Pyörä versus maastopyörä

Taas! Maastopyörä oli pahat mielessään hypännyt selkääni alamäessä, ja makasin avuttomana sen alla kuin kiinniotettu rikollinen. En päässyt ylös. Makasin haavoittuneena kylmässä ja märässä maassa vatsallani. Jalkani olivat pinnojen välissä, ja pyöränsarvet koristivat päätäni kuin uljasta mutta nujerrettua härkää. Samalla kökötin miltei aidanseipäässä tai oikeammin sen alla. Nimetön sormeni oli vääntynyt viimeisestä nivelestä ja ranteet taittuneet. En päässyt ponnistamaan käsillä enkä polvilla ylös. Joka paikkaan sattui.

Tykkään vauhdista (varsinkin autolla), mutta maastopyöräily on tuntunut aika haastavalta. Olen kaatunut lähes joka kerta tai vähintäänkin puut hyppäävät eteeni poluilla. Puilla tuntuu olevan magneettinen vaikutus minuun, aivan kuin Frasierillekin (linkki). Sitä paitsi vähemmänkin kovassa vauhdissa silmäni vuotavat vettä, enkä näe mitään. Syynä tähän nähtävästi Meibomin rauhasten tukkeumat (silmäfinnit) edelleen. Ne ovat tulleet jäädäkseen.

Kävin taas lääkärissä silmieni vuoksi. Silmälääkäri vakuutti, että Systane Balance on juuri oikea tippa silmieni kuivuuteen sen rasvaisemman koostumuksen takia. Kuitenkin alamäissä vollotan edelleen kuin pahainen kakara, joka ei saa tahtoaan lävitse. Siispä en voi allekirjoittaa kyseisen silmätipan ihmeitä tekevää hoitotehoa.

Ahvenanmaalla ei ole lunta

Pyöräilytaitoni ammennan normaalista pyöräilystä jalkajarrullisella mummopyörällä
(ilman apupyöriä). Mummopyörällä ajaminen tuntuu kuitenkin tylsältä, enkä kovin innoissani tee sillä mitään pitkiä lenkkejä. Sitä paitsi pyöräily sillä sattuu häntäluuhun, joka kipeytyy joka kerta niin, että istuminen on jälkeenpäin haastavaa.

Maastopyöräily taasen eroaa mielestäni ihmeen paljon tavallisesta pyöräilystä. Ensinnäkin pyörän kyytin pääseminen on alussa miltei mahdotonta. Pitkään ihmettelin, pitikö lajiin omata estejuoksijan lonkat ja letkeät jalat, jotta edes liikkeellelähtö onnistuisi. Nyt vuoden treenamisen jälkeen tajuan, että suurin salaisuus piilee pyörän kallistuksessa. Samalla kun uskaltaa yrittää, pitää myös pitää jarruista kiinni, ennen kuin pyörä karkaa alta.

Pyöränselkään pääsemisen jälkeen seuraa muutama muu haaste eli itse pyöräily. Pyörän varusteet ja tuttujen jalkajarrujen puute aiheuttavat useimmiten holtitonta syöksylaskua, sillä hätääntyessä niiden puute saa vauhdin kiihtymään yli omien taitojen. Ja siinä vaiheessa kun jarrujen sijainti muistuu mieleen, saa lähinnä aikaiseksi täyspysähdyksen, koska molempien käsijarrujen paniikinomainen puristus pysäyttää molempien pyörien liikkeen. Siinäpä taas sammal tulee tutuksi.

Positiivista maastopyörässä on sen jousitus, joka vaimentaa töyssyjä kera paksujen renkaiden. Rytkytys alkaa tuntua jopa nautittavalta, kunhan muistaa pienen kevennyksen istumisessa ja polvissa. Muutenhan haarujenväli vaikuttaa katkeavan kahtia, ja toinen puoli alakroppaa jää polulle. Siltä se ainakin tuntuu.

Maastopyöräilyn parhaina puolina tulevat hengissä pysymisen tunteet ja adrenaliiniryöppy voitosta maaston epätasaisuutta ja surmanloukkuja vastaan. Sillä vaikka pyöräilyvarusteet ovat tietenkin maastopyöräilymestarin käsialaa ja pyörässä suloista vaaleanpunaa, niin kuskin ohjaustaitoon niistä ei ole apua. Ohjauksessa parhaana oppina toimii kaatumisenpelko. Sen siivin jaksaa hullunkiilto silmissä paahtaa eteenpäin; nimenomaan eteenpäin. Jos vähänkin löysäilee, niin pyörä töksähtää ensimmäiseen kiveen tai puunjuureen, ja sen ylipääseminen jää siihen. Tässä tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää kotiinpaluu asfalttitietä pitkin.

Oheisvarustuksesta sen verran, että pyöräilylasit eivät pidä silmiä kuivina, vaan kauhunkyyneleet vierivät silmistä viiman osuessa niihin. Tosin ihmettelen viiman pääsyä silmiini, koska korkeat poskipääni (lue: läskinaama) saavat lasit huurtumaan. Eli kovin ihmeellisesti lasit uppoavatkin ihomassaani ja toimivat tiivisteenä. Tosin lasit suojaavat oksien syöksymiseltä silmiin, mikä on tietenkin pelkästään vain positiivista.

Varusteeksi suosittelen myös kokovartalon verhoamista, sillä oksat saattavat sivaltaa jalat poikki tai ainakin haavoittaa. Sitäpaitsi kaikessa kauheudessa punkit saattavat hypätä heinänkorrelta paljaisiin kohtiin ja aiheuttaa pahimmillaan puutiaisaivokuumeen. Puenpa siis burkan päälle. Tai hyppään autonrattiin.