torstai 28. marraskuuta 2013

Ärripurri

Ärsyttää. En ole ennen mennyt hoitoihin taksilla, mutta ajattelin säästää luontoa ja kuluja. Nyt jaoin taksin tuttuni kanssa, ja menimme samaa matkaa sairaalaan. Taksikeskus lähetti kuskiksi moottoriturvan, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Hänellä oli viimeinen tieto kaikesta syöpään liittyvästä, koska hän oli lukenut lääkäri Joensuun syöpäkirjan. Itse asiassa, ärsytys alkoi jo ennen sitä, sillä jouduin kinkkaamaan kipeällä polvella taksia vastaan, koska moottoriturpa ei ymmärtänyt osoitettani. Kermapersettä tämä ei miellyttänyt, joten jonkunlainen sanaharkka siitä syntyi.

Huomasin, ettei taksilla matkustaminen ollut yhtään sen mukavampaa kuin julkisillakaan. Inhoan molempia. Jostain kumman syystä vieraat ihmiset ärsyttävät. Heillä on omituisia tapoja ja juttuja. Hajusta puhumattakaan. Taitaa olla turvallisinta mennä hoitoihin omalla autolla, omassa hyvässä seurassa. En kestä kyydin odottelua tai huonoa musiikkia. Kaiken lisäksi kyseinen taksi vei minut "väärälle" ovelle, vaikka sanoin mille ovelle minut jätetään. Oven kohdalla vielä huusin, että jään pois kyydistä. Moottoriturpa jatkoi matkaa ja hölöttämistä. Hän oli päättänyt ajaa sairaalan takapihalle. Jos oltaisiin ulkomailla, niin tippiä ei heruisi. 

Päivä ei jatkunut yhtään sen paremmin. Syöpiksellä oli eri hoitaja kuin normaalisti, ja hän alkoi valittamaan, kun tulin liian aikaisin. Taksin vika sekin. Sytosalissa oli ylimääräisiä paikkoja, mutta hän hätisti minut yleisiin tiloihin. Yleiset tilat olivat pullollaan... noh... kaikenlaista hiihtäjää. Mistä lie karanneet. 

Hoidot eivät jatkuneet sen paremmin. Suoniyhteys ei auennut. Neulaa sinne tänne ja ihonalaiskudos pullisteli natriumkloridista. Samalla alkoi pieni jutustelu lapsen lapsista. Vitutuskäyrä jatkoi kohoamista. Sen lisäksi huomautin, että olivat unohtaneet taas punnita minut, vaikka kommentoin edelliselläkin kerralla lihoneeni melkoisesti. Kuulin, että punnitus ei kuulu perustoimintoihin. Niinpä jämäkästi ilmoitin huoleni liian pienestä annoksesta. Huoli osoittautui aiheelliseksi. Minut oli unohdettu, taas. Painoni oli hilannut ylöspäin niin paljon, että annos oli riittämätön. Nyt minä, seurueeni ja taksikuski odotamme lisäannoksia jokaisesta sortimentista.

CEF koktaili; syklofosfamidi-epirubisiini-fluorourasiili, tippuu suoneen ensimmäistä kertaa. Niiden kyytipoikana oradexon ja granisetron. Mielenkiinnolla odotan "oloja", nyt kun annokset on tarkastettu, ja saan lisää herkkuja. Tähän mennessä "oloja" ei ole juurikaan tullut. Lähinnä pohdin: "miten lääke voi auttaa, jos se ei tunnu missään?!". Kyllä myrkkyistä oloja pitäisi saada. Mahdollisimman pahoja ainakin. 

Ehkä pahinta kaikessa oli se, että hoitajat napostelivat suklaata kaiken aikaa. Tietenkään sitä ei tarjottu potilaille, mitä pidän suurena epäkohtana. Aina seurassa pitää tarjota muille. Peräänkuulutan hyviä tapoja. Tosin itseltäni ne ikävä kyllä aina unohtuvat. En voi syyttää taksia tästä. Syytän siis syöpää. 

