtunut vajaassa kahdessa vuodessa? Oksentelua ja syöpähoitoja. Se kuulemma riittää. Hammasluuta suojaava kiille on mennyt menojaan. Sitäpaitsi nirskutan ja narskutan hermoheikkona hampaitani niin, että hampaissa on teräviä kulmia. Nähtävästi syöpäilyn pitkäaikaisvaikutukset näkyvät monella eri terveydensaralla. Parasta ottaa vaan rassi käteen ja mennä hammaspesulle.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Urlaub in Schweiz

Kabiinikoppero kuudelle hengelle nytkähti etukenossa tiukkaan vauhtiin, ja muutama turisti kirkaisi kimeästi pelästyksestä. Näytti kuin hissi sinkoaisi matkustajat suoraan katapulttina kohti äkkijyrkkää vuorenseinämää. Sitten vauhti tasaantui, ja hissi kulki keikkuen kohti korkeuksia. Keikkuminen ja suljettu tila saivat minut pahoinvoivaksi. Olin hetkessä merisairas ja kuuro kabiinin sivuuttaessa jättimäiset kuusten latvat. Terävät lumihuiput lähenivät mitä korkeammalle vaappuva hissi kapusi. Huippua, kirjaimellisesti!

Lähdin lomalle Sveitsin Alpeille, vaikka oikean jalan polvikierukka on vaivannut yli kaksi kuukautta. Polvi turpoaa rasituksessa, ja jokainen askel tuntuu piikkinä polven lumpiossa. Polvea särkee. Magneettikuvassa näkyi polvikierukan repeämä kuten vasemmassakin jalassa. Tällä kertaa se kuulemma parantuisi jumppaamalla, mutta toistaiseksi en huomaa edistystä. Mutta loma on lomaa. Mukaan pakkasin tukun särkylääkkeitä ja metritolkulla sidettä sekä kylmäpakkauksen.


Zürich näytti sateesta huolimatta kivalta kaupungilta. Vanhannäköisiä rakennuksia molemmin puolin jokea, joka virtasi vuolaasti pintaveden kieppuessa hurjasti. Sveitsin teollisuustuote, kello, näkyi katukuvassa, sillä kellotapuleita oli säännöllisin välein kertomassa tarinaa: aika rientää, elä nyt, älä tulevaisuudessa!

Minä, polvi ja sateenvarjo emme tykänneet sateesta. Polvi kiukutteli, ja sateenvarjo räpsähti kiinni, jättäen minut hölmistyneenä varjon sisään. Kanssakulkijat alkoivat naureskellen pulista saksaksi jotain. Korjatessani varjoa, varsi irtosi varjo-osasta. Se oli selvääkin selvempi merkki vaihtaa maisemaa kohti enkelivuorta, Engelbergiä.

Titliksen yli 3200 metrin huippu tuijotti uhkaavasti Engelbergin laaksoa, joka oli kauttaaltaan piiritetty lumisilla vuorenhuipuilla. Vaikka lumivyöry tuntui auringonpaisteessa mahdolliselle, lähelle Titliksen huippua oli päästävä. Kysellessäni hiihtohissin hintaa, hölmistyin. Ylöspääsyn kertahinnaksi tulisi yli 60 euroa ilman alennuskortteja. Varsinainen eliittivuori.

Lasketteleville ja polvivammaisellekin siirtyminen vuorille oli tehty helpoksi. Kylässä kulki ilmaisia busseja, ja meidän vuokra-asuntomme sijaitsi liki Titliksen/Trübseen hiihtohissiä. Minä siirryin liikuntaa vieroksuen hissillä Trübseehen (1800 m), jossa kulkuväline vaihtui isompaan ja vakaampaan rotaatiohissiin. Hissi pyöri noustessaan hitaasti näyttäen jokaisen kolkan eri mallisista jyrkänteistä, piikkimäisistä huipuista, kallionkielekkeistä ja jäätiköstä. Eli valloitin huipun aika helposti ilman hikipisaroita.

Pakko myöntää, että huipulla tuulee. Tuuli oli nakata pipon päästä mennessäni vuoren reunalle ihmettelemään näkymää. Samalla pakkasluminietos imaisi minut sisäänsä, ja viileys levisi tasaisesti housujen ja lämpökerraston läpi. Ensimmäinen reaktio: "näkikö kukaan", osoittatui aiheellisesti noloudeksi, sillä en päässyt omin avuin ylös. Polvivamma ei antanut armoa, ja jouduin nöyrästi pyytämään apua käsiä viuhtoen. Vaikka loman leppoisuus ja alppi-ilma olivat hellineet polvea, nyt sitä kivisti senkin edestä. Onneksi napakka tuuli ja kaunis näkymä pyyhkivät murheellisen kivun pois ja siirryin turvallisesti sisätiloihin siemailemaan Apfelweinea ja nauttimaan maisemasta.

Jälleen yksi haave on toteutettu. Alpit, check. Olen visusti päättänyt ettei enää jossitteluja, eikä aikailuja. Seuraavasta päivästä ei voi tietää. Sairasvuoteella on turha katua menetettyjä hetkiä ja täyttämättä jääneitä unelmia. Oikeaa hetkeä, aikaa tuskin tulee. Se hetki on nyt ja tässä!


