Ärsyttää. En ole ennen mennyt hoitoihin taksilla, mutta ajattelin säästää luontoa ja kuluja. Nyt jaoin taksin tuttuni kanssa, ja menimme samaa matkaa sairaalaan. Taksikeskus lähetti kuskiksi moottoriturvan, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Hänellä oli viimeinen tieto kaikesta syöpään liittyvästä, koska hän oli lukenut lääkäri Joensuun syöpäkirjan. Itse asiassa, ärsytys alkoi jo ennen sitä, sillä jouduin kinkkaamaan kipeällä polvella taksia vastaan, koska moottoriturpa ei ymmärtänyt osoitettani. Kermapersettä tämä ei miellyttänyt, joten jonkunlainen sanaharkka siitä syntyi.
Huomasin, ettei taksilla matkustaminen ollut yhtään sen mukavampaa kuin julkisillakaan. Inhoan molempia. Jostain kumman syystä vieraat ihmiset ärsyttävät. Heillä on omituisia tapoja ja juttuja. Hajusta puhumattakaan. Taitaa olla turvallisinta mennä hoitoihin omalla autolla, omassa hyvässä seurassa. En kestä kyydin odottelua tai huonoa musiikkia. Kaiken lisäksi kyseinen taksi vei minut "väärälle" ovelle, vaikka sanoin mille ovelle minut jätetään. Oven kohdalla vielä huusin, että jään pois kyydistä. Moottoriturpa jatkoi matkaa ja hölöttämistä. Hän oli päättänyt ajaa sairaalan takapihalle. Jos oltaisiin ulkomailla, niin tippiä ei heruisi.
Päivä ei jatkunut yhtään sen paremmin. Syöpiksellä oli eri hoitaja kuin normaalisti, ja hän alkoi valittamaan, kun tulin liian aikaisin. Taksin vika sekin. Sytosalissa oli ylimääräisiä paikkoja, mutta hän hätisti minut yleisiin tiloihin. Yleiset tilat olivat pullollaan... noh... kaikenlaista hiihtäjää. Mistä lie karanneet.
Hoidot eivät jatkuneet sen paremmin. Suoniyhteys ei auennut. Neulaa sinne tänne ja ihonalaiskudos pullisteli natriumkloridista. Samalla alkoi pieni jutustelu lapsen lapsista. Vitutuskäyrä jatkoi kohoamista. Sen lisäksi huomautin, että olivat unohtaneet taas punnita minut, vaikka kommentoin edelliselläkin kerralla lihoneeni melkoisesti. Kuulin, että punnitus ei kuulu perustoimintoihin. Niinpä jämäkästi ilmoitin huoleni liian pienestä annoksesta. Huoli osoittautui aiheelliseksi. Minut oli unohdettu, taas. Painoni oli hilannut ylöspäin niin paljon, että annos oli riittämätön. Nyt minä, seurueeni ja taksikuski odotamme lisäannoksia jokaisesta sortimentista.
CEF koktaili; syklofosfamidi-epirubisiini-fluorourasiili, tippuu suoneen ensimmäistä kertaa. Niiden kyytipoikana oradexon ja granisetron. Mielenkiinnolla odotan "oloja", nyt kun annokset on tarkastettu, ja saan lisää herkkuja. Tähän mennessä "oloja" ei ole juurikaan tullut. Lähinnä pohdin: "miten lääke voi auttaa, jos se ei tunnu missään?!". Kyllä myrkkyistä oloja pitäisi saada. Mahdollisimman pahoja ainakin.
Ehkä pahinta kaikessa oli se, että hoitajat napostelivat suklaata kaiken aikaa. Tietenkään sitä ei tarjottu potilaille, mitä pidän suurena epäkohtana. Aina seurassa pitää tarjota muille. Peräänkuulutan hyviä tapoja. Tosin itseltäni ne ikävä kyllä aina unohtuvat. En voi syyttää taksia tästä. Syytän siis syöpää.
Ärripurri alkaa rauhoittua. Siihen auttoi pusutyttö-kollegan tuoma neekerisuukko. Vai mikä niiden herkkujen nykyinen nimi onkaan. Nyt kun kaikki osapuolet on haukuttu, niin voin hyvin mielin suunnitella sitruuna-lakritsijäätelön syöntiä. Siinä rapisee viimeisetkin ärsytyksen rippeet.