Kohti uutta rintaa vol 4 (leikkauksesta toiseen)

Anestesialääkäri painaa naamalleni happimaskia ja jakaa ohjeita hoitajille: "Kymmenen milligrammaa midatsolaamia. Heti perään sata milligrammaa fentanyyliä". Ennen kun lakkaan hengittämästä itsenäisesti, mietin, heräänkö enää...

Koen epämielyttävää tokkuraa 12 tuntia myöhemmin. Heräämössä kysellään kiputilaani, mutta haluan vain nukkua. Ja nukunkin kellon ympäri seuraavaan uuteen päivään, ja herään Maijan taputtaessa olkapäätäni.

Maija, pitkä ja näyttävä nainen, on kiireinen. Hän aukaisee rintaani verhoavat tukiliivit ja kokeilee siirteen vitaalitoimintoja. Joka kerta siirteeseen ilmestyy valkoinen painauma, ja Maija hymisee tyytyväisesti. Huolellisesti hän peittelee rinnan lämpöpeitolla ja aloittaa puhetulvan: "kuten angiossa ja dopplerin kanssa huomattiin, niin sun suonet oli aika haastavat. Tämä sama ongelma esiintyy monilla muillakin suomalaisnaisilla, jotka eivät ole synnyttäneet. Synnyttäneillä naisilla verisuonet vahvistuvat vatsan alueella. Sun tilanteessa ajattelimme, että verisuonet olisivat paremmin löydettävissä leikkauspöydällä kuitenkin..."

Pikakirjoitusmainen selostus jatkuu, vaikka Maijan toinen jalka sojottaa jo ovelle: "mikrokirurgia on haasteellista, ja siinä esiintyy odottamattomia riskejä. Sun kohdalla jouduimme suurien haasteiden eteen verisuonten yhdistämisen kanssa. Leikkaus venyi oletettua pidemmäksi, ja laskimovuodosta sait, ikävä kyllä, aikamoisen verenhukan. Olosi saattaa olla nyt aika heikko, mutta saat kaksi yksikköä verta osastolla. Muuten kaikki on hyvin. Muista pitää siirre lämpöisenä, jotta verenkierto pysyy hyvänä. Nähdään taas huomenna."

Valkoisen takin kääntyvähelma aiheuttaa viileän tuulahduksen ja mietin huonoa oloani. Hoitaja selittää: "sinulla on normaalia post-operatiivista kuumetta sekä tulehdusarvojen nousua. Ne heikentävät oloasi. Nyt sinun ei tarvitse huolehtia itse mistään. Virtsasi menee kestokatetrin kautta virtsapussiin, eikä suoli toimi vatsa-alueen leikkausten jälkeen. Me käydään katsomassa sun siirrettä tunnin välein. Muista pitää tyyny käden ja rinnan välissä, jotteivat verisuonet pääse litistymään. Lämpökin auttaa siirteen verenkierrossa, joten älä kylmetä rintaa. Kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät. Tänään voit jo syödä normaalisti. Huomenna fysioterapeutti tulee ohjaamaan istumaannousu ja otatte yhdessä muutaman askeleen"

Selkä on tulessa makaamisesta, ja päätän kuntouttaa sitä omatoimisesti sängyn kaukosäädin apunani. Hiukkasen sängynpäätyä ylös ja pienen pieni venytys. Vähän enemmän ylös ja radikaalisti sängynpääty niin alas, että veri suhisee päässä. Samalla tuijotan kääpiötä, joka osittain vaikuttaa hallusinaatiolta. Hän suhaa edestakaisin ja uhkaa vetää lättyyn labran tätiä. Ja silloin kun hän ei ole puhelimessa, hän vaatii hoitajalta tujumpia aineita. Nyt kääpiö karjuu luuriin: "Vittu, älä tuu tänne kahden viskipullon jälkeen. Tajuutsä!? Tääl on tosi sairaita ihmisiä"

Rintakieleke

Päätän tehdä tuttavuutta uuteen ulokkeeseeni. Näky hivelee, sillä pieni kumpu on täydellinen, söpö ja pyöreä. Katson ja kokeilen. Tissin iho tuntuu pehmoiselta kuin kissantassut. Aivan ihana! Priima, samettinen raaka-aine on taatusti luomua. Hiukan vatsalihasta, läskiä, nahkaa ja hyvä tulee.

