Urheilu-hullu

En ole urheiluhullu. Itseasiassa olen jollain tavalla urheilusta sairastuva, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Yritän liikkua ja hoitaa kuntoani, koska sen sanotaan olevan terveellistä, en siksi, että nauttisin siitä millään muotoa. Tosiasiassa pidän hulluina urheilua rakastavia, sillä heidän tunteilunsa hyvästä fiiliksestä kunnon treenin jälkeen tuntuu vieraalta ja epäuskottavalta. Puppuako? Pitää kokeilla, taas.

Rinnan haavan umpeuduttua, hain pohjakuntoa kävelemällä. Kävelyn seurauksena ruokahaluni kasvoi raittiissa ilmassa suunnattomiin mittakaavoihin. Koko lenkin ajan mietin joko naksuvaa polvea, kipuilevaa yläselkää, syyhyäviä kinttuja tai, mitä enenevässä määrin, kaikkia herkkuannoksia, joihin olin oikeutettu kaiken kivun ja raadannan jälkeen. Herkkujen lomassa raavin kutiavaa ihoa ja seurailin turpoavaa polvea.

No entäs pieni jumppa sitten. "Menee menee, vähän vielä. Rutista rutista!" En rutistanut. Olin viisas ja aloitin varovasti polvea kunnioittaen. Melkeinpä mukavaa kun missään ei tuntunut kipua; ainakaan sillä hetkellä! Kotimatkalla reidet tai peppu eivät huutaneet hoosiannaa, mutta pääni kirkui kyllä. Aivoni ilmaisivat haisevan vastalauseensa: "urheilu-hullun tuomioksi migreeniä kahdeksi päiväksi". Siinä vaiheessa taas mietin: "missä meni vikaan?"

Seuraavaksi siirryin hallitusti kuntosalille. Pieniä painoja, paljon toistoja ja puhtaita liikkeitä; niistä oli kuntosalitreenini tehty. Tosin jo lämmittelyvaiheessa tunsin jyskyttävän päänsäryn, joka paheni treenin edetessä. Tuntui kuin pääkoppa olisi ollut irtoamassa, ja hetkenä minä hyvänsä sieltä olisi pompahtanut ilmoille vieteriukko vajaa katse naamallaan. Jomottavan säryn lisäksi tunsin yleistilan laskevan kuin viemärin virtaavan veden kohti höyhensaaria.

Fysioterapeutin suosituksesta aloitin pyöräilyn, sillä liikuntamuoto soveltui erityisesti polvivaivaiselle. Satulassa maisemat vaihtuivat tai sitten eivät, jos jäin sisälle kuntopyöräilemään. Staattinen pito pyörän sarvista tuntui piinalta, eikä aikaakaan kun yläkroppa jumiutui. Samalla mystinen kipu ilmestyi häntäluuhun. Yritin jatkaa pyöräilyä ja ostin pehmustetut "vaippahousut". Samalla kokeilin erilaisia istuma-asentoja sillä lopputuloksella, että käännyin lääkärin puoleen.

Lääkäri ja kaikki muutkin katsoivat minua tietyllä silmällä; hullu, eihän pyöräily mitenkään käy häntäluuhun, mutta laitetaan tutkimuksiin. Diagnoosina ajateltiin, että minulla olisi sisäisiä peräpukamia, jotka painavat häntäluuhun.

Kutsu kävi kolonoskopiaan eli paksunsuolentähystykseen. Tätä varten keitin litratolkulla lihalientä ja nautin tyhjennysaineita. Suoliston räjähdyksenomaisen tyhjennyksen jälkeinen pyllypolte laantui kivuliaan tutkimuksen tieltä. Monitorin kuva lupasi hyvää; terve suolisto. "Hyppää takaisin satulaan, senkin hullu".

Häntäluukipu ei ole unohtanut minua. Se iskee heti pyöränsatulassa ja hinkkaa kipua koko alaselkään. Sama kipu iskee myös satulatuolissa ja nykyisin istuessakin. Pakko on myöntää, että kivulla on parempi muisti kuin minulla.

Sitten on tietenkin ihana, perisuomalainen urheilumuoto, hiihto. Eli kunnon murtomaahiihtoa raikkaassa pakkassäässä. Kyseinen liikunta sopii hienosti polvelle, ja aluksi lykkiminen vaikuttaa jopa mukavalta. Mutta ei aikaakaan, kun niska jumiuttaa pään yhteen asentoon; katseen eteenpäin. Silloin muiden latukaahareiden väistely muuttuu haastavaksi. Hikinoron kutittaessa selkää, ainut lohduttava ajatus on siskon liköörikonvehdit.

Hiihtoladulta kotiin selviäminen on voitto sinänsä, mutta heti aamun tunteina huomaan olkapään vammautumisen. Vanha jännevaiva on ärtynyt hiihdosta. Tulipallo pyörii pitkin olkavarsia, ja kädettömyys uhkaa tehdä minusta nudistin. Kiroan hiihdon ja vannon, etten enää koskaan koske mokomiin hiihtimiin ja tökkimiin.

Entäs vesiurheilu? Uimaopettajan mielestä lingertelen kuin käärme enkä saa jalkoja pysymään pinnalla. Kaiken lisäksi uiminen halvaannuttaa niskan ja huumaava kloorin tuoksu kutsuu migreeniä vieraisille.

Vesijuoksu tuntuu kuitenkin sujuvan. Maisemat eivät juurikaan vaihdu. Lähinnä vesi heijastaa pieniä timantteja, joiden kirkkaus vaatisi aurinkolasit. Silti vesijuoksukaan ei ole kivutonta. Juoksuvyö hankaa käsivarren sisäsyrjän vereslihalle, ja vaivalistaan voin lisätä kuurouden. Huudan kaikille: Mitä!? Ja selitän, etten saa vettä pois korvakäytävistä. Kuurous jatkuu, ja hakeudun lääkäriin.

Korvalääkäri valistaa: "ei teidän korvissanne vettä ole. Teillä sattuu olemaan epämuodostunut korvakäytävä, joka helposti turpoaa umpeen". Mutta miksi juuri eniten uimahallissa? Ehkä juuri kloori tekee korvakäytävästä turvonneen rusinan...

Kaikille liikuntaharrasteille yhteistä on se, että joudun turvautumaan pilleripurkkiin viimeistään seuraavana aamuna. Joskus selviän parasetamolilla, mutta monesti joudun turvautumaan ibuprofeiiniin/diklofenaakkiin, kylmäpakkaukseen tai/sekä migreenikohtauksen täsmälääkkeeseen. Samalla ihmettelen sitä urheilun vapauttamaa mielihyvähormonia, endorfiinia. Sitä ei ole juurikaan tässä osoitteessa näkynyt. Ehkä koko endorfiini-satsi siirtyy suoraan korjaamaan liikunnan aiheuttamia vaivoja. Urheiluko terveellistä? Tiedä siitä sitten. Pillereitä ainakin kuluu.