Lucernen järvi



sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kevätväsymys, melatoniini ja kofeiini

Aurinko pilkistää ja välillä jopa porottaa siniseltä taivaalta. Pihalla pomppii pupu, herra varis nokkii maata ja pikkulinnut laulavat kuin viimeistä päivää. Kaikilla muillakin tuntuu olevan ilo ylimmillään, kevättä rinnassa. Naapuri pesee ikkunoita, ja jotkut taiteilevat asetelmia narsisseista. Minä en ole pupu, lintu, kaikki enkä joku. Väsyttää ja vituttaa!

Elimistöni toimii täysin luonnon vastaisesti. Pieni ripaus kevätaurinkoa, ja puolustusmekanismi huutaa apuun pimeä-/yöhormonia, melatoniinia ja unta. Pikku soturisolupahaset anelevat armoa mahdolliselta siivousinnolta ja ulkoilmalta. Aivot käskevät suojautumaan valolta ja päivänsäteeltä pimeyteen, aivan kuin valo uhkaisi olemassaoloani suuresti. Tuntuu kuin olisin pimeään tuomittu menninkäinen. Kun muut hakeutuvat ulos ja aurinkoon, minä kaivaudun hiukan kuopalle painuneelle jenkkivuoteelle ja vedän peiton korville. Masentavaa elämän tuhlausta!

Pitkään ajattelin, että olen vain laiska, ja talvihorros on jäännyt pahemman kerran päälle, mutta kenties kärsinkin melatoniinin erityshäiriöstä. Melatoniinihan takaa normaaliväestölle mukavat unet juuri pimeän tullen, ja makeimmillaan hormoni vaikuttaa keskiyöstä noin kello neljään. Auringon noustessa ja valon voimistuessa melatoniinin eritys vähenee, ja luontainen virkeystila ilmaantuu tehden ihmisistä aktiivisia duracell-pupuja ja ärsyttäviä lenkkeilyhulluja. Naama aurinkoisena ja hymy huulilla he syleilevät aurinkoa ja pursuavat energiaa. Energiaa, josta minut on imetty kuiviin. Korvissa humisee, näkö sumenee, silmä luppaa ja näköhermolle kohdistuu sekavaa siksakkia. Muutenkaan ajatus ei juokse, ja jalkoja pitää raahata perässä.

Hyvä havaintokuva:
Yllä kofeiinivapaan hämähäkin
punoma verkko.
Alla kofeiinin vaikutuksen alaisena
punoma verkko.
Mitä tekee työssäkäyvä väsynyt? Juo piristävää kofeiinia mukillisen toisensa perään eri muodoissa. Narkomaanin tavoin väsynyt hakee piristettä tikut silmäluomissa, turhaan. Väsyttää edelleen. Kofeiini ei piristäkään eikä lisää keskittymiskykyä. Päinvastoin, kofeiini onkin kuin unilääkettä, saa ajatukset harhailemaan ja takaa mahtavat unet.

Tarkempi farmakologinen tarkastelu osoittaakin yksilöllisten erojen pohjalta kofeiinin aiheuttavat erinäisiä ikäviäkin oireita. Kofeiini saattaakin aiheuttaa masennusta, psykoosia ja muita mielenterveysongelmia. Piriste myös kuivattaa elimistöä ja saattaa aiheuttaa kaliumin vajausta, jolloin lihasväsymys ja rytmihäiriöt ilmaantuvat. Kenties kuulunkin tähän yksilölliseen psykoosiporukkaan, joka kalium vajauksessaan vaeltaa haurailla koivilla epäsosiaalisuuden upottavassa suossa ja pyörtyy katsoessaan oravan energistä hyppimistä puusta toiseen.

Itse diagnoosina: kahvin ja teen juonnin vähentäminen. Kenties lisää kirkasvalolamppua. Nyt kuitenkin päiväunille :)

maanantai 9. helmikuuta 2015

Ettei syöpäily vaan unohtuisi!

Sytosalissa haisee kalmalle, ja ikävät muistot kutittelevat oksennusrefleksiäni tuijottaessani ringissä istuvia pipo- ja peruukkipäitä. Jokaiselle tippuu myrkkyä tippalaskijan kautta. Yhdellä on vahva tukka ja hätääntynyt katse. Kaikesta näkee, että hän on ensimmäistä kertaa sytohoidossa ja hakemassa toivoa vakavaan sairauteen. Hoitaja kertoo, mihin hänen tulee ottaa yhteyttä, jos tiputuksen jälkeen ilmaantuu vakavia haittavaikutuksia. Ei käy kateeksi ajattelen ja voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin takaisin hoidon oravanpyörään. Uutena syöpiksellä on tippalaskurit. Minulle myrkyt tippuivat randomisti. Edistystä!

Menin vuosikontrolliin syöpikselle. Lääkärin vastaanotolla kuulin, että sold-tutkimus, jossa olen osallisena, on päättynyt. Nyt odotellaan tuloksia biologisen Herceptin lääkkeen tehoista ja haitoista, kun hoitoketjuna on vuoden Herceptin tiputus tai lyhyt kolmen kerran tiputus. Minä sain lääkettä vain kolme kertaa, jonka oletetaan olevan yhtä tehokas kuin vuoden annos. Nähtäväksi jää.



