Neiti Pilleri

Tunnustan. Rakastan pillereitä. Iloitsen niiden väreistä ja muodoista. Sydämiä, avaruusraketteja, soikeita, neliöitä ja pyöreitä. Muodon lisäksi ulkonäköön vaikuttavat erilaiset päällysteet, jotka myös määrittävät pillerin luonteen. Paksuja värillisiä kalvoja, kukertavia liivatekapseleita tai valkoisia päällystämättömiä tabletteja. Niitä voisi miltei verrata ihmisiin. Päällystämättömät yleensä kiihtyvät äkkiä ja leppyvät nopeasti. Paksumpi nahkaiset nauttivat olostaan ja omaavat tasaisemman luonteen. Osalla tableteista on myös ominaistuoksunsa. Jotkut tuoksuvat karamelleiltä ja toiset kitkeriltä kemiallisilta yhdisteiltä lääkeformulaatiosta huolimatta.

Pilleristi minusta tuli jo pikkutyttönä. Suvun aikuiset tuputtivat minulle lääkkeitään joka vaivaan. Surkea valittaja kun olin. Kait 70-luvulla näin vain toimittiin. Tai ainakaan minä en tiennyt paremmasta. Lääkkeet oli tarkoitettu nautittaviksi, helpotuksen antajiksi. "Miksi niitä muuten olisi myynnissä?", mietti pikkutyttö silloin.

Relapamil lienet ollut erikoisempia aikuisten lääkevalintoja minulle. Pilleri sisälsi muun muassa rauhoittavaa diatsepaamia. Lääkettä käytettiin suonenvetoihin, joista kärsin useinkin. Tällöin jalkani vääntyivät milloin mihinkin epäluonnollisiin asentoihin aiheuttaen kovaa kipua. Relapamil oli kramppien vapahtaja. Niin ainakin luulin. Olotilasta tuli varsin raukea ja harmiton. Tosin suonenvetokohtaus oli jo ohi, ennen kuin lääkkeen vaikutus alkoi. Kuitenkin tabletin ihmevaikutukseen uskoen turvauduin helposti uudelleen kolmiolääke Relapamiliin tai Crampitoniin, joilla myyntilupaa ei enää ole.

Mukavilla pillereillä on myös haittavaikutuksensa, mutta sekin piti oppia vaikeimman kautta. Migreeni, tuo viheliäinen vammauttaja, on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. Näin siis kuvainnollisesti sanoen. Käytännössähän minulla ei ole yhtään harmaata hiusta eikä juuri hiuksiakaan... Joka tapauksessa migreenikipu oli ajaa minut itsemurhan partaalle, kun tavalliset napit eivät auttaneet. Sain tohtorilta ihania triptaaneja, migreenin täsmäaseita. Kun migreenikipu nosti päätään, tulitin täysillä. Olo oli ekstaattinen. Pahoinvointi, maailman keinuminen ja itsemurha-päänsärky jäivät jonnekin. Kivuttomuus oli taivaallista. Selvisin migreenisodasta voittajana vuosi toisensa jälkeen, kunnes migreenit lisääntyivät pariin kertaan viikossa. Sain lisää pillereitä. Nappailin erilaisia verenpainelääkkeitä. Ei aikaakaan kun popsin myös rauhoittavia tabletteja. Näiden lisäksi epilepsia- ja psykoosilääkkeitä. Lopulta migreenistä tuli jokapäiväinen riesa. Muutaman kerran jälkeen neurologi nokkela tajusi, että kärsin lääkepäänsärystä. Aloitettiin vieroitushoito kipulääkkeistä.

Vieroitushoito osoittautui masentavaksi. Jättimäiset kortisoniannokset eivät auttaneet. Kipu jyskytti samanlaisena kuin massiivisessa migreenissä. Kipulääkkeet, varsinkin triptaanit, olivat kiellettyjen listalla. Olin vammautunut kivusta enkä kyennyt töihin. Sairaalassa otettiin käyttöön kaikki mahdollinen kivun taltuttamiseksi: happi, kylmäpakkaukset, pahoinvointilääkkeet, miedot ja vahva opioidit, migreenitippa sekä rauhoittava lääke. Mikään ei auttanut. Opioidit aiheuttivat lisää pahoinvointia. Keikuin fyysisesti oksennuksen ja nukkumisen rajamailla. Rämmin häpeässä. Kärsimys oli itseaiheutettua tyhmyyttä. Mutta kummasti sekin on nyt muisto vain, eikä sitä tapahdu enää toiste.

Lääkkeiden haitoista voisin paasata enemmänkin, sillä esimerkiksi harmittomalta tuntuva nenäsuihke Otrivin onkin varsin koukuttava helpote. Yksi suihkaus eikä tukkoisuutta enää muistakaan. Suihke vaikutti, ainakin lapsesta, nerokkaalta keksinnöltä, ja se vain lisäsi luottamusta lääketieteen ihmeisiin. Annostelu oli niin helppoa, että turvauduin siihen joka kerta, kun nenä meni tukkoon; vieläkin. Tietenkään silloin ei ollut lapsille omia lääkevahvuuksia, joten haitat saattoivat olla mittaviakin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella nenäpolyyppejä, kuorsaamista ja päänsärkyä.

Onneksi lääketiede on kehittynyt sitten lapsuusaikojen. Nykyisin panostetaan lasten lääkitykseen ja sen turvallisuuteen. Ennen, neljäkymmentä vuotta sitten, ajateltiin lähinnä lääkityksen hyötyjä, eikä silloisilla farmaseuteilla ollut oikeutta antaa lääkeneuvontaa. Päinvastoin, varsinkin haitoista piti vaieta, jotta lääkkeet eivät jäisi ottamatta. Ja taisivatpa lääkkeiden informatiiviset pakkausselosteet toimia lähinnä pillerilaatikoiden pehmusteina ja ylimääräisenä jätteenä. Vai oliko niitä edes silloin? Jos oli, lukiko niitä kukaan?

Nykyisin lapsille formuloidaan yhä enemmän hyvänmakuisia vitamiineja ja lääkkeitä. Ennen vaihtoehtoja ei ollut. D-vitamiini ostettiin apteekista valkosuklaalevyissä. Valkosuklaa voi kuulostaa lääkkeenä varsin houkuttelevalta, mutta minulle siitä on lähinnä jäänyt kammo enkä vieläkään tykkää valkosuklaasta. Ruuan inhoamisen lisäksi inhosin D-vitamiinisuklaata ja kalkkitabletteja, sillä silloin kalsiumtabletit eivät sisältäneet makuaineita eivätkä D-vitamiinia. Tabletit piilotin milloin minnekin ensimmäisen maistokerran jälkeen, sillä ne olivat ikävän jauhomaisia. Jauho tarttui suuontelossa joka paikkaan. Maku pysyi ja vainosi suussa koko päivän aiheuttaen oksennusrefleksin. Äidilleni on nähtävästi jäänyt traumoja näistä episodeista, sillä hänestä en olisi sairastunut rintasyöpään, jos olisin kiltisi syönyt kalkkitabletteja. Kaukaa haettu selitys sekin. Enpä voi olla miettimättä, miten rintani sisälsi niin paljon pahanlaatuista mikrokalkkia. Mistä se tuli? Kalkkitableteistako?