Haittavaikutus, stafylokokki vai joku muu?

Ensin ilmestyi valkoisia näppylöitä,
jotka näyttivät kuivalta iholta...

Aina tuntuu olevan jotain, joka heikentää elämänlaatua. Jos en oksenna tai voi pahoin, kärsin iho-oireista, heikotuksesta, kuumista aalloista, närästysoireista tai väsymyksestä. Tällä hetkellä en tiedä, kärsinkö tamoksifeenin haittavaikutuksesta vai paheneeko atooppinen ihoni tamoksifeenin vaikutuksesta, sillä ihoni kihisee rasvauksesta huolimatta. Haluaisin välttää ajatusta Stafylococcus aureuksesta, mutta epäilys hiipii mieleeni kuin idän pikajuna, koska ihoni ei reagoi positiivisesti Bepantheniin, kortisoniin eikä allergialääkitykseen. Vellonkin ristiriitaisten epäilysten aallokossa. On vissiin otettava surffilauta matkaan ja lähdettävä surffaamaan.

Varomaton raapaisu

Nettisurffaus lisää tuskaa. Tamoksifeenistä on lähinnä menestyksekkäitä tutkimuksia rintasyövän adjuvanttihoidossa. Tutkimuksissa korostetaan haittavaikutusten mitättömyyttä verrattuna hoidon hyötyihin. En löydä juurikaan tietoa tamoksifeenin aiheuttamista iho-ongelmista. Millaista ihottumaa ja onko se vakavaa. Vaarallisista haittavaikutuksista kuten veritulpista ja kohdun syövästä on varoituksia sitäkin enemmän. Luonnollisesti ihottuma kalpenee edellisten rinnalla, vaikka kurjaa kutinakin on, varsinkin jos veri roiskuu.

Valkosolujen vähyydestä eli leukopeniasta ja neutropeniasta iho-oireiden yhteydessä löytyy kyllä osumia. Ei ole ollenkaan tavatonta, että oman ihon bakteerikanta kääntyy itseään vastaan. Tällöin stafylokokki-bakteeri lisääntyy ja aiheuttaa iho-oireita. Joissain artikkeleissa suositeltiin antibioottia ihottuman laadusta riippuen, ja joissain tutkimuksissa veriarvojen korjaantuminen riitti palauttamaan kapinoivat stafylokokit ruotuunsa. Omat valkosoluarvoni eivät ole vieläkään korjaantuneet eli puolustuskykyni on normaalia heikompi. En varmaankaan vouhottaisi tästä asiasta, jos ihoni olisi normaali.

Näppylää siellä ja vähän täällä

... sitten valkoinen näppylä muuttuu
punaiseksi näppyläksi

Olen kahtena päivänä yrittänyt soittaa hoitopaikkaani. Minulla on kolme erilaista numeroa, mutta mikään niistä ei vastaa. Jossain vaiheessa puhelu katkeaa kuin seinään, ja jään ihmettelemään, lyötiinkö minulle luuri korvaan. Nytkö pitää pärjätä omillaan, kun sytostaatti- ja sädehoito on ohitse? Mietinpä vaan.

Kaipaisin tukea aprikoinnilleni. Olisi kiva, jos joku rauhoittaisi mieltäni ja kertoisi, että ihottuma kuuluu asiaan ja menee ohitse. Ehkä kontrollilabrat hillitsisivät epäilyjä, jos tietäisin, että valkosolut ovat edes lähteneet lisääntymään. Entä muut syöpäpotilaat, onko heidän luuytimensä alkanut tuottaa valkosoluja normaalisti? Mitä jos väsymykseni johtuu stafylokokki-bakteerista, ja tulehdusarvo on koholla? Pahimmassa tapauksessa stafylokokki aiheuttaa keuhkokuumeen tai verenmyrkytyksen. Ärsyttää tämä yksinpuhelu, tiedottomuus ja tuettomuus. Ylireagoinko vai onko aihetta huoleen? Kauanko ihottumaa kannattaa seurata? Kysymyksiä, aina kysymyksiä. Jostain kumman syystä ei huvita soittaa ja vaatia vastauksia...