Ärripurri alkaa rauhoittua. Siihen auttoi pusutyttö-kollegan tuoma neekerisuukko. Vai mikä niiden herkkujen nykyinen nimi onkaan. Nyt kun kaikki osapuolet on haukuttu, niin voin hyvin mielin suunnitella sitruuna-lakritsijäätelön syöntiä. Siinä rapisee viimeisetkin ärsytyksen rippeet. 




tiistai 26. marraskuuta 2013

Surutyö


Kolmessa vuodessa olen parantunut vihervihaamisesta. Parantajaksi osoittautui muutto ja oma piha, jossa ajankulun unohtaa. Kaiken lisäksi kynsien alla ja kynsikerrosten välissä oleva multa on terapiaa. Voin sanoa, että kermapyllystä tuli kertaheitolla viherdiggari, joka miellyttää "nättisilmäänsä" pihan lisäksi keväisin ja syksyisin kukka-asetelmilla.

Tänä syksynä päädyin callunoiden ja havujen sekamelskaan. Asetelmaani halusin pienen kuusen, joten rämmin takapihan märkään metsikköön saha iloisesti kädessä heiluen. Pienessä kumpareessa liukastuin lehtien peittämään mutalammikkoon. Onneksi saha lensi heinikkoon enkä kaatunut sen päälle. Polvikierukka tosin osoitti mieltään, enkä päässyt ylös. Kaikesta märkyydestä huolimatta, minut valtasi halu kieriä kylmässä mudassa ja tehdä sotamaalaus. Polvikipu tappoi hauskuuden.

Omassa kolossani jatkoin sotkemista. Hylkäsin likaiset vaatteet kylpyhuoneen lattialle ja iskin kynteni mandariineihin. Ensimmäinen kuorenpalanen tippui lattialle, vahingossa. Lopulta tein kuorista selkeän polun keittiöstä olohuoneeseen. Oranssi jana ohjasi sohvalle, joka oli viimeinen päämääräni tällä erää.

Työ on pitkään määrittänyt minuuttani sekä antanut elämääni sisältöä ja rakennetta. Tässä kohtaa ammottaa nyt iso tyhjä aukko, jota syöpä ei voi täyttää. Alussa elin ajatuksissani työpäivien sisältöä ja ikävöin työyhteisön yhteisiä hetkiä ja naurua. Nykyisin aina harvemmin. Töihinpaluu tuntuu kaukaiselta, ja keskellä tyhjyyttä kärsin aika ajoin kateudesta ammattitaitoista sijaistani kohtaan. Hän elää entistä arkeani, johon kuuluu joka päiväistä uuden oppimista. Pidän työstäni, ja suren, että tutkintoni vanhentuu kaiken aikaa, ja täydennyskoulutusvelvoite kärsii pitkästä sairauslomasta. Kaiken lisäksi hoidot erkaannuttavat minua normaalista sekä vaikuttavat huonontavasti muistiini ja keskittymiskykyyni. Mielenkiinnolla odotan, millä tasolla ammattitaitoni on hoitojen jälkeen. Pääasia lienee se, etten ihan lopullisesti muutu mudassa istuvaksi tyhjäpääksi, joka unohtaa sytostaattihoitoihin menon.

Huomaamattani käsittelen tyhjyyttä ja entisestä luopumista, vaikka tilanteeni väliaikainen onkin. Uskoakseni tämäkin on jonkin sorttista surutyötä varsinkin nyt, kun reilu viikko sitten kollegaani menehtyi rintasyöpään. Se diagnosoitiin hänelle kolme vuotta sitten. Rinnoista syöpä levisi aivorunkoon. Nyt hän liitää naurulokin lailla vapaana ja ilman huolta tulevasta. Samalla kun loppui huoli, niin sammui myös nauru. Tämä muistutti, ainakin minua, siitä, että kuolema liittyy monesti syöpädiagnoosiin; halusin sitä tai en. Siksi varmaan haikeat ja synkätkin mietteet, vaikka mieleni muuten huoleton onkin.

