torstai 20. maaliskuuta 2014

Mitäänsanomattomuuden mitäänsanomattomuus

Mitäänsanomattomuus kuvaa hyvin tämän hetkistä olotilaa. Olen väsynyt enkä saa mitään aikaiseksi. Vaikka sytostaatti- ja sädehoidon aiheuttamat pahoinvoinnit ovat poissa, minut on vallannut yleinen lamaannus. Alunperin ajattelin, että heti kun olo kohenee, ja ruoka maistuu, alan kahlaamaan ammattilehdistä muodostunutta pinoa lävitse ja aloitan urheilun. Olo on kohentunut, ja ruoka maistuu, mutta elämänilo on kadoksissa. Ihan järjetöntä?! Voin hyvin ja olen melkein varmasti terve. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onneni kukkuloilla. En ymmärrä!!

Kaikki tolkuttavat, että minun pitää antaa itselleni aikaa. He ovat varmaan siinä oikeassa, mutta aika on rahaa, ja elämä tuntuu lipuvan ohitseni. Tämän asian tajuaminen ei paranna oloani yhtään. En vain saa kiinni mistään. Yhtenä päivä ajattelin vihdoin pukea päälleni muutakin kun pyjaman, mutta tuijotin miltei tunnin vaatekaappeja, eikä mikään vaatekappale ollut tarpeeksi kutsuva. Lopulta en vaihtanut pyjamaa edes puhtaaseen pyjamaan...

Järjetön ajatus on vallannut mieleni. Onko tyydyttävää elämää syövän jälkeen? En ole aikoihin joutunut tsemppaamaan samoin kuin sairastaessa. Voiko normaaliin arkeen tyytyä? Mistä löydän uuden haasteen? En ole ollenkaan vakuuttunut, että osaan palata entiseen ja tyytyä siihen. Itse asiassa en edes muista, millaista se oli. Varmaankin ihan mukavaa ja tyydyttävää. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen muuttunut. Haihattelija on vakavoitunut eikä haluakaan vanhaa elämäänsä takaisin. Mitä hän sitten haluaa? En tiedä, ja se ahdistaa. En voi olla pohtimatta; ansaitsenko elää, jos edes terveys ei riitä!? Voiko terveyttä parempaa olla?

Päädyn mietinnöissäni mielenvikaisuuteen. Normaalilla ihmisellä ei voi olla kriisiä parantumisesta. Omalla kohdallani se tuntuu nyt isommalta kuin sairastuminen. Tai ehkä olen jo unohtanut, miltä tuntui saada huonoja uutisia hyvien sijaan. Tämän hetken suurin ongelma näyttää olevan; miten arjen saa tuntumaan mielenkiintoiselta haasteelta? Tosin saatan väliaikaisesti olla masentunut, sillä kuvittelin herääväni joka aamu virkeänä ja valmiina syleilemään uutta hoidotonta päivää. Nyt olenkin vain yhtä väsynyt enkä osaakaan iloita jokaisesta hengenvedosta. Takapihan talitintitkin näyttävät samoilta vanhoilta, ehkä vähän pulskemmilta, mutta mikään ei ole muuttunut. Itse koen olevani muuttunut, mutta tuntuu, että elän jonkun muun elämää. Ehkä kaikella on kuitenkin tarkoitus, ja nyt on aika luoda jotain uutta. Mitä? Sitä en tiedä vielä.


13 kommenttia:

  1. Tuohan kuulostaa ihan loogiselta jotenkin. Että on muuttunut itse niin paljon, että ei sovi vanhaan elämään mikä oli ennen sairastumista. Silloin siihen ei mahtunut niin suurta ja kaiken muuttavaa syöpää. Mikään ei ole niinkuin ennen, paitsi ne talitintit ja kaikki muut, paitsi sinä.

    Ison projektin, urheilusuorituksen, jonkun tapahtuman minkä eteen on joutunut ponnistelemaan, näiden jälkeen olo on tyhjä, kun on kaikkensa antanut, kaikki on tähdännyt siihen että saa vietyä homman läpi mikä se sitten ikinä on ollutkin. Mitä sen jälkeen, mitä kun tavoite minkä eteen on koko ajan ponnistellut onkin ohi. Uudelleen orjentoituminen. Mutta mitä varten, mikä on se mitä varten orjentoituu? Suurten saavutusten jälkeen pieni ei kiinnosta, helppo ei innosta.

    Mutta kyllä se varmasti kirkkenee. Eikä kalenteri välitä vaikka sen päämäärän kirkastumiseen meniskin tovi. Kun on aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella järkevästi sanottu: "Suurten saavutusten jälkeen pieni ei kiinnosta, helppo ei innosta" ! :D Täytyy yrittää orientoitua uudelleen ja säilyttää maltti tässä!
      Kiitos saan muuta ajateltavaa taas :)

      Poista
  2. Olipas fiksu kommentti anonyymiltä. Jospa tosiaan on tuosta kaikkensa antamisen jälkeisestä tyhjyydestä kyse. Samat fiilikset on kuin blogistilla, vaikka hoitoja on vähän vielä jäljellä. Ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta.