Ennen kun synkistyn liikaa, menen ulos grillaamaan karsinogeenistä mustaa syöpämakkaraa ja kiljun sekopäisenä ulkona yhdessä tuulen ja auringon hiukkasvirran kanssa. So long!

Kaula ja poski oireilee myös (surkea kuva)

Neiti Pilleri

Tunnustan. Rakastan pillereitä. Iloitsen niiden väreistä ja muodoista. Sydämiä, avaruusraketteja, soikeita, neliöitä ja pyöreitä. Muodon lisäksi ulkonäköön vaikuttavat erilaiset päällysteet, jotka myös määrittävät pillerin luonteen. Paksuja värillisiä kalvoja, kukertavia liivatekapseleita tai valkoisia päällystämättömiä tabletteja. Niitä voisi miltei verrata ihmisiin. Päällystämättömät yleensä kiihtyvät äkkiä ja leppyvät nopeasti. Paksumpi nahkaiset nauttivat olostaan ja omaavat tasaisemman luonteen. Osalla tableteista on myös ominaistuoksunsa. Jotkut tuoksuvat karamelleiltä ja toiset kitkeriltä kemiallisilta yhdisteiltä lääkeformulaatiosta huolimatta.

Pilleristi minusta tuli jo pikkutyttönä. Suvun aikuiset tuputtivat minulle lääkkeitään joka vaivaan. Surkea valittaja kun olin. Kait 70-luvulla näin vain toimittiin. Tai ainakaan minä en tiennyt paremmasta. Lääkkeet oli tarkoitettu nautittaviksi, helpotuksen antajiksi. "Miksi niitä muuten olisi myynnissä?", mietti pikkutyttö silloin.

Relapamil lienet ollut erikoisempia aikuisten lääkevalintoja minulle. Pilleri sisälsi muun muassa rauhoittavaa diatsepaamia. Lääkettä käytettiin suonenvetoihin, joista kärsin useinkin. Tällöin jalkani vääntyivät milloin mihinkin epäluonnollisiin asentoihin aiheuttaen kovaa kipua. Relapamil oli kramppien vapahtaja. Niin ainakin luulin. Olotilasta tuli varsin raukea ja harmiton. Tosin suonenvetokohtaus oli jo ohi, ennen kuin lääkkeen vaikutus alkoi. Kuitenkin tabletin ihmevaikutukseen uskoen turvauduin helposti uudelleen kolmiolääke Relapamiliin tai Crampitoniin, joilla myyntilupaa ei enää ole.

Mukavilla pillereillä on myös haittavaikutuksensa, mutta sekin piti oppia vaikeimman kautta. Migreeni, tuo viheliäinen vammauttaja, on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. Näin siis kuvainnollisesti sanoen. Käytännössähän minulla ei ole yhtään harmaata hiusta eikä juuri hiuksiakaan... Joka tapauksessa migreenikipu oli ajaa minut itsemurhan partaalle, kun tavalliset napit eivät auttaneet. Sain tohtorilta ihania triptaaneja, migreenin täsmäaseita. Kun migreenikipu nosti päätään, tulitin täysillä. Olo oli ekstaattinen. Pahoinvointi, maailman keinuminen ja itsemurha-päänsärky jäivät jonnekin. Kivuttomuus oli taivaallista. Selvisin migreenisodasta voittajana vuosi toisensa jälkeen, kunnes migreenit lisääntyivät pariin kertaan viikossa. Sain lisää pillereitä. Nappailin erilaisia verenpainelääkkeitä. Ei aikaakaan kun popsin myös rauhoittavia tabletteja. Näiden lisäksi epilepsia- ja psykoosilääkkeitä. Lopulta migreenistä tuli jokapäiväinen riesa. Muutaman kerran jälkeen neurologi nokkela tajusi, että kärsin lääkepäänsärystä. Aloitettiin vieroitushoito kipulääkkeistä.