Herceptinin vaikutusmekanismia
Herceptiniä on käytetty jo 2000-luvun alusta lähtien, mutta haittavaikutusten ja tehokkaiden annospituuksien tutkinta jatkuu. Ennen Herceptiniä, HER-2 positiivinen rintasyöpä oli melko varmasti kuolemantuomio, sillä tavanomaiset sytostaatit eivät kyenneet estämään aggressiivisen syöpäproteiinin vaikutuksia terveisiin soluihin. Voisin verrata HER-2 proteiinia doping-aineeseen, joka buustaa syöpäsoluja kasvamaan ja levittäytymään viereisiin kudoksiin, kunnes syöpäsolut saastuttavat koko kehon. Eli jotain edistystä hoitoon on tullut sitten 1990-luvun (kuulostaa kyllä melko vanhalta hoidolta jo sekin). Siltikin tiedän rintasyöpäpotilaita, jotka ovat menehtyneet Herceptinistä huolimatta. Eli Herceptinkään ei välttämättä pelasta rintasyövältä, mutta se antaa lisää toivoa ja elinaikaa.

Syöpiksellä todettiin, että kaikki on kohdallani nyt kunnossa. Hyvien uutisten lisäksi lääkäri mainitsi myös uusiutumisriskin syöpälaatuni takia (gradus 3, HER-2, metastaasi). Kuulin, että tilastollisesti eniten uusiutumisia tapahtuu ensimmäisten 2-3 vuoden aikana sädehoidon päättymisen jälkeen. Kolmen vuoden jälkeen uusiutumisriski vähenee. Sädehoitoni päättymisestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, joten kolme vuotta kuulostaa pitkältä ajalta jännittää. Sitä ennen saan kuulostella kaikkea epänormaalia kehossani ja miettiä, onko se syövän kätyri, joka kolkuttelee...

Kahdessa kuukaudessa kuoleman enkeli on kolkutellut kolmen syöpätuttuni ovea. Totean: "rauhallista matkaa! En unohda. Miten voisin?"

maanantai 2. helmikuuta 2015

Saunan taakse?

Luomia painaa väsymys, mutta makaan hereillä keskellä pimeyttä. Yritän keksiä selityksiä lonkaa ja polvea piinaavaan tuntemukseen. Jäytävä kipu ei anna levätä eikä vaipua pehmeään utuun, ja mietintää dominoi huono omatunto. Päädyn mollaamaan itseäni etten ole venytellyt riittävästi pitkiin aikoihin. Tosin polvea ja lonkkaa on hiukan hankala venyttää. Tai mitä nyt olen vähän pilatesrullalla pyöritellyt. Polven sisäsivuakin hankasin niin innokkaasti, että siihen ilmestyi mustelma. Kipu toki helpottui hierontahetkellä, koska aktivoin kipuhermoja uudella tavalla, mutta eihän kipu minnekään poistunut.

Kiroilen ja kokeilen toista asentoa. Kipu pahenee, vaikka yritän vuorata polvelle ja lonkalle sivuttaista tukea tyynyillä. Sivuttain nukkumista en edes kokeile, sillä tiedän kokemuksesta joutuvani kääntymään heti takaisin. Makaan siis ainoassa mahdollisessa asennossa selälläni ja vilkuilen kelloa. Töihin pitäisi mennä aamulla. Otan uuden särkylääkkeen ja suosiolla unitabletin. Näytän kivulle pitkää nenää ja nukahdan parinkymmenen minuutin kuluttua rentouttavaan mutta keinotekoiseen uneen.

Suvussani on lonkan ja polven nivelrikkoa. Yhdellä jos toisellakin tuntuu olevan keinonivel jossain jäsenessä. Juuri nivelrikkoa olen pitänyt pitkään kolotusten ykkösteoriana. Tosin kapinoin kyllä sitä vastaan, että vasta +40 saisi keinonivelen. Hiukan olen kuitenkin alistunut kohtalooni, sillä kolotukset tuntuvat kuuluvan elämään ja vanhenemiseen. Niin ainakin tuumataan. Vanhuus ei tule yksin... No toivotaan, että edes tapauksessani kaksin ;)

Kaikesta huolimatta yön pimeinä pitkinä tunteina ajattelen syövän etäpesäkkeitä ja mahdollista osteosarkoomaa, sillä kävellessä polvi tuntuu vinttaavan sääriluuta sisäänpäin ja aiheuttaa kipua. Aivan kuin koko luu olisi taipuisa. Luusyövän heikentämänä se kenties murtuisi pian, ja jalkani pitäisi ambutoida. Ei kiitos ja onneksi aamu koittaa taas. Sytytän kirkasvalolampun, jonka siivellä ajatukset valostuvat. Levon jäljiltä polvi tuntuu paremmalle ja voin hetken hihitellä synkille osteosarkoomamietteille. Pöhkö mikä pöhkö.