    Entistä elämäänsä ei varmaan saa takaisin. Pitää yrittää sopeutua runneltuun uuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pitäis ja pitäis... Ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Mulla on vain niin lyhytpinna...

      Poista
  3. Mun facebook kamu (sairaanhoitaja, joka on Hus:in syöpäklinikalla) kommentoi seuraavaa: "Tuo on ikävän yleistä, niin vakavissa sairauksissa kuin muunlaisissakin kriiseissä, masennus saattaa hiipiä ja se odotettu "mä selvisin!"-ilo ei ilmestykkään. Varsinkin kun on vakava sairaus, jossa joutuu kokemaan kaikenlaista negatiivistä ja tsemppaamaan itseään, on suurien tunteiden äärellä, helposti jälkeenpäin mieli on niin "väsynyt" ettei jaksa kuin olla vaan. Mutta kyllä se on ohimenevää!!"

    Yritetään siis uskoa sit tuohon, vaikka se nyt vaikealta tuntuukin...

    VastaaPoista
  4. Niinpä, jotenkin tuntuu, että vaikka hoidoista selviääkin, mitä syytä on hurrata, kun kukaan ei takaa että olet taudista selvinnyt. Kenties olet käynyt rääkin läpi ihan "turhaan" ja/tai joudut aloittamaan kaiken alusta jonkin ajan päästä.

    Kai se on vaan tämäkin alho käytävä läpi. Jotta pääsisi jotenkin eteenpäin. Mutta ei todellakaan ole voittajafiilistä :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehk me kestetään, kun tää on kuulemma normaalia :) Ainakin näin sanovat normaalit terveet :D

      Poista
  5. Vähän ajattelinkin, kun saman tien hakeuduit siihen polvileikkaukseen, että jotenkin tarvitset sitä. Korvien välin takia. Mä uskon myös, että sä löydät jotain uutta, parempaa kuin sairastaminen, toivoo keittiöpsykologi.

    VastaaPoista
  6. Jahaa, tällaista on se akuuttihohtojen jälkeinen uupumus, väsymys, masennus, ahdistuneisuus jne. …
    Kiitos, Sarppa, kuvailet oireyhtymää oikein tarkasti ja tutkijan tavoin.
    Sen lisäksi se varmasti kuuluu pitkäaikaiseen hoitoon, joka sinun kohdalla jatkuu vielä ainakin viisi vuotta.
    Olet kuitenkin määrätietoinen ja järkevä ihminen ja hoidat ne ongelman päivä kerrallaan, ja tukemalla vielä muitakin, kiitos sinulle.
    Polvesta kysymys: vaivaako turvotus? Ajattelen ne Kuokkavieras13:n kinesioteippausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmeen vähän turvotusta on tossa polvessa nyt. Olen kyllä hoitanut sitä aktiivisesti. Aina harjoitteiden jälkeen olen lepuuttanut kohoasennossa kylmäpakkausten kanssa. Kyynärsauvoista olen pikku hiljaa jo luopunut... Meno vähän huteraa, mutta kevättä kohti :D

      Poista
  7. Minulla loppui hoidot puoli vuotta sitten. Tunnistan itsessäni nuo hyvin kuvailemasi olot ja tuntemukset. Nyt, vasta muutaman viikon ajan, on ollut päiviä kun ei ole koko ajan ollut pala kurkussa, saamaton ja kiittämätön olo. Tuntuu siltä että jaksaisi, voisi suunnitella jotain uutta elämäänsä. Se on hieno tunne. Entiseen ei tosiaan ole paluuta (ulkomuotoa myöten...). Minusta hoitojen loppumisen jälkeinen aika on ollut henkisesti rankinta. Minulla on paljon ystäviä, mutta tänä aikana on tuntunut aika yksinäiseltä, kun ei ole jaksanut paljon tapailla ketään eikä niitä vointeja ole kovin paljon hoitojen loppumisen jälkeen kyseltykään. Useimmat varmasti vilpittömästi ajattelevat että kaikki on nyt hyvin.Yritä jaksaa, kyllä se elämä kuitenkin taitaa kantaa, meitäkin. Sade

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti!!! Kylläpä oli selkeä kannanotto, joka antoi uskoa tulevaan :D Allekirjoitan kyllä sun kommentit yksinäisyydestä. Selkään taputtelijoita ja tukijoita on ollut, mutta nythän niitä "ei tarvita"... Ainakin niin voisi olettaa... Pitäisi varmaan yrittää jaksaa pyytää tukea tai sitten aikaa vaan kasata itseään uudelleen. Ajatuksia ajatuksia!

      Poista

Sarppa kiittää :D