sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Sairastupa

"Ootko taas sairaslomalla, kun auto ei ole liikkunut moneen päivään?". En voi olla huomaamatta painotusta sanassa taas ja olen heti puolustuskannalla. Juu ei oo liikkunut, auto eikä sairas akka. Samalla soimaan itseäni. Pitikin lähteä postilaatikolle ja sairastuvan ulkopuolelle Uteliaan armoille. 

Sanon lyhyesti: "Kyllä. Olen saikulla" ja jatkan sitkeästi eteenpäin kohti postilaatikoita, vaikka jokainen askel tuntuu epämukavalta. "Mikäs nyt vaivaa?" Utelias jatkaa ja lähtee mukaani. En millään jaksaisi selostaa sairauskertomustani ventovieraalle, uteliaalle naapurilleni, mutta huomaan avautuvani polvivaivastani. Utelias katsoo epäuskoisesti, sillä seison ja liikun kahdella jalalla. Jaloissa ei näy ulkoisesti mitään vikaa; ei kipsiä tai kyynärsauvoja. En voi olla sadattelematta, että eipä ollut samainen mamma pihalla passissa, kun kinkkasin yhdellä jalalla muutama päivä aiemmin enkä päässyt autoon. Tuskin olisi edes avukseni tullut. 

Utelias mumisee näennäisen myötätuntoisena ja nyökkäilee, kun selitän kipeästä ja turvonneesta polvestani. On taas zumbat zumbailtu ja steppailut steppailtu tältä erää. Utelias on samaa ikäpolvea vanhempieni kanssa, ja tiedän sanomattakin, mitä hän ajattelee sairastelustani. Töihin mennään vaikka pää kainalossa, eikä jalkavaiva näytä kovin pahalta, ainakaan Uteliaan näkökulmasta. Punnitsen mielessäni: kumpi on häpeällisempää, työttömyys vai töistä poissaolo sairauden takia? Päädyn mietinnässäni sairaslomaan, koska paikkakunnalla on paljon työnsä menettäneitä sankareita. 

Häpeän sairastaa. Taustalla ovat kodinarvot epäilemättä. Sairas on heikko, epäkelpo ja luuseri eli yhteiskunnan elätti. Naapureilta ja sukulaisilta sairauden läsnäolo tulee ainakin peittää. Se on häpeä. Darwinismin mukaan heikot häviävät henkiinjäämiskamppailun, ja menneinä aikoina olisinkin ollut tuota pikaa toukkien muonaa. Nyky-yhteiskunta ei ole niin raadollinen ja pitää heikotkin elossa, mutta syyllisyys heikkoudesta elää kulissien takana. Modernissa yhteiskuntassa perinteinen darwinismi toimii lähinnä itseohjautuvasti. Heikot poistavat itse itsensä. 

Sairastupani on kuin kenttäsairaala hyvin varusteltu ja valmis seuraavia taisteluja varten. Vallihautaa eikä ilmatorjuntaa ole, mutta varustetaso kelvannee poterossa elävälle maakravulle. Säilykkeitä ja pakasteita on varastossa kriisitilanteita varten. Hoitopuolessa on toivomisen varaa ja jatkuvasti parannettavaa. Kannattaisiko kompressio laittaa suomumaisesti ristiin, olisiko kinesio parempi vai valmis tuki. Lääkekaapin sisällöllä tosin lääkitsisi koko komppanian. Se ei liene ylpeyden aihe yksityishenkilöllä mutta silti ikävä tosiasia. Tyytyväinen olen kuitenkin kylmäpakkauskokoelmaan, koolla on väliä. Niiden avulla kivunlievitys ja turvotuksen alentaminen ovat parasta hoitoa. 

Sairastuvassa elämme me, minä ja syntipukkini bilirubiini. En kaipaa useinkaan seuraa, sillä sairauteni skaalaa on vaikea tajuta ja ymmärtää. Olen melkoisen rajoittunut ja pyrin minimoimaan mahdolliset katastrofit vieraassa paikassa ja seurassa. En epäile hetkeäkään, etteikö ystävät, tutut ja tuntemattomat olisi tyystin kyllästyneitä vaivoistani kuulemaan ja ennen kaikkea kokemaan tai kiikuttamaan sairaalaan. Tikusta voi toki kanssani tehdä asiaa mahdollisiin noloihin, hiljaisiin hetkiin kysymällä: "Mitä sun silmäfinneille kuuluu? Entäs epikondyliitit tai migreeni? Ootko viime aikoina onnistunut kaappaamaan Noroa tai Clostridiumia?". Jos hoidetaan nykyinen vaiva alta pois, niin voidaan palata taas edellä mainittuihin. Mikään ei ole niin varmaa kuin uudet ja vanhat vaivat. Se on kun epämiellyttävien ihmisten vierailu. Tervetuloa. Terveys ja onni saisivat tulla, mutta muilla ei olisi niin väliä. 