Viime viikolla polviasiassa tapahtui jotain uutta. Voisi varmaan ajatella, että homma on "edistynyt" johonkin suuntaan. Viikonlopun seitsemän tunnin tasapainoilu korkkareilla koitui viimeiseksi tuskan pisaraksi. Polvi on turvonnut, eikä sillä voi kivutta astua. Samalla pohjelihas muuttui kovaksi palloksi. Salamana muutuin tohtori Housetareksi ja diagnosoin itselleni laskimotukoksen. Sehän on yleisempää syöpäpotilailla ja on yleinen haittavaikutus tamoksifeenin (rintasyövän liitännäishoito) käyttäjillä. Myös pitkät lentomatkat puoltaisivat kehittämääni diagnoosia, joka on vakava ja helposti kuolemaan johtava tukoksen kulkeutuessa keuhkoihin. Onko minulla jo kiire, pelastumaan? Klenkkaan, en korkkareilla, kohti lääkäriä ja ultraa.

Pirun keksimät kapistukset ja kenties
Bakerin kystan puhkeamiseen syylliset?!
Joka paikassa saan mainiota ja sydämellistä palvelua. Radiologin huono suomenkieli eikä sähläys ultralaitteen geelin kanssa haittaa, kun saan hyviä uutisia laskimotukoksen suhteen. Suorastaan hymyilyttää. En ole vieläkään matkalla manalaan, ja ilokseni saan jonkun syyn kivuille. Ultrassa näkyy hematoomaa sekä nivelkalvontulehdusta. Näiden lisäksi Bakerin kysta on puhjennut, ja neste painaa pohjetta. Oireet ovat miltei samanlaiset kuin laskimotukoksessa. Iso kysymysmerkki on tietenkin kystan syy: tulehdus, nivelkierukan repeämä vai kenties liikkumattomuus. Tällä hetkellä innokas liikkuminen on ajoittunut lyhyisiin "sairaudesta vapaisiin" -hetkiin. Olen taas sairastanut sekä joulu- että tammikuussa. Pientä lämpöilyä on edelleen kahden viikon poskiontelotulehduksen jäljiltä. Liekkö sekään normaalia. Joka tapauksessa olen taas sairauslomalla, ja on sanomattakin selvää, ettei klenkasta tule vuodelle 2015 vuoden työntekijää.

Kun manaan huonoa tuuriani terveyden suhteen, ystäväni sanoo: "Ei ihme, että hajoaa helposti, jos on suklaasta tehty!" Haluaisin viisastella: "Pöh, eihän suklaalla ole kipuhermoja eikä kipujakaan". Mutta todellisuudessa saan olla ikionnellinen. Olen ihminen. Jos olisin tuotantoeläin, minut olisi lahdattu jo ajat sitten. Tuskin edes hellävaroin lopettamalla; luultavasti minut olisi heitetty saunan taakse mätänemään. En olisi edes luodin väärti.

Ja mitä jos olisin elänyt kivikaudella? Olisinko kuollut nälkään tai sairauteen, koska en olisi sairastelun takia kyennyt metsästämään? Tällä hetkellä evoluutio yrittää poistaa, minua heikkoa, kenties syövän varjolla tai masentamalla, jotta tajuaisin itse irtautua voittajasukupolvesta. Kykenenkö siis kaivautumaan kinttuvaivaisena talven saartamasta kodistani "metsälle"? Kuolenko nälkään? Ai niin, ei hätää. Onhan kännykät keksitty. Tulkaa apuun, valkoinen hyhmä on saartanut minut!





sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Suuren suuri nirppanokka vai allergikko?

Ätshuu, ätshuu, ätshuu, ätsuuu, ätsuuuuuh! Hyvää, pahaa, rahaa... Hyvää, pahaa. Jaa, niinpä niin, niisf niisf, trööt.

Kärsin ympärivuotisesta allergiasta ja popsin allergialääkkeitä säännöllisesti. Talvisin yritän lopettaa niiden nauttimisen tai edes vähentää, mutta oireet alkavat välittömästi uudelleen. Usein kuvittelen sen olevan alkavaa flunssaa, mutta todellisuudessa flunssa ei parannu allergialääkkeellä vai onko minulla "ässä hihassa" flunssalääkityksen suhteen... Tuskin. 

Kestoinhokki, Tilli
Maineeltani olen nirppanokka. Koskaan mikään ei käy. "Yök! Olette pilanneet ruuan tillillä. En syö!!", "Tässä leivässä on hiukan liian kova kuori, se viiltää kitalaen rikki. En syö!", "Apua, onko tässä chiliä? Liikaa pippuria... En voi syödä", "Olutta?! Hui, olen allerginen", "Pähkinöitä ja ananasta. Hmm, kielen iho on haavoilla tai huulet täynnä "botoxia"?

Ikäväkseni en ole vieraskorea ja töksäytän visiitilläni hallitsemattomasti ruokakammoistani. Tämän lisäksi haluan uuden lautasen, koska en voi syödä samalta lautaselta erimakuisia ruoka-aineita. Miten voi syödä kalakakkua ja makeaa täytekakkua/juustokakkua samalta lautaselta?! Näissä tilanteissa minulle tulee järkyttävä tunne siitä, että ruoka on pilaantunutta, koska siihen tulee sekoitus jotain epäominaista makua. Ei kait kukaan nauti "saastuneen" ruuan mausta? Tai ehkä makunystyräni vain kaipaavat ravistelua ja siedätystä kuten olen ystäviltäni ystävällismielisesti kuullut. 

