Kohti uutta rintaa vol 1

Se sama kysymys on askarruttanut mieltäni jo pari vuotta. Välillä se ahdistaa ja pelottaa. Välillä koen olevani turhamainen. Toisaalta kysymyksen edessä kuulen viulukonserton alkutahdit uuden ja ehjän elämän puolesta. En kuitenkaan näe vaaleanpunaisia pilvilinnoja uudesta kauniimmasta vartalosta, enää. Minua pelottaa. Pelkään epäonnistumista, kipua, huonovointisuutta ja jaksamista uuden edessä. Kykenenkö sitoutumaan reilun vuoden projektiin, kohti uutta rintaa?

Rinnankorjausajatus putkahti esille konkreettisesti keväällä, kun minut leikannut kirurgi kirjoitti lähetteen Töölön sairaalaan. Haihattelijana en ottanut asiaa kovin tosissani, ja ajattelin kutsun ehkä tulevan joskus loppuvuodesta tai ehkä vuonna 2016. Yllätyksekseni sairaala postitti kutsun jo samalla viikolla, edelleen mysteeriksi jääneenä, vanhempieni osoitteeseen, jossa kirje Töölön sairaalasta aiheutti vanhoille ihmisille ylimääräisiä rintatuntemuksia. "Onko tyttömme sairaampi, kuin mitä hän antaa olettaa!". Onneksi ei!

Paperisesta todistuskappaleesta huolimatta työnsin päätä pensaaseen, enkä halunnut ajatella koko asiaa. Todellisuus iski päivää ennen vastaanottoa. Aionko todellakin kyetä uuteen isoon prosessiin, taas?! Painajaiset rintasyövästä ja leikkauskivuista aiheuttivat unettoman yön.

Vastaanottoaamu alkoi migreenillä. Bussi kohti Töölöä oli täynnä hiuslakkaa sekä lemuja haju- ja partavesistä. Tunsin kuinka paineen tunne kohosi kohti kurkkua. Äkkiä ulos bussista oksentamaan. Pakottauduin seuraavaan bussiin, jossa istuin sormet sieraimissa blokaten mahdollisia migreeniä pahentavia "tuoksuja". 

Töölössä voin edelleen huonosti, ja pääni oli räjähtää jyskytyksen voimasta. Hikoilin, tärisin ja joku hoitaja talutti minut ilmoittautumistiskiltä neurokirurgian osastolle apua hakemaan. Sieltä minut talutettiin takaisin alakertaan. Eihän minulle pään operaatiota oltu tekemässä. Pikku migreenikohtaus vain, no big deal. 

Jotenkin onnistuin pääsemään Töölöntorin apteekkiin. Onneksi reseptissä oli vielä jäljellä migreenin täsmälääkkeitä. Suihkautin Imigran lääkettä sieraimeen toiveena pikaisesta helpotuksesta ja odotin Töölön sairaalan vastaanottoaulassa omaa aikaani. Aulassa pyöri vanhempi tissipuolinen nainen tukuisan harmaakiharaisen tukkansa kanssa. Hän ei edes peitellyt toispuoleisuuttaan. Hän näytti olevan sinut itsensä kanssa ja kantoi tyylikkästi toispuoleisuutensa. Arveluni tuskin osui väärään; hän oli takuulla samalla asialla kuin minäkin, kohtalontoveri. 

Melko tuhti rouva, plastiikkakirurgi, kutsui minut huoneeseensa, jossa tietokoneen vieressä istui nuori tyttönen. Tyttösen läsnäolo ei selvinnyt minulle, sillä hänestä tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen tehtävänsä oli nähtävästi Rinnankorjausleikkauksen-käsikirjan tulostaminen, mutta hän ilmoitti, ettei käsikirjoja ollut, eikä sitä voinut tulostaa. Tuhti rouva tuhisi, huokaili ja ojensi opuksen minulle vastaanoton lopulla ilman mitään tulostusongelmaa.

Vastaanotolla ensitöikseen tuhti plastiikkarouva komensi: "Vaatteet pois". Hän puristeli ja likisteli minua selästä, vatsasta, pakarasta sekä reisistä. Hän näytti miettivältä ja tokaisi olevani liian läski vatsan tram-kieleke-kandidaatiksi. Migreenin kourissa tajunnantasoni oli muutenkin alentunut, joten tajuntaani iski vain sanat; liian läski. Sanattomasti huusin: "petos!! häväistys!" Eikö minun käskettykin kasvattaa vatsamakkaroita ylimääräistä tissiä varten? Mitä tapahtui ajatukselle, että omasta rasvasta tulee paras tissi? Minut on huijattu lihomaan, ja nyt olen vain huono kandidaatti, läski ja tonnikeiju. Hei haloo, haluan litteämmän vatsan ja pehmeän tissin!!

Tunnemyrsky aiheutti hikoilukohtauksen. Vasta viikko sitten kuiskasin kullalleni, että hän luultavasti silittää uutta tissiäni hyväillessään vatsani jylhiä muotoja, varsinaisia alppikukkuloita. Miten harhaluuloinen olinkaan. Rinta rakennettaisiinkin reisilihaksesta eikä vatsasta. Elämä yllättää jälleen.

Rinnankorjausleikkauksesta tuleva fakta oli musertavaa, enkä kuullut plastiikkakirurgin suusta mitään kannustavaa tai positiivista kyseisestä leikkauksesta. Migreenikipu alkoi tuntua pieneltä rinnan ja siirteen kuolioriskin rinnalla. Tiedossa olisi elämäni pahimmat kaksi vuotta, jolloin koko elimistö keskittyy paikkaamaan siirrealuetta ja yrittää hyväksyä uuden rinnan verisuonituksineen. Tiedossa olisi hoitoa tehostetussa valvonnassa ja sairaalan vuodeosastoilla. Jatkossa myös uutta leikkausta, nännin tekemistä ja nännin tatuointia. Puhumattakaan kontrollikäynneistä.

Pääni pyöri edelleen hurrikaanin jäljiltä, kun tuhti rouva kysyi, mitä ajattelin. Pelko ja kauhistus voittivat ykkössijan, ja hyvänä kakkosena tuli painajaismainen kuva reisipuolisuudesta reisisiirteen takia. "Olisinko taas vajavainen?", kysyin kauhistuneena. Kuulemma en enää kymmenen vuoden kuluttua, kun elimistö kompensoisi reisien kokoeroa, ja arpi jäisi alushousujen alle. Tietenkään en muistanut kysyä, tarkoittiko hän mummoalkkareita...