Yltiöpositiivisena en ajatellut, että syöpädiagnoosi olisi milläänlailla katastrofi. Olin kuvitellut, että pikkuriikkinen patti leikataan tissistä pois, ja sokerina pohjalla on sädetys. Otin asian mielenkiintoisena haasteena eli pieni leikkaussaliin tutustuminen sekä mielenkiintoinen katsaus oman osastoni toimintaan potilaan näkökulmasta. Kuten Sui Hing sanoisi: "häpi ending!"
Karkeaneulabiopsian vastaukset ja diagnoosi eivät tulleet mammografian jälkeen yllätyksinä. Lähinnä suunnitelmiani sotki tieto kahden syövän olemassaolosta. Se masensi ehkä hieman ja sumensi mielikuvaani onnellisesta lopusta. Tilalle tuli kuitenkin nopeasti uusi mielikuva minusta entistä ehompana. Suunnitelmana oli mennä Helsinkiin leikkaukseen, jossa leikkauksen yhteydessä vatsamakkaroista tehtäisiin uusi rinta, ja vanha tervekin tissi saisi ehostuksen. Mielikuvissani näytin terveeltä, terhakalta ja hyvinvoivalta. Ja ulkoisesti tietenkin kauniilta. Monta kärpästä samalla iskulla.
Aikaa kuitenkin kului. Otettiin lisää kokeita ja karkeaneulanäytteitä siitä toisesta syövästä. Joka paikassa pistettiin neuloilla. Kävin rinnan magneettikuvassa, jossa minua tuikittiin taas. Epävarma mieshenkilö ei tiennyt, mihin suoneen varjoaineen ruiskuttaisi. Vaikutti myös siltä, että häntä häiritsi yläosattomuuteni, koska hän huomautti, että olisin voinut pitää puseron päälläni vielä kanyylin laiton ajan. Ja onko mitään hermostuttavampaa kuin epävarma ruiskun- ja neulankäyttäjä? Ei, jos minä olen kohdehenkilönä. Tälläkin kertaa jouduin lopulta itse osoittamaan sopivan suonen käteni taipeesta. Parasta vain opetella, mikä suoni on helppokäyttöisin ja takuuvarma. Sen, jos minkä, olen oppinut tähän mennessä.
Leikkaus Helsingissä alkoi näyttämään epätodennäköiseltä. Vaikutti siltä, että syöpä jatkoi kasvuaan eikä ollut järkeä odottaa toista kuukautta leikkausjonossa. Jouduin lykkäämään odotusta kauniista eheästä ulkokuoresta ja keskittymään syövän voittamisen ensimmäiseen etappiin eli rinnanpoistoon. Ajatus muotopuoleksi tulemisesta harmitti, mutta iloitsin kuitenkin, että kainalo oli puhdas eli syövätön. Tai niin ainakin silloin luultiin...
Tässä vaiheessa aloin lukemaan rintasyövästä. Aloitin saamastani vaaleanpunaisesta rintasyöpäpotilaan oppaasta. Se oli karua ja masentavaa luettavaa. En ollut itkenyt juurikaan diagnoosin jälkeen, mutta lukemisen jälkeen olin hysteerinen ja itkin viisi tuntia. En pystynyt nukkumaan ilman unilääkettä muutamaan yöhön.
Kirjassa mainostettiin, että se on monipuolinen ja informatiivinen opaskirja rintasyövästä ja sen hoidosta. Informatiivinen osuus piti hyvin paikkansa, mutta kaipasin varoitustekstiä: sisältää koko kirjon kauhuskenaarioita. Opas oli täynnä varoituksia ja kauhukuvia. Syövän jälkeen ei olisi paluuta normaaliin elämään, koska potilas saa diabeteksen sekä erilaisia sydän- ja verisuonisairauksia, ainakin suurin osa. Potilaan ulkonäkökin muuttuu radikaalisti kaljuksi, lihavaksi ja turvonneeksi. Mielikuvakseni muodostui ihmisen kuvatus, jota terveet ihmiset pelkäävät, varsinkin jos potilas ei älyä käyttää peruukkia. Hyttysen pisto aiheuttaa suurin piirtein niin vaarallisen tulehduksen, että käsi amputoidaan. Näin siis rivien välistä luettuna. Leikatun puoleista kättä ei myöskään saa käyttää mihinkään toistuvaan liikkeeseen kuten haravointiin. Taas lisää varoituksia. Kirja muistutti myös siitä, että potilas sairastaa yksin, vaikka tukiverkostoa onkin. Vaikutti siltä, että ulkomaailman ja puutarhan hoidon voi tyystin unohtaa. Pitäisi kenties unohtaa myös elää ja jos elää, niin muistaa ainakin pelot ja varoitukset.
Jätin kirjasen kannustavat tiedonjyväset omaan arvoonsa ja jatkoin positiivisuuslinjalla. Tosin yksikään toive tai odotus ei ole toteutunut. Toivoin, että syöpäni olisi hyväennusteinen, vaikka se näyttikin epätodennäköiseltä ikäni huomioonottaen. Odotin, että saisin pitää kainalon koskemattomana, mutta salakavala iso S oli pesiytynyt sinnekin. Kokovartaloskannaus ei myöskään antanut terveen papereita. Kokolailla kaikki on mennyt väärin odotuksin ja toivein.
Onnellinen loppu ei ehkä siinnä heti lähitulevaisuudessa, mutta enemmin pysyn yltiöpositiivisena, kun ajattelen, että realismin puute on sairauden kieltämistä. Sanonta "tieto lisää tuskaa", on yllättävän paikkaansa pitävä. Ennemmin otan tietoa vastaan sitten, kun sen aika on, en yhtään aiemmin. Sitä paitsi huomasin, että kirjoittaminen helpottaa ja lukeminen ei. En aio lukea enää yhtään opusta tai blogia rintasyövästä. Sen lupaan.