Vuoden vaihteessa kokeilin taas siedätystä. Nyt en maistanut olutta, johon miltei kuolin (näinkin on käynyt), vaan yritin taas lisätä chiliä ruokaani. Chili kun on niin kovin suuressa suosiossa kaveripiirissäni. Olen kuulemma täysi nolla, kun en muka voi sitä syödä. En nähtävästi ymmärrä mitään maailman suurimmasta herkusta, joka suo suuren nautinnon makumolekyyleille. Ehkä omat nystyni ovat sen verran hienostuneet, että nautinto tulee ihan tavallisista mausteista, ja chili vain turruttaa makupäätteet. Chiliähän käytetään myös kipulääkkeenä ja psykiatrisessa sairaalassa sen käyttö on suositeltua pakkomielteisten ajatusten "katkaisuhoitona". Näin ollen uskon, että chilin ystävät ovat yksinkertaisesti kapsaisinoidiriippuvaisia masokisteja.


Ostin kuitenkin kaupasta pienen punaisen chilipalkon. Kyltissä luki "chili mieto", ja resepti ohjeisti laittamaan ruokaan puolikkaan chilipalkon. Päätin heti, etten lisää ruokaan puolikasta, vaan pienen senttimetrin pituisen siivun ilman siemeniä. Heti kun aloin käsittelemään chilipalkoa, nenäni alkoi vuotamaan. Pyyhkäisin kädelläni valuvaa nenääni ajatuksissani. Suuri virhe!! Seuraavaksi nenäni hehkui kuin tulipesä. Puuskutin. Hädin tuskin pystyin hengittämään, sillä nenäni oli tulessa.

Mieto chili ei ainoastaan polttanut nenääni. Se myös poltti sormeni. Paloitellessani sitä, sen mehua erittyi ihooni ja kynsien alle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tehokas käsien viileä suihkutus ei vienyt ihoreaktiota pois saati maitotuotteiden mahdollinen neutralisointi. Tunsin kärsimystä joka kerta, kun sormet edes hipasivat jotain pintaa. Yön valvoin tulisen nenän ja sormenpäiden kanssa.

Kärsimystä aiheutti myös syömäni ruoka, jossa ei ollut nimeksikään chiliä. Suun ja nielun oli vallannut polte ja kipu. Tunsin kuinka ruoka siirtyi vatsaan ja suolistoon. Kipupiste siirtyi tasaisesti peräpäähän, eikä neutralisointia tuntunut tapahtuvan. Koin kuumeista tunnetta vuorokauden. Tulipa selväksi, ettei minussa ole masokistin vikaa. Voinen kenties vain ylpeillä nirppanokkamaisuudellani ja hienostuneilla kaiken maistavilla makuhermoilla. Hikoilkaa te muut, joiden makuhermoja kutittelee vain tymäkämmät kidutteet. Nirppis on puhunut ja jatkaa valitsemallaan tiellä! 


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Täysin toisenlainen joulukuu

Vuonna 2013 vietin joulua sytostaattihuuruissa. Voin huonosti. Olin apaattinen ja väsynyt, mutta tein silti rutiinijoulua. Tavallinen joulupuurtaminen kuului jo vuosikymmenten ajan joulukuuhun, joten haalin muun muassa joululahjoja kolmen viikon sytostaattivapaalla. Pakko! Samalla jynssäsin lattioita, ja isä tamppasi mattojani. Vanhuksia yritin auttaa parhaani mukaan, ja kipusin tikkailla milloin verhojen ripustamiseen ja välillä joulukuusen koristeluun. Omat sormeni tungin myös jouluruuan laittoon. Siinä jouluaatto meni yleensä kolmestaan vanhusten kanssa ja seuraavana päivänä sukusyöminkien parissa; traditio vuosikymmenten ajalta.

Quantas, ehkä maailman paras lentopalvelu
Vuonna 2014 seurasin etäisesti muiden tuttujen jouluvalmisteluja ja -suunnitelmia Australiasta käsin. Eräillä perinteet jatkuivat, kun taas toiset heittäytyivät kylpylän vesiliukumäkeen ja osa laivalle valmiiseen jouluun tai ulkomaille. Ensimmäistä kertaa pysähdyin tarkastelemaan mielenkiinnolla muiden joulun- ja vuodenvaihteenvalmisteluja, sillä nyt siihen oli aikaa omalta touhotukselta. Vaikka jokaisella on omat perinteensä juhlapyhien tekemiseen, niin kaikilla taisi kuitenkin olla toiveena valkoinen ja onnellinen joulu sekä terve uusivuosi.

Flinders street station
Joulukuussa hyppäsin lentokoneen kyytiin kohti kesää. Matkasin Australiaan, jossa jouluhössötyksestä ja joululauluista ei ollut tietoakaan, ainakaan paljoa. Yli kolmenkymmenen lentotunnin jälkeen aurinko porotti, ja ihmiset olivat iloisen rentoja. Kevät oli muuttunut kesäksi, ja kukat olivat puhjenneet kukkaan. Siideri terassilla muistutti kuumasta Suomen kesästä, eikä joulunodotuksella ollut mitään merkitystä. Ei joulukiireitä tai -lahjoja; vain omaa aikaa ja taas yksi toteutunut unelma.