torstai 14. maaliskuuta 2013

Alussa oli kohtu ja lapsi

Olen ollut sairaanloinen ehkä aina. Ei kiinnostanut vauvana synnytyskanava saati maailma. Kohdussa olisin voinut pötkötellä iäisyyden. Harmi, että pakottivat syntymään. Siitä se sitten alkoi, jonkun sortin sairastelu ja kohelluskierre. Olin keltainen vauva. Joku voinee ajatella; kinukki. Ehei, minussa ei ole pisaraakaan aasialaista tai muutakaan keltaisuutta aiheuttavaa geeniä. Supisuomalainen tylsimys, joka, noh, oli vaan sairaanloisen keltainen, mutta muuten kaunis; lapseksi. Kaunis, vaikka itse sen sanonkin. Ja vaatimattomuushan ei kaunista!

Mistä keltaisuus johtui? Bilirubiinin kertymisestä vereen. Bilirubiini on punasolujen hemoglobiinin hajoamistuote, joka maksan tulisi laittaa uusiokäyttöön. Mun maksaa tuo duuni ei silloin kiinnostanut.
Keltaisuus voi johtua myös äidin ja lapsen veriryhmien yhteensopimattomuudesta. Voisiko siis yleistää, että tästä johtuu vaikea äitisuhde myöhemmällä iällä? Entä alkoholin sopimattomuus ja anemian rajamailla eläminen? Ainahan voi leikitellä näillä ajatuksilla, vaikkei tieteellistä näyttöä löytyisikään.

Keltaisuus voi aiheuttaa aivovauriota. Voimakas keltaisuus vaatii sinivalohoidon. En tainnut saada sitä, koska silloin sitä ei ollut. Itseasiassa en saanut mitään hoitoa. Äiti ei ainakaan muista. Äidin muistikuvat mun vauva-ajasta kiteytyivät seuraavasti: "sä pilasit mun kropan, senkin jättivauva!". Siispä onko mulla aivovaurio? Siinäpä vasta oiva kysymys. Mikä aivovaurio on? Kehitysvamma, älyllinen jälkeenjäänneisyys tai jollain tasolla fyysinen vajavaisuus. Olenhan mä välillä vähän hidas, mutta onhan mulla korkeakoulututkinto ja muutama muu tutkinto sen lisäksi; sentäs. Onko se todiste älyllisyydestä? Taidan olla vain päämäärätön. Ainakin matemaattisesti olen lahjaton, joten taitaa mulla aivovaurio olla. Vaurio on luultavimmin rajoittunut päälaenlohkoon, joka vastaa matemaattisesta älykkyydestä. Tai sitten matemaattinenlahjattomuus on seurausta muutamasta saamastani päätällistä. Oli miten oli. Tosiasia on silti sama, lahjaton. Fyysisesti olen vain heikko mutta perusterve.

Mistä on heikot lapset tehty? Huonolta kuulostaa; sokerista, vedestä ja kenties bilirubiinista. Tosirakkaus solmittiin minun ja sokerin välille jo vauvana, sillä en syönyt mitään. Jättivauvasta tuli minimaalinen anorektikko. Ruoka ei maistunut. Epäilen, että minussa asui jo silloin pieni räyhähenkinen kapinoija, joka kapinoi pakotettua debyyttiä vastaan. Itsemääräämisoikeuttani sorrettiin. Neuvolakirjassa oli lastenlääkärin tuskaiset merkinnät siitä, että lapsen suuhun pitää tunkea edes jotain. Yllättäen mehu ja sokeri maistuivat. Siis huomatkaa, vain ruokosokeri. Tarkat makunystyräni erottivat jo silloin feikin oikeasta :) Ei maistunut maito, kalkkitabletit eikä D-vitamiinisuklaa. Ehkä sokerin lisääminen äidinmaitoon olisi auttanut, ehkä. Siinäpä vinkki "anorektikko"vauvojen (tai itsetuhoisten) vanhemmille. Olkaa hyvät, ei kestä kiittää.