Jotta elo ei mene ihan synkistelyksi, niin lupaan yrittää muistaa torstaisen sytostaattihoidon. Lupaan myös juoda paljon glögiä ja syödä hakaristitorttuja!





tiistai 19. marraskuuta 2013

Neiti Pilleri

Tunnustan. Rakastan pillereitä. Iloitsen niiden väreistä ja muodoista. Sydämiä, avaruusraketteja, soikeita, neliöitä ja pyöreitä. Muodon lisäksi ulkonäköön vaikuttavat erilaiset päällysteet, jotka myös määrittävät pillerin luonteen. Paksuja värillisiä kalvoja, kukertavia liivatekapseleita tai valkoisia päällystämättömiä tabletteja. Niitä voisi miltei verrata ihmisiin. Päällystämättömät yleensä kiihtyvät äkkiä ja leppyvät nopeasti. Paksumpi nahkaiset nauttivat olostaan ja omaavat tasaisemman luonteen. Osalla tableteista on myös ominaistuoksunsa. Jotkut tuoksuvat karamelleiltä ja toiset kitkeriltä kemiallisilta yhdisteiltä lääkeformulaatiosta huolimatta.

Pilleristi minusta tuli jo pikkutyttönä. Suvun aikuiset tuputtivat minulle lääkkeitään joka vaivaan. Surkea valittaja kun olin. Kait 70-luvulla näin vain toimittiin. Tai ainakaan minä en tiennyt paremmasta. Lääkkeet oli tarkoitettu nautittaviksi, helpotuksen antajiksi. "Miksi niitä muuten olisi myynnissä?", mietti pikkutyttö silloin.

Relapamil lienet ollut erikoisempia aikuisten lääkevalintoja minulle. Pilleri sisälsi muun muassa rauhoittavaa diatsepaamia. Lääkettä käytettiin suonenvetoihin, joista kärsin useinkin. Tällöin jalkani vääntyivät milloin mihinkin epäluonnollisiin asentoihin aiheuttaen kovaa kipua. Relapamil oli kramppien vapahtaja. Niin ainakin luulin. Olotilasta tuli varsin raukea ja harmiton. Tosin suonenvetokohtaus oli jo ohi, ennen kuin lääkkeen vaikutus alkoi. Kuitenkin tabletin ihmevaikutukseen uskoen turvauduin helposti uudelleen kolmiolääke Relapamiliin tai Crampitoniin, joilla myyntilupaa ei enää ole.

Mukavilla pillereillä on myös haittavaikutuksensa, mutta sekin piti oppia vaikeimman kautta. Migreeni, tuo viheliäinen vammauttaja, on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. Näin siis kuvainnollisesti sanoen. Käytännössähän minulla ei ole yhtään harmaata hiusta eikä juuri hiuksiakaan... Joka tapauksessa migreenikipu oli ajaa minut itsemurhan partaalle, kun tavalliset napit eivät auttaneet. Sain tohtorilta ihania triptaaneja, migreenin täsmäaseita. Kun migreenikipu nosti päätään, tulitin täysillä. Olo oli ekstaattinen. Pahoinvointi, maailman keinuminen ja itsemurha-päänsärky jäivät jonnekin. Kivuttomuus oli taivaallista. Selvisin migreenisodasta voittajana vuosi toisensa jälkeen, kunnes migreenit lisääntyivät pariin kertaan viikossa. Sain lisää pillereitä. Nappailin erilaisia verenpainelääkkeitä. Ei aikaakaan kun popsin myös rauhoittavia tabletteja. Näiden lisäksi epilepsia- ja psykoosilääkkeitä. Lopulta migreenistä tuli jokapäiväinen riesa. Muutaman kerran jälkeen neurologi nokkela tajusi, että kärsin lääkepäänsärystä. Aloitettiin vieroitushoito kipulääkkeistä.