Ensimmäinen lomaviikko sujui mukavasti Melbournessa ystävieni hellässä ja hauskassa huomassa. He olivat kaikessa sydämellisyydessään luopuneet omasta makuuhuoneestaan ja antaneet sen minun käyttööni. Bless you! Kyseisissä puitteissa jetlagistä olikin helppo selviytyä kahdessa päivässä melatoniinin ja rentouttavan seuran turvin. Väsymyksen poistossa auttoivat myös mureat suussa sulavat kengurupihvit ja aussien hyvä siiderivalikoima. Voiko parempaa olla: ystävät, maukas ruoka ja kitalakea kutittavat poreet.
Melbournen keskustaa
Lähiötä

Melbourne osoittautui varsin kotoisan kivaksi kaupungiksi siitä huolimatta, että ihmisiä siellä asusteli enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. Hauskaa Melbournessa kenties oli sekin, etten kokenut olevani täysin turisti, vaan asustelin ystävieni luona lähiössä muiden paikallisten tapaan ja nautin erilaisista illanvietoista ympäristöissä, joihin en ole koskaan uskonut pääseväni tai meneväni. Vai kuinka moni on bilettänyt suljettujen muurien sisäpuolella laukkaranchilla?

Jättimäisellä ranchilla järvineen vietettiin "barn (=lato) warming" -juhlia, jossa ystäväni työkaveri, Brent, muutti päätalolta "latoon" ja järjesti kavereilleen tupaantuliaiset. Mielikuvissani ladossa oli heinäpaaleja, ja lautojen välistä puhalsi viheliäinen tuuli. Kattia kanssa (niitäkin siellä oli, katteja), Brent asuikin varsin mukavasti yhdessä monesta ratsutalleista. Puitteet ja mukavuudet hipoivat kotoisuutta ja maanläheisyyttä.

Lammas
Juhlat muodostuivat hauskaksi jo senkin takia, että minut, ventovieras kuokkija, otettiin lämpöisesti vastaan. Lisäksi paikallinen ruokakulttuuri tuli erinomaisesti tutuksi tällä visiitillä. Kokonainen lammas pyöri vartaassa viilenevässä illassa heinäsirkkojen viulukonsertossa.  Toisessa grillissä valmistui erilaisia itsetehtyjä, lihaisia makkaroita. Näiden lisäksi tarjottiin lisukkeita. Voin sanoa, että BBQ oli herkullista ja lammas mureaa. Juhlaväkeä järkytimme tuliaisillani. "Jälkiruuaksi" Suomitytöt tarjoilivat salmiakkikossua, leijonalikööriä sekä erilaisia salmiakkimakeisia. Vastaanotto oli oksentamisesta/sylkemisestä kunnon makusteluun. Eräät jopa väittivät nauttineensa mustasta mausta ja palasivat pullolle/karkkipussille for bad black liquorice...

Jotta koko kirjoitus ei mene liian kosteaksi, jätän mainitsematta villit jatkot lopetetussa kahvilassa, ja siirryn Melbournen St. Kildan rannalle.

Auringonlasku St. Kildalla
Sinipingviini

 Auringonlasku, pingviinit ja kitesurfing muodostivat hienon iltanäkymän merelle St. Kildalla. Rantsussa oli muutakin mukavaa kuin meri, sillä Openair leffailu oli nautittava kokemus merenrannalla, alla tähtitaivaan. Välillä kesken leffan huomasin tuijottavani ympäristöä ja tähtiä enemmän kuin itse elokuvaa. Vedin syvään keuhkoihin meri-ilmaa, ja kiitin mielessäni, että sain nauttia elämästä edelleen. Pienen kiitollisuushetken jälkeen palasin taas säkkituolitodellisuuteen, otin palan pizzaa ja lasin kuohuvaa. Viihdyttävä leffa jatkukoon.

Toki turistijuttujakin tein. Eihän Aussivisiitti ole mitään ilman villieläimiä. Koska eläimet eivät tulleet minua lähiöön katsomaan, paitsi jättilepakot ja possumit, lähdin retkelle. En kuitenkaan päässyt Healesvilleen ihmettelemään nokkaeläimiä, joten päädyin Churchillin ja Phillipin saarten bussimatkailuun, kuten moni muukin turisti.

Koalaa tuotiin halattavaksi
Matkalla saarille vein rahojani Moonlit Sanctuaryyn. "Rahastus" ei vaivannut minua, sillä todellakin uskon, että rahat menevät eläinten hyvinvointiin. Maksoin muunmuassa extraa, että pääsin likistelemään koalaa eli pussikarhua. Koalan papanakakka tuoksui eukalyptukseltä, enkä aikonut jättää nuuhkintaa pelkkään kakkaan. Ainoastaan eukalyptuksen lehtiä syövä karhu oli yllättävän iso, leppoisa ja pörröinen. Sen turkkiin upposi molemmat käteni ja tuuhea turkki kutitti nenää nuuhkiessani laiskanpulskaa lehtiä mussuttavaa koalaa. Ihana ja raikas suloisuus oli hän, siis koala ei toi kuvan setä!!

