sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kuukausipäivä

Leikkaus on rintasyövän ensisijainen hoito. Siinä rinnan alueelta ja tarvittaessa kainalosta leikataan pois kaikki mahdolliset syöpäsolut. Leikattavan alueen laajuus määräytyy kasvaimen ja syöpäkudoksen koon mukaan. Pienissä kasvaimissa riittää rinnan osapoisto. Koko rinnan poisto tehdään, jos kyseessä on iso kasvain tai rinnassa on useita samanaikaisia syöpäkasvaimia.

Vietän tänään rintasyöpäleikkauksen kuukausipäivää. Minulta poistettiin kuukausi sitten koko rinta, koska siellä oli kahta erilaista syöpäsolukkoa. Juhlan kunniaksi luovun tyhjistä dreenien keräyspusseista, sidetarpeista sekä tubigrip-topeista. Niille ei taida olla käyttöä enää.

Menetin leikkausneitsyyden kuukausi sitten. Hermoilin tuntematonta. Ajatukset sivusivat leikkauksen riskejä ja mahdollisia leikkauksen esteitä. Juuri edellisenä iltana suunpieleen ja poskeen ilmestyivät isot herpesrakkulat. Ne jomottivat ja tekivät oloni sairaaksi. Mielikuvitus ruokki hysteriaa, jossa leikkauksen aikana virus siirtyisi aivoihin ja aiheuttaisi superinfektion. Hysteria laantui vasta järjen ääneen luurin toisessa päässä.

Leikkausta ei tarvinut jännittää koko päivää, sillä olin ensimmäinen leikattava, ainakin salissa numero kolme tai jotain. Ennen leikkausta vastaanotin ihania ja tsemppaavia viestejä siskoilta, ystäviltä ja tutuilta. Kuulin myös, että olin tervetullut osastolleni. Ainakin hoito tulisi olemaan priimaa, siitä olin varma. Sen parempaa lohdutusta en voinut jännitykseeni saada.

Tuntui hassulta mennä tuttuun sairaalaan potilaana. Ihmiset kyselivät kuulumisia ja toivottelivat hyviä vointeja. Jokasella oli joku näkemys leikkaavan kirurgin taidoista. Onneksi positiivisia. Leiko-yksikössä luovuin vaatteistani. Tilalle sain kulahtaneet housut ja takaa auki olevan paitulin. Arvokkaampi omaisuus laitettiin arvotavarapussiin. Yllätyksekseni kapsahdin leikkaavan kirurgin kaulaan. Huomioitavaa tässä on se, että se tapahtui ennen esilääkettä, Diapamia. Taisin jännittää.

Reippaana ja uteliaana kävelin leikkaussaliin. Sisustus oli mukavan tumma mutta kylmä. Kyllähän siellä varmaan viihtyy muutaman tunnin, ajattelin. Kanyylin laitto sujui yllättävän jouhevasti, vaikka tunsin sen painavan kokoajan. Halusin varmistua, että kanyyli oli varmasti suonessa. Olihan se. Anestesialääkäri tuli toivottamaan hyvää yötä. Kiitin iloisesti ja ilmoitin jo tuntevani anesteettien vaikutuksen.

Seuraava mielikuva olikin sumuinen. Joku yritti jutella jotain, ja vastapäinen kello näytti noin 15:00. Olikohan minua leikattu seitsemisen tuntia? En pystynyt puhumaan. Olin halvaantuneena ja avuttomana tiukissa kapaloissa. Hoitaja vaikutti huolestuneelta ja kyseli, että tunnenko kun pulssi hakkaa 117. En saanut sanotuksi mitään. Vertasin itseäni muihin rintasyöpäbloggaajiin. He olivat heti leikkauksen jälkeen kotikuntoisia. Minä olin tillintallin. En nauti humalassa olemisesta, ja leikkauspöhnä oli siitä monia asteita pahempi.

Osastolla ei ollutkaan tilaa. Makasin kotelossani kun avuton toukka, ja kuuntelin hoitajien narinaa osastopaikkojen puutteesta. Kenties manauksesta oli apua, sillä alta aikayksikön matkasin mutkat suorana osastolle. Makasin kolmihenkisen huoneen keskipedillä kelloa vastapäätä. Olo oli sumuinen. Oksetti. Migreeni alkoi kolkuttaa kalloa ja turvottaa päätä. Järkytyin, kun huomasin kaksi dreeniä. Myös kainalon imusolmukkeet oli jouduttu poistamaan etäpesäkkeen takia, vaikka sen piti olla puhdas ja syövätön. Epätoivo alkoi valtaamaan mielialaa. Reippaudesta ei ollut enää tietoakaan. Olin sairas. Oksensin sänkyyn. Otin migreeninenäsuihkeen ja sain happiviikset sekä kylmäpussin päähäni.

En muista, oliko minulla kylmäturbaani päässä vai ei, kun sukulaiset tulivat huolestuneena morjestamaan. Muistikuvissa on vain tuijottavat ilmeet ja kukkapurkki, kun käskin heidän poistua. Heidän huolenpitonsa oli liikaa. Yksin oli helpompi voida pahoin. Ja sitähän se oli koko illan ja yön. Tahtia löivät naapuripetien korina ja kuorsaus.

Vessaan menosta ei tullut mitään. Silmissä pimeni, kun yritin nousta ylös. Luonne ei antanut periksi pyytää apua. Kitkuttelin, yritin ja odotin. Itsesuojeluvaisto vaati ottamaan avun vastaan. Ihanat tutut hoitajat auttoivatkin portatiiville sekä myöhemmin vessaan. Aikuisten potta ja minä huojuimme keskellä potilashuonetta. Sen kun oppisi, että apua kannattaa ja pitää pyytää.

Kello mateli, ja perusliuos K tippui hiljalleen. Suoneen tippui vahvistavaa energiaa. Nukahdin kello kolme aamuyöllä ja heräsin viiden jälkeen, kun naapuri riiteli puhelimessa miehensä kanssa. Aamupalalla kokeilin lähinnä marjakiisseliä. Tuskin koskin puuroon. Lääkärinkierto tuntui absurdilta, koska itse olin ollut toisella puolella petiä useamman kerran ja olisin halunnut olla nytkin. Sanelin, mitä kaipasin kotiinviemisiksi. Hullu tilanne.

Olo koheni. Kotiin pääsisin samana päivänä kahden dreenin kanssa. Dreenit imupalkeineen ja keräyspusseineen roikkuivat kainalostani kahdesta kohtaa. Ihon alla olevat laskuputket eli dreenit poistivat leikkausalueelta verta ja kudosnestettä. Kotitehtäväksi sain dreenierityksen mittaamisen kerran vuorokaudessa. Sitä ennen kuitenkin sain hellyyttäviä työkaverivieraita ja tuliaisia. Nähtävästi kolehtia oli kerätty ;) Muutenkin koin saavani hyvää hoitoa. Sehän tietenkin sopi minulle, pilalle hemmotellulle.

Kotiin pääsin uusissa vermeissä; dreenikassin ja tuubitopin kanssa. Tiedossa oli lisää hemmottelua siskojen hyvässä ja hellässä hoivassa sekä kolmen päivän päästä esiintyisi System of a Down. Kiitos hoidosta. Elämä voittaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sarppa kiittää :D