Karkeaneulabiopsian vastaukset ja diagnoosi eivät tulleet mammografian jälkeen yllätyksinä. Lähinnä suunnitelmiani sotki tieto kahden syövän olemassaolosta. Se masensi ehkä hieman ja sumensi mielikuvaani onnellisesta lopusta. Tilalle tuli kuitenkin nopeasti uusi mielikuva minusta entistä ehompana. Suunnitelmana oli mennä Helsinkiin leikkaukseen, jossa leikkauksen yhteydessä vatsamakkaroista tehtäisiin uusi rinta, ja vanha tervekin tissi saisi ehostuksen. Mielikuvissani näytin terveeltä, terhakalta ja hyvinvoivalta. Ja ulkoisesti tietenkin kauniilta. Monta kärpästä samalla iskulla.
Aikaa kuitenkin kului. Otettiin lisää kokeita ja karkeaneulanäytteitä siitä toisesta syövästä. Joka paikassa pistettiin neuloilla. Kävin rinnan magneettikuvassa, jossa minua tuikittiin taas. Epävarma mieshenkilö ei tiennyt, mihin suoneen varjoaineen ruiskuttaisi. Vaikutti myös siltä, että häntä häiritsi yläosattomuuteni, koska hän huomautti, että olisin voinut pitää puseron päälläni vielä kanyylin laiton ajan. Ja onko mitään hermostuttavampaa kuin epävarma ruiskun- ja neulankäyttäjä? Ei, jos minä olen kohdehenkilönä. Tälläkin kertaa jouduin lopulta itse osoittamaan sopivan suonen käteni taipeesta. Parasta vain opetella, mikä suoni on helppokäyttöisin ja takuuvarma. Sen, jos minkä, olen oppinut tähän mennessä.
Leikkaus Helsingissä alkoi näyttämään epätodennäköiseltä. Vaikutti siltä, että syöpä jatkoi kasvuaan eikä ollut järkeä odottaa toista kuukautta leikkausjonossa. Jouduin lykkäämään odotusta kauniista eheästä ulkokuoresta ja keskittymään syövän voittamisen ensimmäiseen etappiin eli rinnanpoistoon. Ajatus muotopuoleksi tulemisesta harmitti, mutta iloitsin kuitenkin, että kainalo oli puhdas eli syövätön. Tai niin ainakin silloin luultiin...
Tässä vaiheessa aloin lukemaan rintasyövästä. Aloitin saamastani vaaleanpunaisesta rintasyöpäpotilaan oppaasta. Se oli karua ja masentavaa luettavaa. En ollut itkenyt juurikaan diagnoosin jälkeen, mutta lukemisen jälkeen olin hysteerinen ja itkin viisi tuntia. En pystynyt nukkumaan ilman unilääkettä muutamaan yöhön.Kirjassa mainostettiin, että se on monipuolinen ja informatiivinen opaskirja rintasyövästä ja sen hoidosta. Informatiivinen osuus piti hyvin paikkansa, mutta kaipasin varoitustekstiä: sisältää koko kirjon kauhuskenaarioita. Opas oli täynnä varoituksia ja kauhukuvia. Syövän jälkeen ei olisi paluuta normaaliin elämään, koska potilas saa diabeteksen sekä erilaisia sydän- ja verisuonisairauksia, ainakin suurin osa. Potilaan ulkonäkökin muuttuu radikaalisti kaljuksi, lihavaksi ja turvonneeksi. Mielikuvakseni muodostui ihmisen kuvatus, jota terveet ihmiset pelkäävät, varsinkin jos potilas ei älyä käyttää peruukkia. Hyttysen pisto aiheuttaa suurin piirtein niin vaarallisen tulehduksen, että käsi amputoidaan. Näin siis rivien välistä luettuna. Leikatun puoleista kättä ei myöskään saa käyttää mihinkään toistuvaan liikkeeseen kuten haravointiin. Taas lisää varoituksia. Kirja muistutti myös siitä, että potilas sairastaa yksin, vaikka tukiverkostoa onkin. Vaikutti siltä, että ulkomaailman ja puutarhan hoidon voi tyystin unohtaa. Pitäisi kenties unohtaa myös elää ja jos elää, niin muistaa ainakin pelot ja varoitukset.
Jätin kirjasen kannustavat tiedonjyväset omaan arvoonsa ja jatkoin positiivisuuslinjalla. Tosin yksikään toive tai odotus ei ole toteutunut. Toivoin, että syöpäni olisi hyväennusteinen, vaikka se näyttikin epätodennäköiseltä ikäni huomioonottaen. Odotin, että saisin pitää kainalon koskemattomana, mutta salakavala iso S oli pesiytynyt sinnekin. Kokovartaloskannaus ei myöskään antanut terveen papereita. Kokolailla kaikki on mennyt väärin odotuksin ja toivein.
Onnellinen loppu ei ehkä siinnä heti lähitulevaisuudessa, mutta enemmin pysyn yltiöpositiivisena, kun ajattelen, että realismin puute on sairauden kieltämistä. Sanonta "tieto lisää tuskaa", on yllättävän paikkaansa pitävä. Ennemmin otan tietoa vastaan sitten, kun sen aika on, en yhtään aiemmin. Sitä paitsi huomasin, että kirjoittaminen helpottaa ja lukeminen ei. En aio lukea enää yhtään opusta tai blogia rintasyövästä. Sen lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sarppa kiittää :D