Rouva Varis vieraalla maaperällä

Satunnainen variskuva netistä

Olen joskus ihmetellyt, miksi pariskunnista puhutaan sanoilla; kuin kaksi vanhaa varista. Ajattelin, ettei sanonnassa ole mitään järkeä tai ainakaan kaunista, kunnes näin kirjaimellisesti kaksi varista hiekkalaatikon reunalla.

Toinen variksista oli iso sekä vanhan ja vaivaisen oloinen. Pienempi helli läheisyydellään isompaa ja silitti nokalla tämän päätä ja välillä pörrötti tämän höyhenpeitettä. Jäin lumoutuneena seuraamaan tilannetta ja harmittelin kameran/kännykän puutetta. Välillä tuntui, että iso varis olisi ollut kiusaantunut huolenpidosta ja siirtyi hiukan kauemmas. Tämä ei estänyt siroa pikku varista siirtymästä uudelleen toisen kylkeen jatkamaan hellää silitystä, josta toinen näytti kuitenkin nauttivan. Oliko kyseessä kaksi vanhaa varista vierekkäin huojuen vai kenties vasta tavannut nuoripari intohimon tuoreudesta nauttien? Kummin tahansa, se oli suloista ja sai miettimään omaa parisuhdetta.

Herra Varis pukee
polvivammaista

En uskonut "rakastuvani" enää, mutta päätin kaikessa kyynisyydessäni yrittää, sillä herra Varista ei haitannut yksitissisyys saati syöpädiagnoosi. Itseasiassa hän on ollut suurenmoinen tuki kaikessa tässä. Kiitos rakas!

Yrittämisessä on toki ollut omat hankaluutensa jo pelkästään pitkän välimatkan takia. Ja kun välimatkaan lisätään; erityiskohtelua ja omaa tilaa vaativa rouva Varis, juoni senkun tiivistyy. Kohokohdaksi nousee kiristyvä tunteiden hirttosilmukka: miten riisua turvallinen panssari näyttämättä naurettavan heikolta ja tarvitsevalta... Krääk, johan sille harakatkin nauraa!

Päätin onnistuneiden kyläilyjen ja matkojen jälkeen koe-muuttaa. Se tarkoitti neljää kuukautta saariston tuulissa parisuhdetta vaalien. Tämä osio ei tuottanutkaan minkäänlaisia hankaluuksia, ja parisuhde tuntui hitsautuvan ja sujuvan päivä päivältä luontevammin. Eli vakaumus "en halua parisuhdetta" ei ole hankaluuksia aiheuttanut. Ongelmana tuntuu olevan vain vieras kieli, pakko ruotsi, jota olen vihannut koulusta lähtien. Joka päivä mieltäni painaavat ylimieliset sanat, joita toistelin ruotsin opettajalle: "en tule KOSKAAN tarvitsemaan ruotsin kieltä, joten miksi sitä edes opiskelisin..." Ja tässä sitä ollaan, nolona häpeästä. Vanha kunnon sanonta pitää kutinsa: "sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!"

Työskentelen ruotsin kielellä; siis yritän. Työ on jokseenkin tuttua, mutta joskus nieleskelen kyyneleitä kaiken vaikeuden vuoksi. Työpäivä saattaa tuntua loputtomalta taistelulta kielen sekä ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Yritän, mutta väsyn nopeasti. Keskityn, ja kuitenkin katoan useasti omaan maailmaani. Masennun ja ihmettelen, missä on peräänantamattomuuteni. Tuntuu, että luovutan liian helposti ja syytän herra Varista vaikeuksistani. Hänen vikansa, tietenkin, että olen täällä, kaukana tutusta ja turvallisesta. Pitäisi vaan jaksaa yrittää ja yrittää. Sitähän tämä elämä loppujen lopuksi on. Onko muitakaan vaihtoehtoja kuin ottaa uusi, toisenlaisella asenteella oleva kurssi kohti seuraava viikkoa? Olisi: koti, kaukana rakkaasta?!