Uusi napa ja vatsakielekkeen dreenit

Bokserien sisään kurkkaaminen aiheuttaa epämielyttävää kipua. Vatsakielekkeestä lähtevät dreenit ovat ikävästi häpykummulla, ja virtsakatetri hankaa. Dreenien pistävän kivun lisäksi tunnen housujen liimautuvan ihooni. Mitä ihmettä?! Olenko kakannut, ja kakka on liimannut housut ihoon?

Housujen nykiminen aiheuttaa kipua, ja jotain märkää leviää lakanoille. Kopeloinnin tulokseksi selviää rikki mennyt iho ja vielä osittain puhkeamattomia vesikelloja. Olen saanut allergisen reaktion teipeistä, joilla leikkaus tms härpäkkeitä on liimailtu. Se on tosin pieni paha, muuten hyvässä lopputuloksessa. Tosin kukapa haluaisi olla joku ruiskiva visva Virpi.

Seuraavana päivänä fysioterapeutti nostaa minut ylös. En pysty ottamaan askeltakaan ilman huimausta ja tarvitsen tukea. Seison kyyryssä, sillä kaikki leikkausalueet kiristävät ja tuntuvat repeytyvän, jos vähänkin suoristan kehoani. Yritän hampaat irvessä ottaa askeleita, mutta maailma pyörii, enkä saa happea. Minut talutetaan takaisin sänkyyn, jossa happiviikset tungetaan sieraimiini. Maailma pyörii edelleen, ja olo on kuin viiksekkäällä Mikki Hiirellä merihädässä. Pyörii ja keinuu. Välillä tuntuu, että hukun.

Pitkin päivää olo pahenee. Rintasiirteen ympärillä oleva kudos alkaa turpoamaan, ja sitä tykyttää armottomasti. Joudun pyytämään lisää oksikodonia (huumaava kipulääke). Ympärilläni pyörii erikoistuvia kirurgeja ja hoitajia. Jokainen kurkkaa vähän väliä rintani vitaalitoimintoja. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, ja turvotus kuuluu asiaan.

Yöllä kuume nousee lisää, ja hengenahdistus lisääntyy. Tiesin, että leikkauksesta toipuminen tulee olemaan vaativaa, mutta nyt tilanne tuntui jo sietämättömälle. Katumus leikkaukseen menosta alkaa riivata. Oksettaa ja viluttaa.

Aamulla tohtorit ja proffat saapuvat kierrokselle. Minua tuijottaa noin 12 paria silmiä, joista yhden pokerinaama pettää. Hän tokaisee: "kyllä olet sairaan näköinen!". Melkein naurattaa, kun tajuan tyypin olevan pahempi sammakoiden päästelijä kuin minä. Se on mestarillinen suoritus. Mutta tottahan on, etten ole viehättävimmilläni. Kaikesta huolimatta ilmoitan voivani hiukan paremmin ondansetronin (pahoinvointilääke) ansiosta.

Kuuden hengen huoneeseen tuodaan uusi potilas. Mummo osoittautuu puheliaaksi ja ilmoittaa menevänsä kohta hommaamaan ihosiirteen. Samalla hän manailee: "tämä on jo kolmas kerta kun tulen leikkaukseen. Aina jotain on tapahtunut, ja minut on passitettu takaisin kotiin". Jaksan vastata: "kolmas kerta toden sanoo".

Ympärilläni vilske jatkuu kaiken päivää rasittavuuteen asti. Lopulta joku setä, HUS anestesialääkäri kysyy: "koska olet syönyt viimeisen kerran?" Hän älähtää ruokailulleni ja ilmoittaa, ettei sillä ole oikeastaan mitään väliä; onhan noita keinoja. Samalla minua jo kärrätään hissillä ylimmässä kerroksessa olevaan leikkaussaliin. Sali ja henkilökunta ovat kuin ihmeen kaupalla vapaana vastaanottamaan uuden potilaan, ja eihän leikkauksessakaan mene kuin tunti...

Kahdeksan tuntia myöhemmin palaan osastolleni. Siellä kääpiö tervehtii ja kertoo, että ihonsiirre-mummu on passitettu kotiin, taas. Ja mietin. Jos kolmas kerta toden sanoo, niin mummuhan ei ikinä saa siirrettään. Sori!