Surutyö

Kolmessa vuodessa olen parantunut vihervihaamisesta. Parantajaksi osoittautui muutto ja oma piha, jossa ajankulun unohtaa. Kaiken lisäksi kynsien alla ja kynsikerrosten välissä oleva multa on terapiaa. Voin sanoa, että kermapyllystä tuli kertaheitolla viherdiggari, joka miellyttää "nättisilmäänsä" pihan lisäksi keväisin ja syksyisin kukka-asetelmilla.

Tänä syksynä päädyin callunoiden ja havujen sekamelskaan. Asetelmaani halusin pienen kuusen, joten rämmin takapihan märkään metsikköön saha iloisesti kädessä heiluen. Pienessä kumpareessa liukastuin lehtien peittämään mutalammikkoon. Onneksi saha lensi heinikkoon enkä kaatunut sen päälle. Polvikierukka tosin osoitti mieltään, enkä päässyt ylös. Kaikesta märkyydestä huolimatta, minut valtasi halu kieriä kylmässä mudassa ja tehdä sotamaalaus. Polvikipu tappoi hauskuuden.

Omassa kolossani jatkoin sotkemista. Hylkäsin likaiset vaatteet kylpyhuoneen lattialle ja iskin kynteni mandariineihin. Ensimmäinen kuorenpalanen tippui lattialle, vahingossa. Lopulta tein kuorista selkeän polun keittiöstä olohuoneeseen. Oranssi jana ohjasi sohvalle, joka oli viimeinen päämääräni tällä erää.

Työ on pitkään määrittänyt minuuttani sekä antanut elämääni sisältöä ja rakennetta. Tässä kohtaa ammottaa nyt iso tyhjä aukko, jota syöpä ei voi täyttää. Alussa elin ajatuksissani työpäivien sisältöä ja ikävöin työyhteisön yhteisiä hetkiä ja naurua. Nykyisin aina harvemmin. Töihinpaluu tuntuu kaukaiselta, ja keskellä tyhjyyttä kärsin aika ajoin kateudesta ammattitaitoista sijaistani kohtaan. Hän elää entistä arkeani, johon kuuluu joka päiväistä uuden oppimista. Pidän työstäni, ja suren, että tutkintoni vanhentuu kaiken aikaa, ja täydennyskoulutusvelvoite kärsii pitkästä sairauslomasta. Kaiken lisäksi hoidot erkaannuttavat minua normaalista sekä vaikuttavat huonontavasti muistiini ja keskittymiskykyyni. Mielenkiinnolla odotan, millä tasolla ammattitaitoni on hoitojen jälkeen. Pääasia lienee se, etten ihan lopullisesti muutu mudassa istuvaksi tyhjäpääksi, joka unohtaa sytostaattihoitoihin menon.

Huomaamattani käsittelen tyhjyyttä ja entisestä luopumista, vaikka tilanteeni väliaikainen onkin. Uskoakseni tämäkin on jonkin sorttista surutyötä varsinkin nyt, kun reilu viikko sitten kollegaani menehtyi rintasyöpään. Se diagnosoitiin hänelle kolme vuotta sitten. Rinnoista syöpä levisi aivorunkoon. Nyt hän liitää naurulokin lailla vapaana ja ilman huolta tulevasta. Samalla kun loppui huoli, niin sammui myös nauru. Tämä muistutti, ainakin minua, siitä, että kuolema liittyy monesti syöpädiagnoosiin; halusin sitä tai en. Siksi varmaan haikeat ja synkätkin mietteet, vaikka mieleni muuten huoleton onkin.

Jotta elo ei mene ihan synkistelyksi, niin lupaan yrittää muistaa torstaisen sytostaattihoidon. Lupaan myös juoda paljon glögiä ja syödä hakaristitorttuja!