Kissanpäivät

Heräsin aamulla superpallomaiseen vierivään ja poukkoilevaan ääneen. Ei epäilystäkään, etteikö jotain olisi tekeillä. Luonani on hoidossa kaksi tuholaista, kissanpentua, jotka eivät malta nukkua täysiä yöunia. Uteliaisuuteni heräsi, koska en omista superpalloa. Lattialla pyöri useampi viinirypäle, kissojen ryöstösaaliita, joilla oli kiva pallotella pitkin lattioita. En voinut olla vihainen, koska vahinko eli viinirypäletertun repiminen oli jo tapahtunut, ja pennut olivat niin suloisia leikkiessään.

Pidän eläinten, ainakin kissojen, periksiantamattomuudesta. Jos he jotain haluavat, mikään ei estä heitä saavuttamasta sitä. He itsepäisinä keksivät keinot. Nytkin kissapimut Sirkka ja Sinikka, halusivat välttämättä hypätä pöytätasolle, eivätkä lannistuneet, vaikka hyppy toisensa jälkeen epäonnistui, ja he läjähtivät vauhdilla takaisin lattialle. Aloin jo huolestua, sattuiko heihin, mutta edelleen he pomppivat sinne tänne vailla huolen häivää. Ja minä annoin, sillä en koe kissojen olemista pöytätasolla mitenkään epäsopivana.

Tosin en voi olla miettimättä, onko yrittäminen ja periksiantamattomuus lajista riippumaton ominaisuus kaikille pennuille ja lapsille. Itsekään en oppinut ajamaan pyörällä heti ensiyrittämällä, mutta nousin pyöränsatulaan kolhuista huolimatta. En kyllä muista, pakotettiinko minut yrittämään uudelleen vai olinko silloin periksiantamattomampi. Vanhemmiten tuntuu, että luovutan liiankin helposti. Kitaratunnitkin jäivät, koska sormenpäät kipeytyivät, ja olisi pitänyt harjoitella enemmän. Uskon, että eloonjääminen ja toimintakyvyn ylläpitäminen ovat elämän suurimpia motivaattoreita. Niiden vaikutus vähenee iän myötä, mutta onneksi olen vielä nuori kisupimu, jolla intoa ja toivoa riittää.

Minä, Sinikka ja Sirkka vietetään kissanpäiviä. Mistä lie tuokin sanonta on tullut, sillä seuratessani kissapimuja huomasin, että heidän unensa ja elonsa vaikutti pinnalliselta, jopa stressaavalta. Unesta, saati unisuudesta, ei ollut tietoakaan, kun jokin liikahti tai rasahti. Liekö nukkuneet ollenkaan. Ja vaikka hetki sitten pieni pehmoinen kerä olisi tuhissut ja kuorsannut, niin sekunnin murto-osassa karvakerä oli valmiina taistoon. Näinköhän pimujen kissanpäivät ovat nautiskelun ja leikin sijasta alituista varuillaoloa ja kiinnipitämistä yhdeksästä hengestään. Toivottavasti ei.

Minulle kissanpäivät ovat ajattomuutta ja päivämäärättömyyttä. Nukun kun nukuttaa. Jätän kiireet muille, mutta kaikessa kiireettömyydessä pitäisi muistaa ylihuolehtia itsestään. Pitäisi muistaa oma sairaus kokoajan ja sen tuomat rajoitteet, mutta itsepäinen normaalin arjen tavoittelu saa minut tekemään asioita ohjeiden vastaisesti. On mahdotonta pysyä neljän seinän sisällä koko flunssa-ajan, joten kapinallinen oven raotus maksoi minulle flunssan. Taaskin hoidot siirtyvät enkä pääse esittelemään uutta tukkaani sädepolin hoitajille. Tosin keinotukka eli akryyli ei siedä kuumuutta, joten etutukka ehti sulaa jo tönköksi. Missä ja milloin tämäkin tapahtui? En tiedä. On aivan liian vaikeaa muistaa apuvälineiden rajoitteet. Silikooniproteesin puhkeamista odotellessa, voin vain tuumata, ettei vanha koira opi uusia temppuja, vaikka kuinka kissanpäiviä viettelisi.