Vieroitushoito osoittautui masentavaksi. Jättimäiset kortisoniannokset eivät auttaneet. Kipu jyskytti samanlaisena kuin massiivisessa migreenissä. Kipulääkkeet, varsinkin triptaanit, olivat kiellettyjen listalla. Olin vammautunut kivusta enkä kyennyt töihin. Sairaalassa otettiin käyttöön kaikki mahdollinen kivun taltuttamiseksi: happi, kylmäpakkaukset, pahoinvointilääkkeet, miedot ja vahva opioidit, migreenitippa sekä rauhoittava lääke. Mikään ei auttanut. Opioidit aiheuttivat lisää pahoinvointia. Keikuin fyysisesti oksennuksen ja nukkumisen rajamailla. Rämmin häpeässä. Kärsimys oli itseaiheutettua tyhmyyttä. Mutta kummasti sekin on nyt muisto vain, eikä sitä tapahdu enää toiste.

Lääkkeiden haitoista voisin paasata enemmänkin, sillä esimerkiksi harmittomalta tuntuva nenäsuihke Otrivin onkin varsin koukuttava helpote. Yksi suihkaus eikä tukkoisuutta enää muistakaan. Suihke vaikutti, ainakin lapsesta, nerokkaalta keksinnöltä, ja se vain lisäsi luottamusta lääketieteen ihmeisiin. Annostelu oli niin helppoa, että turvauduin siihen joka kerta, kun nenä meni tukkoon; vieläkin. Tietenkään silloin ei ollut lapsille omia lääkevahvuuksia, joten haitat saattoivat olla mittaviakin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella nenäpolyyppejä, kuorsaamista ja päänsärkyä.

Onneksi lääketiede on kehittynyt sitten lapsuusaikojen. Nykyisin panostetaan lasten lääkitykseen ja sen turvallisuuteen. Ennen, neljäkymmentä vuotta sitten, ajateltiin lähinnä lääkityksen hyötyjä, eikä silloisilla farmaseuteilla ollut oikeutta antaa lääkeneuvontaa. Päinvastoin, varsinkin haitoista piti vaieta, jotta lääkkeet eivät jäisi ottamatta. Ja taisivatpa lääkkeiden informatiiviset pakkausselosteet toimia lähinnä pillerilaatikoiden pehmusteina ja ylimääräisenä jätteenä. Vai oliko niitä edes silloin? Jos oli, lukiko niitä kukaan?

Nykyisin lapsille formuloidaan yhä enemmän hyvänmakuisia vitamiineja ja lääkkeitä. Ennen vaihtoehtoja ei ollut. D-vitamiini ostettiin apteekista valkosuklaalevyissä. Valkosuklaa voi kuulostaa lääkkeenä varsin houkuttelevalta, mutta minulle siitä on lähinnä jäänyt kammo enkä vieläkään tykkää valkosuklaasta. Ruuan inhoamisen lisäksi inhosin D-vitamiinisuklaata ja kalkkitabletteja, sillä silloin kalsiumtabletit eivät sisältäneet makuaineita eivätkä D-vitamiinia. Tabletit piilotin milloin minnekin ensimmäisen maistokerran jälkeen, sillä ne olivat ikävän jauhomaisia. Jauho tarttui suuontelossa joka paikkaan. Maku pysyi ja vainosi suussa koko päivän aiheuttaen oksennusrefleksin. Äidilleni on nähtävästi jäänyt traumoja näistä episodeista, sillä hänestä en olisi sairastunut rintasyöpään, jos olisin kiltisi syönyt kalkkitabletteja. Kaukaa haettu selitys sekin. Enpä voi olla miettimättä, miten rintani sisälsi niin paljon pahanlaatuista mikrokalkkia. Mistä se tuli? Kalkkitableteistako?