Koalan luota en olisi hennonut lähteä, mutta kengurut kutsuivat. Kävellessäni kohti kengurumetsää bongasin wombatin, joka kuorsasi pesässään. Hassu pussieläin sekin. Ja sitten ne kengurut ja wallabit. Olin kuullut, että "pomppijat" saattoivat olla vihaisia ja läpsästä turisteja, joten lähestyin hyppiviä, pitkähäntäisiä eläimiä hiukan varoen. Varovaisuus oli hetkessä tiessään. Heitin repun selästäni ja istahdin keskelle kenguru- ja wallabilaumaa varomatta mahdollisia skorpioni- tai hämähäkkiansoja. Osa pussieläimistä nuuskutti tukkaani, mutta suurinta osaa pitkäripsisistä söpöläisistä kiinnosti kantamani kenguruherkku (siemeniä, pellettejä...), mikä oli tarkoituksenakin. Tyrkytin jyväsiä pienille ja suurille. Rapsutin ja halasin. Ihmettelin hassuja pomppijoita ja hyppäsin itsekin toisen luota seuraavan luokse. Suoraan sanottuna: I fell in love!
Wallabi "vauva"
Common Wombat

Kenguru ja joku Chica Loca
Kakadu
Papukaija mun repun kimpussa


Ikävä kyllä saaret odottivat, joten kengurut ja wallabit lintuineen jäivät taakse. Taakse jäi myös reppu lompakkoineen... Bussissa iski jano, mutta reppu pulloineen oli teillä tietymättömillä. Onneksi bussi lepäsi kääntyvillä pyörillä, ja sitä kuljetti pitkäpinnainen kaveri. Palatessani takaisin kengurumetsään reppu lojui maassa vetoketjut aukinaisina ja kaikki tavarat tallessa. Huh, kengurut eivät innostuneet juomaan vesipulloa tyhjäksi :)

Lampaan keritsemistä
Sydämeni tykytti. Ei reppuepisodista vaan onnesta. Vuosi sitten ajattelin kuolevani. Nyt rapsutin koaloita, haistelin eukalyptuskakkaa ja syötin pomppu-kenguruita. Näiden ihanuuksien jälkeen lammasfarmin koiratemput ja lampaiden keritsemiset tuntuivat latteilta, ikävä kyllä. Fiilistä nostatti kuitenkin Phillip saarelle vievä kaunis merenrantatie, jonka mäkisissä heinikoissa wallabeja pomppi siellä täällä. Minä ja muutama muu seurasimme niiden liikehdintää silmät ihmetyksen vallassa jokaista liikettä ahmien ja ihastuksesta huokaillen.

Phillip saaren suurimpina vetonauloina toimivat sinipingviinit, ja pingviiniparaati oli saanutkin saarella valtaisat mittasuhteet. Minua hiukan hävetti istua rakennetussa katsomossa tuijottamassa pingviinien vaellusta merestä pesäkoloihinsa illan hämärtyvinä tunteina. Oli toki söpöä nähdä pienten taapertajien pullahtavan merestä rannalle, kerääntyvän ryppäiksi ja vaappuen katsomojen välistä kohti kallion koloja poikasiensa luo. Valokuvaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, sillä pingviinin häkeltyminen esimerksi salamavalosta saattaa poikasen vaaraan, sillä emo tai isä oksentaa poikaselle tarkoitetun ruuan väärään paikkaan, ja poikanen jää ilman. Kiinalaiset turistit eivät kunnioittaneet luontoa saati noudattaneet kieltoja. Järkytyksekseni he myös heittivät roskia luontoon. Hyi hyi ja minusta kehkeytyi rasisti.

Ferntree
Luonnollisestikaan Australian ihanuudet eivät loppuneet eläimiin tai muihin elämyksiin. Luonnon lisäksi nähtävyydet ja upeat maisemat olivat vertaansa vailla. Olin aina halunnut nähdä 12 apostolia ja viilettää pitkin eteläistä Great Ocean Roadia. Mielikuvissani tosin aurinko porotti siniseltä taivaalta, mutta todellisuudessa vettä vihmoi ajoittain niin paljon, että taitavat surffarit ja kauniit hiekkarannat peittyivät vesitihkun taa. Ferntree metsään en halunnut lähteä kastumaan, mutta onneksi ikävä kosteus taukosi ajoittain ja sain kokea ekstaasin nähtyäni apostolien kunnioitettavan rivistön. Kyllä oli komiaa, ja ajoittain mieleen pulpahti ajatus: "olisipa ihana asua täällä!"
Twelve Apostoles, Great Ocean Roadin varrella

Viikon jälkeen koitti jäähyväisten haikea hetki, ja viiletin Australian sisäisellä lennolla pohjoiseen, päämääränä Cairns ja suuri valliriutta. Viiden tunnin lennon jälkeen kävelin lentoaluksesta paahtavan kosteassa helteessä kohti terminaalia. Paita liimautui selästä ihoon kiinni, ja hikipisarat tippuivat lyhyestä tukasta korvakäytävään. Puuskutin punaisena rinkka selässä pick-up paikalle. Huh huh, hotelliin ja suihkuun.

Cairns oli miljoonakaupungin jälkeen mukavan pieni ja kompakti rantalomakohde. Pakollisena nähtävyytenä siellä ja koko Queenslandin alueella vallitsi Unescon perintökohde Great Barrier reef eli suuri valliriutta. Tämän lisäksi myös Daintreen viidakkometsä. Molemmat kuuluivat mielenkiinnon kohteisiini, joten varasin heti seuraavalle päivälle matkan valliriutan elävään korallimaailmaan.

