sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kun ihmiset ahdistaa


Raikkaan merituulen pyörteissä jätin roskien lajittelun sikseen. Huomasin sivusilmällä, että puhelias naapuri ilmestyi autoineen pihapiiriin, enkä todellakaan ollut juttutuulella. Tai koskapa olisin... Juoksin sisään, jossa tunsin olevani turvassa, mutta jäin tuijottamaan ovisilmästä, koska reitti olisi selvä. Joutuisin vielä palaamaan rikospaikalle, sillä muovijätteet jäivät roskakatokseen, ja hätäpäissäni olin tyrkännyt tölkit biojätteeseen.

Kirjailija Outi Pakkasen lanseerama termi: sosiaalinen erakko, on kuorruttanut yksin elämisen muodikkaaseen glitteriin. Itsekin mieluusti verhoan itseni tällä määritelmällä, vaikka todellisuudessa taidan muistuttaa enemmän hikikomoria tai suomalaisittain ahdistujaa, joka ei jaksa kanssaihmisiä. Siltikään, keskellä termien viidakkoa ja ihmisten ihmettelyä, en ihmisahdistuksesta huolimatta ole mielestäni epäystävällinen tai piittaamaton toisista. En vain jaksa ihmisiä yhtä paljon kuin muut, joten minkäs itselleen mahtaa. Antaa ihmisten puhua.

Ikuinen suosikkitermini on verkostoituminen. Tuo tämänhetkinen lukinverkko tuntuu kuuluvan auttamattomasti nykypäivän työelämään ja jokaisen koulutuksen iltatilaisuuteen. Jos työpaikan saaminen olisi pelkästään kiinni verkostojen määrästä ja hyödyllisistä suhteista, olisin auttamattomasti työtön. Olen äärettömän huono tyrkyttämään itseäni, osaamistani sekä hurmaamaan ketään puhumalla. Ahdistun puhumisesta, ja hoidan mieluiten kaiken yhteydenpidon kirjoittamalla, vaikka sekin välillä ontuu ja hukkuu elämän pikakelaukseen.

Miten ihmisahdistuja sitten pärjää? Huonosti, sillä kaikki vuorovaikutus väsyttää. Pienissä ja tutuissa piireissä ahdistus on hallittavissa, ja saatan jopa nauttia pienestä leikkisästä naljailusta kaverien kanssa. Mutta kaiken pitää pysyä suhteellisen lyhytaikaisena tai uupumus hiipii pilaamaan senkin sosiaalisuuden.

Tarvitsen yllättävän usein pääni lataukseen mitäänsanomatonta hiljaisuutta, jolloin sen seesteydessä ei liiku mikään tai kukaan, ja tiedän olevani yksin ilman yhtäkään ärsykettä. Kunhan saan tuijottaa lattiaa, seinää tai ei mitään, ja nauttia kaiken pysähtyneisyydestä. Tuntuu, että kaikki kulkee liian lujaa. En jaksa olla pirteä ja ulospäinsuuntautunut. En halua kuunnella. Ole hiljaa!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sarppa kiittää :D