Saunan taakse?

Luomia painaa väsymys, mutta makaan hereillä keskellä pimeyttä. Yritän keksiä selityksiä lonkaa ja polvea piinaavaan tuntemukseen. Jäytävä kipu ei anna levätä eikä vaipua pehmeään utuun, ja mietintää dominoi huono omatunto. Päädyn mollaamaan itseäni etten ole venytellyt riittävästi pitkiin aikoihin. Tosin polvea ja lonkkaa on hiukan hankala venyttää. Tai mitä nyt olen vähän pilatesrullalla pyöritellyt. Polven sisäsivuakin hankasin niin innokkaasti, että siihen ilmestyi mustelma. Kipu toki helpottui hierontahetkellä, koska aktivoin kipuhermoja uudella tavalla, mutta eihän kipu minnekään poistunut.

Kiroilen ja kokeilen toista asentoa. Kipu pahenee, vaikka yritän vuorata polvelle ja lonkalle sivuttaista tukea tyynyillä. Sivuttain nukkumista en edes kokeile, sillä tiedän kokemuksesta joutuvani kääntymään heti takaisin. Makaan siis ainoassa mahdollisessa asennossa selälläni ja vilkuilen kelloa. Töihin pitäisi mennä aamulla. Otan uuden särkylääkkeen ja suosiolla unitabletin. Näytän kivulle pitkää nenää ja nukahdan parinkymmenen minuutin kuluttua rentouttavaan mutta keinotekoiseen uneen.

Suvussani on lonkan ja polven nivelrikkoa. Yhdellä jos toisellakin tuntuu olevan keinonivel jossain jäsenessä. Juuri nivelrikkoa olen pitänyt pitkään kolotusten ykkösteoriana. Tosin kapinoin kyllä sitä vastaan, että vasta +40 saisi keinonivelen. Hiukan olen kuitenkin alistunut kohtalooni, sillä kolotukset tuntuvat kuuluvan elämään ja vanhenemiseen. Niin ainakin tuumataan. Vanhuus ei tule yksin... No toivotaan, että edes tapauksessani kaksin ;)

Kaikesta huolimatta yön pimeinä pitkinä tunteina ajattelen syövän etäpesäkkeitä ja mahdollista osteosarkoomaa, sillä kävellessä polvi tuntuu vinttaavan sääriluuta sisäänpäin ja aiheuttaa kipua. Aivan kuin koko luu olisi taipuisa. Luusyövän heikentämänä se kenties murtuisi pian, ja jalkani pitäisi ambutoida. Ei kiitos ja onneksi aamu koittaa taas. Sytytän kirkasvalolampun, jonka siivellä ajatukset valostuvat. Levon jäljiltä polvi tuntuu paremmalle ja voin hetken hihitellä synkille osteosarkoomamietteille. Pöhkö mikä pöhkö.

Viime viikolla polviasiassa tapahtui jotain uutta. Voisi varmaan ajatella, että homma on "edistynyt" johonkin suuntaan. Viikonlopun seitsemän tunnin tasapainoilu korkkareilla koitui viimeiseksi tuskan pisaraksi. Polvi on turvonnut, eikä sillä voi kivutta astua. Samalla pohjelihas muuttui kovaksi palloksi. Salamana muutuin tohtori Housetareksi ja diagnosoin itselleni laskimotukoksen. Sehän on yleisempää syöpäpotilailla ja on yleinen haittavaikutus tamoksifeenin (rintasyövän liitännäishoito) käyttäjillä. Myös pitkät lentomatkat puoltaisivat kehittämääni diagnoosia, joka on vakava ja helposti kuolemaan johtava tukoksen kulkeutuessa keuhkoihin. Onko minulla jo kiire, pelastumaan? Klenkkaan, en korkkareilla, kohti lääkäriä ja ultraa.

Pirun keksimät kapistukset ja kenties
Bakerin kystan puhkeamiseen syylliset?!

Joka paikassa saan mainiota ja sydämellistä palvelua. Radiologin huono suomenkieli eikä sähläys ultralaitteen geelin kanssa haittaa, kun saan hyviä uutisia laskimotukoksen suhteen. Suorastaan hymyilyttää. En ole vieläkään matkalla manalaan, ja ilokseni saan jonkun syyn kivuille. Ultrassa näkyy hematoomaa sekä nivelkalvontulehdusta. Näiden lisäksi Bakerin kysta on puhjennut, ja neste painaa pohjetta. Oireet ovat miltei samanlaiset kuin laskimotukoksessa. Iso kysymysmerkki on tietenkin kystan syy: tulehdus, nivelkierukan repeämä vai kenties liikkumattomuus. Tällä hetkellä innokas liikkuminen on ajoittunut lyhyisiin "sairaudesta vapaisiin" -hetkiin. Olen taas sairastanut sekä joulu- että tammikuussa. Pientä lämpöilyä on edelleen kahden viikon poskiontelotulehduksen jäljiltä. Liekkö sekään normaalia. Joka tapauksessa olen taas sairauslomalla, ja on sanomattakin selvää, ettei klenkasta tule vuodelle 2015 vuoden työntekijää.

Kun manaan huonoa tuuriani terveyden suhteen, ystäväni sanoo: "Ei ihme, että hajoaa helposti, jos on suklaasta tehty!" Haluaisin viisastella: "Pöh, eihän suklaalla ole kipuhermoja eikä kipujakaan". Mutta todellisuudessa saan olla ikionnellinen. Olen ihminen. Jos olisin tuotantoeläin, minut olisi lahdattu jo ajat sitten. Tuskin edes hellävaroin lopettamalla; luultavasti minut olisi heitetty saunan taakse mätänemään. En olisi edes luodin väärti.

Ja mitä jos olisin elänyt kivikaudella? Olisinko kuollut nälkään tai sairauteen, koska en olisi sairastelun takia kyennyt metsästämään? Tällä hetkellä evoluutio yrittää poistaa, minua heikkoa, kenties syövän varjolla tai masentamalla, jotta tajuaisin itse irtautua voittajasukupolvesta. Kykenenkö siis kaivautumaan kinttuvaivaisena talven saartamasta kodistani "metsälle"? Kuolenko nälkään? Ai niin, ei hätää. Onhan kännykät keksitty. Tulkaa apuun, valkoinen hyhmä on saartanut minut!