Urlaub in Schweiz

Kabiinikoppero kuudelle hengelle nytkähti etukenossa tiukkaan vauhtiin, ja muutama turisti kirkaisi kimeästi pelästyksestä. Näytti kuin hissi sinkoaisi matkustajat suoraan katapulttina kohti äkkijyrkkää vuorenseinämää. Sitten vauhti tasaantui, ja hissi kulki keikkuen kohti korkeuksia. Keikkuminen ja suljettu tila saivat minut pahoinvoivaksi. Olin hetkessä merisairas ja kuuro kabiinin sivuuttaessa jättimäiset kuusten latvat. Terävät lumihuiput lähenivät mitä korkeammalle vaappuva hissi kapusi. Huippua, kirjaimellisesti!

Lähdin lomalle Sveitsin Alpeille, vaikka oikean jalan polvikierukka on vaivannut yli kaksi kuukautta. Polvi turpoaa rasituksessa, ja jokainen askel tuntuu piikkinä polven lumpiossa. Polvea särkee. Magneettikuvassa näkyi polvikierukan repeämä kuten vasemmassakin jalassa. Tällä kertaa se kuulemma parantuisi jumppaamalla, mutta toistaiseksi en huomaa edistystä. Mutta loma on lomaa. Mukaan pakkasin tukun särkylääkkeitä ja metritolkulla sidettä sekä kylmäpakkauksen.

Zürich näytti sateesta huolimatta kivalta kaupungilta. Vanhannäköisiä rakennuksia molemmin puolin jokea, joka virtasi vuolaasti pintaveden kieppuessa hurjasti. Sveitsin teollisuustuote, kello, näkyi katukuvassa, sillä kellotapuleita oli säännöllisin välein kertomassa tarinaa: aika rientää, elä nyt, älä tulevaisuudessa!

Minä, polvi ja sateenvarjo emme tykänneet sateesta. Polvi kiukutteli, ja sateenvarjo räpsähti kiinni, jättäen minut hölmistyneenä varjon sisään. Kanssakulkijat alkoivat naureskellen pulista saksaksi jotain. Korjatessani varjoa, varsi irtosi varjo-osasta. Se oli selvääkin selvempi merkki vaihtaa maisemaa kohti enkelivuorta, Engelbergiä.

Titliksen yli 3200 metrin huippu tuijotti uhkaavasti Engelbergin laaksoa, joka oli kauttaaltaan piiritetty lumisilla vuorenhuipuilla. Vaikka lumivyöry tuntui auringonpaisteessa mahdolliselle, lähelle Titliksen huippua oli päästävä. Kysellessäni hiihtohissin hintaa, hölmistyin. Ylöspääsyn kertahinnaksi tulisi yli 60 euroa ilman alennuskortteja. Varsinainen eliittivuori.

Lasketteleville ja polvivammaisellekin siirtyminen vuorille oli tehty helpoksi. Kylässä kulki ilmaisia busseja, ja meidän vuokra-asuntomme sijaitsi liki Titliksen/Trübseen hiihtohissiä. Minä siirryin liikuntaa vieroksuen hissillä Trübseehen (1800 m), jossa kulkuväline vaihtui isompaan ja vakaampaan rotaatiohissiin. Hissi pyöri noustessaan hitaasti näyttäen jokaisen kolkan eri mallisista jyrkänteistä, piikkimäisistä huipuista, kallionkielekkeistä ja jäätiköstä. Eli valloitin huipun aika helposti ilman hikipisaroita.

Pakko myöntää, että huipulla tuulee. Tuuli oli nakata pipon päästä mennessäni vuoren reunalle ihmettelemään näkymää. Samalla pakkasluminietos imaisi minut sisäänsä, ja viileys levisi tasaisesti housujen ja lämpökerraston läpi. Ensimmäinen reaktio: "näkikö kukaan", osoittatui aiheellisesti noloudeksi, sillä en päässyt omin avuin ylös. Polvivamma ei antanut armoa, ja jouduin nöyrästi pyytämään apua käsiä viuhtoen. Vaikka loman leppoisuus ja alppi-ilma olivat hellineet polvea, nyt sitä kivisti senkin edestä. Onneksi napakka tuuli ja kaunis näkymä pyyhkivät murheellisen kivun pois ja siirryin turvallisesti sisätiloihin siemailemaan Apfelweinea ja nauttimaan maisemasta.

Jälleen yksi haave on toteutettu. Alpit, check. Olen visusti päättänyt ettei enää jossitteluja, eikä aikailuja. Seuraavasta päivästä ei voi tietää. Sairasvuoteella on turha katua menetettyjä hetkiä ja täyttämättä jääneitä unelmia. Oikeaa hetkeä, aikaa tuskin tulee. Se hetki on nyt ja tässä!

Lucernen järvi