Vieroitushoito osoittautui masentavaksi. Jättimäiset kortisoniannokset eivät auttaneet. Kipu jyskytti samanlaisena kuin massiivisessa migreenissä. Kipulääkkeet, varsinkin triptaanit, olivat kiellettyjen listalla. Olin vammautunut kivusta enkä kyennyt töihin. Sairaalassa otettiin käyttöön kaikki mahdollinen kivun taltuttamiseksi: happi, kylmäpakkaukset, pahoinvointilääkkeet, miedot ja vahva opioidit, migreenitippa sekä rauhoittava lääke. Mikään ei auttanut. Opioidit aiheuttivat lisää pahoinvointia. Keikuin fyysisesti oksennuksen ja nukkumisen rajamailla. Rämmin häpeässä. Kärsimys oli itseaiheutettua tyhmyyttä. Mutta kummasti sekin on nyt muisto vain, eikä sitä tapahdu enää toiste.

Lääkkeiden haitoista voisin paasata enemmänkin, sillä esimerkiksi harmittomalta tuntuva nenäsuihke Otrivin onkin varsin koukuttava helpote. Yksi suihkaus eikä tukkoisuutta enää muistakaan. Suihke vaikutti, ainakin lapsesta, nerokkaalta keksinnöltä, ja se vain lisäsi luottamusta lääketieteen ihmeisiin. Annostelu oli niin helppoa, että turvauduin siihen joka kerta, kun nenä meni tukkoon; vieläkin. Tietenkään silloin ei ollut lapsille omia lääkevahvuuksia, joten haitat saattoivat olla mittaviakin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella nenäpolyyppejä, kuorsaamista ja päänsärkyä.

Onneksi lääketiede on kehittynyt sitten lapsuusaikojen. Nykyisin panostetaan lasten lääkitykseen ja sen turvallisuuteen. Ennen, neljäkymmentä vuotta sitten, ajateltiin lähinnä lääkityksen hyötyjä, eikä silloisilla farmaseuteilla ollut oikeutta antaa lääkeneuvontaa. Päinvastoin, varsinkin haitoista piti vaieta, jotta lääkkeet eivät jäisi ottamatta. Ja taisivatpa lääkkeiden informatiiviset pakkausselosteet toimia lähinnä pillerilaatikoiden pehmusteina ja ylimääräisenä jätteenä. Vai oliko niitä edes silloin? Jos oli, lukiko niitä kukaan?

Nykyisin lapsille formuloidaan yhä enemmän hyvänmakuisia vitamiineja ja lääkkeitä. Ennen vaihtoehtoja ei ollut. D-vitamiini ostettiin apteekista valkosuklaalevyissä. Valkosuklaa voi kuulostaa lääkkeenä varsin houkuttelevalta, mutta minulle siitä on lähinnä jäänyt kammo enkä vieläkään tykkää valkosuklaasta. Ruuan inhoamisen lisäksi inhosin D-vitamiinisuklaata ja kalkkitabletteja, sillä silloin kalsiumtabletit eivät sisältäneet makuaineita eivätkä D-vitamiinia. Tabletit piilotin milloin minnekin ensimmäisen maistokerran jälkeen, sillä ne olivat ikävän jauhomaisia. Jauho tarttui suuontelossa joka paikkaan. Maku pysyi ja vainosi suussa koko päivän aiheuttaen oksennusrefleksin. Äidilleni on nähtävästi jäänyt traumoja näistä episodeista, sillä hänestä en olisi sairastunut rintasyöpään, jos olisin kiltisi syönyt kalkkitabletteja. Kaukaa haettu selitys sekin. Enpä voi olla miettimättä, miten rintani sisälsi niin paljon pahanlaatuista mikrokalkkia. Mistä se tuli? Kalkkitableteistako?

torstai 14. marraskuuta 2013

Päiväkahviseura

Uteliaisuuttani kävin tällä viikolla paikallisen syöpäyhdistyksen kahviseurassa. Tullessani pieneen huoneeseen, ajattelin hetken ajan tulleeni väärään kerhoon. Pöydän ympärille oli kerääntynyt ainoastaan joukko hyväkuntoisia mummoja permanentteissaan. Ja koska syöpähenkisyydestä ei ollut tietoakaan, olisi voinut luulla, että Marttojen kokous alkaa hetkellä millä hyvänsä sukkapuikot kilisten. Hetken ennakkoluuloilun jälkeen soimasin itseäni yleistämisestä ja liityin syöpäläisten jengiin.