Uusin mielenkiintoni kohdistui scuba divingiin. Ajattelin, että olisi korkea aika kokeilla sukeltamista laitteiden kanssa. Ainakin puitteet ja näkymät olisivat ikimuistoiset. Sukeltamista varten joutui täyttämään terveyskyselyn. Terveyskyselyssä kävi ilmi leikkaus ja rintasyöpä, joten miehistö joutui kysymään lääkärin mielipidettä turvalliseen sukellukseen. Mielipahakseni en saanut lupaa sukeltaa. Sädehoidosta ja kemoterapiasta oli liian vähän aikaa. Terveysriskit olivat liian korkeat... Suoraan sanottuna olin jo tyystin unohtanut matkalla koko syövän. Tunsin oloni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Elämä ei voinut olla parempaa! Harmillisen typerä muistutus epäonnestani...
selfie

Valliriutalla tyydyin snorklaamaan märkäpuvussani. Olin valinnut matkan, jossa pääsen olemaan mahdollisimman pitkään merellä, ja snorklaus-innossani poltin pohkeeni, joita märkäpuku ei suojannut.

Joku fisu ja korallia
Ensimmäisenä Nemo kala ui vastaani värikkään korallin lomasta ja usea muukin utelias uskaltautui iholle. Hassua ja ihmeellistä, miten paljon elämää merenpinnan alla asusti.

Kuulen vieläkin korvissani huminan ja veden liplatuksen. Tuntui, ettei maailmassa ollut muuta kuin minä ja meri. Rauhoittavaa!

Skyrail Kurandaan
Reissu olisi ollut vajavainen ilman viidakon kuumutta. Lähdin 37 asteen kuumuudessa ylös vuorille, metsään ja viidakkokylään. Hikinorot valuivat päästäni kehoa pitkin alushousuihin. Ilmanala ei kirvoittanut minusta innokasta liikkujaa, vaikka korkeat viidakon puut heittivät ylleni mukavan suojaavan varjon auringon armottomalta paahteelta. Ja voi että, miten ne puut olivatkin hassuja. Kesken puiden runkoa kasvoi saniaisia, jotka loivat mukavan pesän käärmeille ja linnuille. Erinomaisen hauska yksityiskohta.

Leppoisan ja kuuman Cairns-lomailun jälkeen lensin Sydneyyn, jonka kauneudesta olin kuullut ylistystä jo Budapestissa tapaamiltani ihmisiltä. Odotukseni olivat todella korkealla, ja minut vastaanotti mukavan kumpuileva miljoonakaupunki, ja taksikuski, joka halusi viedä minut "treffeille". Ihmettelin kaupungin mahdollista vieraanvaraisuutta. Kuuluiko illallinen taksikyydin hintaan vai oliko kaupunki täynnä outoja hiippareita? Epäilevä Essi ei tykkää...

Harbour Bridge ja Sydneyn oopperatalo
Hotellini sijaitsi keskeisellä paikalla, mutta kodittomat, kerjäläiset ja tappelu hotellissa eivät edistäneet mielikuvaa Sydneystä maailman kauneimpana kaupunkina. Tämän lisäksi osuin keskelle tulipaloa ja panttivankidraamaa, sillä hotellini sijaitsi lähellä Lindtin kahvilaa. Tästä syystä keskustan kadut olivat suljettuina, ja kaupunki vaipunut kaaoksen valtaan. Toki Sydneyn oopperatalo oli arkkitehtuurisesti kaunis kuten myös Sydney Harbour Bridge ja moni muu paikka, mutta yleisfiilis jäi latteaksi.

Onneksi lähdin Sydneyn vilinästä haistelemaan raikasta ilmaa Greater Blue Mountains alueelle, jossa kasvoi noin 120 erilaista eukalyptuspuulajiketta. Vuoret kuuluivat Unescon maailmanperintöluettelon suojelukohteisiin, ja siellä tuoksui mukavasti eukalyptukselle. Puiden haihtuvat öljyt taittoivat auringonvaloa siniseen, mistä vuoret olivat nimensä saaneetkin. Siellä oli kyllä tosi kaunista.

Aurinko porotti armottomasti, mutta metsässä oli hiukan viileämpää. Kuvittelin näkeväni riikinkukon, sillä lyyralinnulla on samantapainen pyrstö. Yritin epätoivoisesti ottaa vilkkaasta linnusta kuvaa. Se tuntui vain nauravan sulkiinsa ja matki kameran ääntä. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen tyydyin ihastelemaan sen kylpyhetkeä vesiputouksessa.

Kaikki kaunis loppuu joskus. Palasin Suomeen keskelle viimaa. Jostain, luultavasti töistä, onnistuin imuroimaan itseeni noroviruksen. Olen kuumeillut ja ripuloinnut. Ikäväkseni maailma huutaa taas nimeäni. Pöh. Tulisi edes mukavat talvi-ilmat, että pääsisi vaikka hiihtämään. G' day folks!


Matkan pääkohteet: Melbourne, Cairns ja Sydney