Mitä kuuluu?

Eilen minulta kysyttiin ensimmäisen kerran hoitopaikassani: "mitä kuuluu?". Hölmistyin, enkä osannut vastata siihen mitään. Juro junttivaihde napsahti päälle, enkä vahingossakaan kysynyt hoitajalta samaa. Kysymys ilostutti kuitenkin päivääni melkolailla. Miksiköhän kuulumisten kysyminen ei kuulu tapakulttuuriimme tämän tiiviimmin?

Itse huomaan häpeäkseni murehtivan liikaa omia asioitani, vaikka luultavimmin omat murheet voisivat unohtua, kun keskittyisi kuuntelemaan ja miettimään välillä toisten iloja ja suruja. Vai haluammeko edes kuulla toisten tyytyväisyydestä ja onnesta, koska se saattaa toimia räikeänä kontrastina omille epäonnistumisille? Onko kyseessä kilpailu elämänlaadusta vai siitä, että ruoho on aidan takana aina vihreämpää? Luultavasti onnistuja saattaakin vain omata tyytyväisen luonteen ja näkee omien harmiensakin keskellä pelkkiä ilonpilkahduksia. Johtopäätökseksi jää; tyytyväinen kehuu kokoajan ja aiheuttaa alemmuutta muissa. Miksi kukaan haluaisi kuulla hänen kuulumisiaan, kun oma elämä vaikuttaa niiden jälkeen valjulta. Mahdollisesti kuulumisten kysyminen tulisi rajoittaa kahden tyytyväisen henkilön väliseksi, jolloin pahalta mieleltä vältyttäisiin. Ehkä parasta on arvioida, kenelle kysymyksen voi esittää.

Toisena ääripäänä ovat yrmyt, jotka vastaavat: "vittuako se sulle kuuluu?!". Kiinnostus toisen kuulumisiin otetaan loukkauksena ja ylimääräisenä uteluna. Yrmy ajattelee, että pelkkä kysymys loukkaa hänen yksityisyyttään eikä halua jakaa mitään kuulumisiaan saati tuntemuksiaan. Kenties hyökkäys on paras puolustus, ja luultavasti omassa aunuksessa onkin paras pössis.

Kuulumisten kysymisessä on myös riskinsä. Moni saattaa ottaa sen kirjaimellisesti ja aloittaa pitkällisen voivottelun ja valituksen kaiken kurjuudesta. Se luultavasti ei lisää intoa kysymyksen viljelyyn, mutta saattaa yllättäen ilahduttaa kysyjää, koska jollakin menee vielä huonommin. Sehän on elämisen pääasia. Kunhan muilla menee huonommin.

Oma kantani asiaan on ristiriitainen. Haluanko olla samanlainen kuin muualla Euroopassa, jossa tapaaminen aloitetaan aina: "cómo estás?", "wie geht es?", "hur mår du?", "how are you?" ja niin edespäin. Häviääkö siinä suomalaisuuden erikoisuus, perusjurous, jos sulaudutaan samaan eurooppalaiseen massaan? Joka tapauksessa ilahduin kysymyksestä. En tiedä, ilahtuisinko samalla tavalla, jos kuulisin sen joka päivä. Ihmettely jatkuu.

Mitä teille kuuluu?