Päiväkahviseura

Uteliaisuuttani kävin tällä viikolla paikallisen syöpäyhdistyksen kahviseurassa. Tullessani pieneen huoneeseen, ajattelin hetken ajan tulleeni väärään kerhoon. Pöydän ympärille oli kerääntynyt ainoastaan joukko hyväkuntoisia mummoja permanentteissaan. Ja koska syöpähenkisyydestä ei ollut tietoakaan, olisi voinut luulla, että Marttojen kokous alkaa hetkellä millä hyvänsä sukkapuikot kilisten. Hetken ennakkoluuloilun jälkeen soimasin itseäni yleistämisestä ja liityin syöpäläisten jengiin.

Heti ensisilmäyksellä havaitsin olevani porukan nuorin. Suunnittelin nauttivani kahvia ja piparia koko 20 euron jäsenmaksun edestä ja liukenevani paikalta vähin äänin. Toisin kävi. Omituisen mummorasismini keskellä iloitsin mummojen supliikkitaidoista. Tilanne muistutti ajoittain jopa älyvapaata komediaa. Yksi mummoista nimitteli toista muun muassa hulluksi. Hullunpaperit saanut vaikutti vain tyytyväiseltä uudesta diagnoosistaan, sillä hän pääsi pyöreille luvuille tautivalikoimissaan.

Joukkoon mahtui myös supisuomalaisen ajattelutavan omaava rouva, joka ei pitänyt melua itsestään. Vaatimattomuus ympäröi häntä lähes poistyöntävästi. Hän kertoi olevansa vain maan matonen nimeltään Leena. Luokittelin hänet veljen varjoon jäänneeksi, sillä hän kertoi omien kuulumistensa sijasta tunnetun velipoikansa uutiset. Puheenvuorosta innostuneena eräs huonomuistinen ja likinäköinen harmaapää muistikin tuntevansa Leenan, joka oli jo kaikessa hiljaisuudessa loukkaantunut harmaapään leuhkuutta. Onneksi tervehtimisepisodi sai onnellisen päätöksen, ja iloinen puheensorina jatkui.

Vieressäni istui permanentiton nuoremman polven mummeli. Hänen tasainen valittava ininänsä raastoi hermojani. Syöpäpelkoa ja sairauksia haettiin lapsuuden päivistä asti. Nykyisiä vaivoja hänellä riitti koko kansakunnalle jaettavaksi, eikä elo ollut mistään kotoisin. Pettymyksekseni huomasin olevani täysin empatiakyvytön enkä penkkinaapurina saanut suustani kannustuksen sanaa saati taputettua olalle. Itse asiassa tajunnanvirtani alkoi suunnitella inisijän vaientamista. Tokaisinkin sarkastisesti jotain Suomen mantereen pölyjen karistamisesta ja uusien tuulien haistelusta. Tämä lähinnä suututti suoratukan, jonka mielestä en ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Onneksi joku edes hörähti ja lievensi kommenttieni paheksuttavuutta. Naapurisopu oli kuitenkin jo mennyt.

Itsetyytyväisyyteni ja omahyväisyyteni kasvoivat koko kahvikerhon ajan. Suurin osa oli menettänyt ystävänsä sairauden tullessa julki. Toiset kipuilivat vielä 19 vuoden jälkeenkin. Joku valitti käden vammautumista. Osa kärsi järkyttävistä pahoinvoinneista ja laihtumisesta. Minulla ei onnekseni ollut mitään näistä! Vointini ja ruokahaluni ovat paremmat kuin koskaan, mikä aiheutti ryhmänvetäjässä hämmennystä ja epäuskoa. Solumyrkky, doketakseli, ei yksinkertaisesti sääli ja säästä ketään. Toivottavasti ylpeys ei käy lankeemuksen edelle, sillä vain yli-ihmiselle kaksi desilitraa olutta aiheuttaa enemmän haittavaikutuksia kuin pussillinen solumyrkkyjä. Taidan olla melko poikkeuksellinen superlady.