Heti ensisilmäyksellä havaitsin olevani porukan nuorin. Suunnittelin nauttivani kahvia ja piparia koko 20 euron jäsenmaksun edestä ja liukenevani paikalta vähin äänin. Toisin kävi. Omituisen mummorasismini keskellä iloitsin mummojen supliikkitaidoista. Tilanne muistutti ajoittain jopa älyvapaata komediaa. Yksi mummoista nimitteli toista muun muassa hulluksi. Hullunpaperit saanut vaikutti vain tyytyväiseltä uudesta diagnoosistaan, sillä hän pääsi pyöreille luvuille tautivalikoimissaan.

Joukkoon mahtui myös supisuomalaisen ajattelutavan omaava rouva, joka ei pitänyt melua itsestään. Vaatimattomuus ympäröi häntä lähes poistyöntävästi. Hän kertoi olevansa vain maan matonen nimeltään Leena. Luokittelin hänet veljen varjoon jäänneeksi, sillä hän kertoi omien kuulumistensa sijasta tunnetun velipoikansa uutiset. Puheenvuorosta innostuneena eräs huonomuistinen ja likinäköinen harmaapää muistikin tuntevansa Leenan, joka oli jo kaikessa hiljaisuudessa loukkaantunut harmaapään leuhkuutta. Onneksi tervehtimisepisodi sai onnellisen päätöksen, ja iloinen puheensorina jatkui.

Vieressäni istui permanentiton nuoremman polven mummeli. Hänen tasainen valittava ininänsä raastoi hermojani. Syöpäpelkoa ja sairauksia haettiin lapsuuden päivistä asti. Nykyisiä vaivoja hänellä riitti koko kansakunnalle jaettavaksi, eikä elo ollut mistään kotoisin. Pettymyksekseni huomasin olevani täysin empatiakyvytön enkä penkkinaapurina saanut suustani kannustuksen sanaa saati taputettua olalle. Itse asiassa tajunnanvirtani alkoi suunnitella inisijän vaientamista. Tokaisinkin sarkastisesti jotain Suomen mantereen pölyjen karistamisesta ja uusien tuulien haistelusta. Tämä lähinnä suututti suoratukan, jonka mielestä en ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Onneksi joku edes hörähti ja lievensi kommenttieni paheksuttavuutta. Naapurisopu oli kuitenkin jo mennyt.

Itsetyytyväisyyteni ja omahyväisyyteni kasvoivat koko kahvikerhon ajan. Suurin osa oli menettänyt ystävänsä sairauden tullessa julki. Toiset kipuilivat vielä 19 vuoden jälkeenkin. Joku valitti käden vammautumista. Osa kärsi järkyttävistä pahoinvoinneista ja laihtumisesta. Minulla ei onnekseni ollut mitään näistä! Vointini ja ruokahaluni ovat paremmat kuin koskaan, mikä aiheutti ryhmänvetäjässä hämmennystä ja epäuskoa. Solumyrkky, doketakseli, ei yksinkertaisesti sääli ja säästä ketään. Toivottavasti ylpeys ei käy lankeemuksen edelle, sillä vain yli-ihmiselle kaksi desilitraa olutta aiheuttaa enemmän haittavaikutuksia kuin pussillinen solumyrkkyjä. Taidan olla melko poikkeuksellinen superlady. 

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kissanpäivät

Heräsin aamulla superpallomaiseen vierivään ja poukkoilevaan ääneen. Ei epäilystäkään, etteikö jotain olisi tekeillä. Luonani on hoidossa kaksi tuholaista, kissanpentua, jotka eivät malta nukkua täysiä yöunia. Uteliaisuuteni heräsi, koska en omista superpalloa. Lattialla pyöri useampi viinirypäle, kissojen ryöstösaaliita, joilla oli kiva pallotella pitkin lattioita. En voinut olla vihainen, koska vahinko eli viinirypäletertun repiminen oli jo tapahtunut, ja pennut olivat niin suloisia leikkiessään.

Pidän eläinten, ainakin kissojen, periksiantamattomuudesta. Jos he jotain haluavat, mikään ei estä heitä saavuttamasta sitä. He itsepäisinä keksivät keinot. Nytkin kissapimut Sirkka ja Sinikka, halusivat välttämättä hypätä pöytätasolle, eivätkä lannistuneet, vaikka hyppy toisensa jälkeen epäonnistui, ja he läjähtivät vauhdilla takaisin lattialle. Aloin jo huolestua, sattuiko heihin, mutta edelleen he pomppivat sinne tänne vailla huolen häivää. Ja minä annoin, sillä en koe kissojen olemista pöytätasolla mitenkään epäsopivana.

Tosin en voi olla miettimättä, onko yrittäminen ja periksiantamattomuus lajista riippumaton ominaisuus kaikille pennuille ja lapsille. Itsekään en oppinut ajamaan pyörällä heti ensiyrittämällä, mutta nousin pyöränsatulaan kolhuista huolimatta. En kyllä muista, pakotettiinko minut yrittämään uudelleen vai olinko silloin periksiantamattomampi. Vanhemmiten tuntuu, että luovutan liiankin helposti. Kitaratunnitkin jäivät, koska sormenpäät kipeytyivät, ja olisi pitänyt harjoitella enemmän. Uskon, että eloonjääminen ja toimintakyvyn ylläpitäminen ovat elämän suurimpia motivaattoreita. Niiden vaikutus vähenee iän myötä, mutta onneksi olen vielä nuori kisupimu, jolla intoa ja toivoa riittää.

Minä, Sinikka ja Sirkka vietetään kissanpäiviä. Mistä lie tuokin sanonta on tullut, sillä seuratessani kissapimuja huomasin, että heidän unensa ja elonsa vaikutti pinnalliselta, jopa stressaavalta. Unesta, saati unisuudesta, ei ollut tietoakaan, kun jokin liikahti tai rasahti. Liekö nukkuneet ollenkaan. Ja vaikka hetki sitten pieni pehmoinen kerä olisi tuhissut ja kuorsannut, niin sekunnin murto-osassa karvakerä oli valmiina taistoon. Näinköhän pimujen kissanpäivät ovat nautiskelun ja leikin sijasta alituista varuillaoloa ja kiinnipitämistä yhdeksästä hengestään. Toivottavasti ei.

Minulle kissanpäivät ovat ajattomuutta ja päivämäärättömyyttä. Nukun kun nukuttaa. Jätän kiireet muille, mutta kaikessa kiireettömyydessä pitäisi muistaa ylihuolehtia itsestään. Pitäisi muistaa oma sairaus kokoajan ja sen tuomat rajoitteet, mutta itsepäinen normaalin arjen tavoittelu saa minut tekemään asioita ohjeiden vastaisesti. On mahdotonta pysyä neljän seinän sisällä koko flunssa-ajan, joten kapinallinen oven raotus maksoi minulle flunssan. Taaskin hoidot siirtyvät enkä pääse esittelemään uutta tukkaani sädepolin hoitajille. Tosin keinotukka eli akryyli ei siedä kuumuutta, joten etutukka ehti sulaa jo tönköksi. Missä ja milloin tämäkin tapahtui? En tiedä. On aivan liian vaikeaa muistaa apuvälineiden rajoitteet. Silikooniproteesin puhkeamista odotellessa, voin vain tuumata, ettei vanha koira opi uusia temppuja, vaikka kuinka kissanpäiviä viettelisi.