Ettei syöpäily vaan unohtuisi!

Sytosalissa haisee kalmalle, ja ikävät muistot kutittelevat oksennusrefleksiäni tuijottaessani ringissä istuvia pipo- ja peruukkipäitä. Jokaiselle tippuu myrkkyä tippalaskijan kautta. Yhdellä on vahva tukka ja hätääntynyt katse. Kaikesta näkee, että hän on ensimmäistä kertaa sytohoidossa ja hakemassa toivoa vakavaan sairauteen. Hoitaja kertoo, mihin hänen tulee ottaa yhteyttä, jos tiputuksen jälkeen ilmaantuu vakavia haittavaikutuksia. Ei käy kateeksi ajattelen ja voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin takaisin hoidon oravanpyörään. Uutena syöpiksellä on tippalaskurit. Minulle myrkyt tippuivat randomisti. Edistystä!

Menin vuosikontrolliin syöpikselle. Lääkärin vastaanotolla kuulin, että sold-tutkimus, jossa olen osallisena, on päättynyt. Nyt odotellaan tuloksia biologisen Herceptin lääkkeen tehoista ja haitoista, kun hoitoketjuna on vuoden Herceptin tiputus tai lyhyt kolmen kerran tiputus. Minä sain lääkettä vain kolme kertaa, jonka oletetaan olevan yhtä tehokas kuin vuoden annos. Nähtäväksi jää.

Herceptinin vaikutusmekanismia

Herceptiniä on käytetty jo 2000-luvun alusta lähtien, mutta haittavaikutusten ja tehokkaiden annospituuksien tutkinta jatkuu. Ennen Herceptiniä, HER-2 positiivinen rintasyöpä oli melko varmasti kuolemantuomio, sillä tavanomaiset sytostaatit eivät kyenneet estämään aggressiivisen syöpäproteiinin vaikutuksia terveisiin soluihin. Voisin verrata HER-2 proteiinia doping-aineeseen, joka buustaa syöpäsoluja kasvamaan ja levittäytymään viereisiin kudoksiin, kunnes syöpäsolut saastuttavat koko kehon. Eli jotain edistystä hoitoon on tullut sitten 1990-luvun (kuulostaa kyllä melko vanhalta hoidolta jo sekin). Siltikin tiedän rintasyöpäpotilaita, jotka ovat menehtyneet Herceptinistä huolimatta. Eli Herceptinkään ei välttämättä pelasta rintasyövältä, mutta se antaa lisää toivoa ja elinaikaa.

Syöpiksellä todettiin, että kaikki on kohdallani nyt kunnossa. Hyvien uutisten lisäksi lääkäri mainitsi myös uusiutumisriskin syöpälaatuni takia (gradus 3, HER-2, metastaasi). Kuulin, että tilastollisesti eniten uusiutumisia tapahtuu ensimmäisten 2-3 vuoden aikana sädehoidon päättymisen jälkeen. Kolmen vuoden jälkeen uusiutumisriski vähenee. Sädehoitoni päättymisestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, joten kolme vuotta kuulostaa pitkältä ajalta jännittää. Sitä ennen saan kuulostella kaikkea epänormaalia kehossani ja miettiä, onko se syövän kätyri, joka kolkuttelee...

Kahdessa kuukaudessa kuoleman enkeli on kolkutellut kolmen syöpätuttuni ovea. Totean: "rauhallista matkaa! En unohda. Miten voisin?"

Saunan taakse?

Luomia painaa väsymys, mutta makaan hereillä keskellä pimeyttä. Yritän keksiä selityksiä lonkaa ja polvea piinaavaan tuntemukseen. Jäytävä kipu ei anna levätä eikä vaipua pehmeään utuun, ja mietintää dominoi huono omatunto. Päädyn mollaamaan itseäni etten ole venytellyt riittävästi pitkiin aikoihin. Tosin polvea ja lonkkaa on hiukan hankala venyttää. Tai mitä nyt olen vähän pilatesrullalla pyöritellyt. Polven sisäsivuakin hankasin niin innokkaasti, että siihen ilmestyi mustelma. Kipu toki helpottui hierontahetkellä, koska aktivoin kipuhermoja uudella tavalla, mutta eihän kipu minnekään poistunut.

Kiroilen ja kokeilen toista asentoa. Kipu pahenee, vaikka yritän vuorata polvelle ja lonkalle sivuttaista tukea tyynyillä. Sivuttain nukkumista en edes kokeile, sillä tiedän kokemuksesta joutuvani kääntymään heti takaisin. Makaan siis ainoassa mahdollisessa asennossa selälläni ja vilkuilen kelloa. Töihin pitäisi mennä aamulla. Otan uuden särkylääkkeen ja suosiolla unitabletin. Näytän kivulle pitkää nenää ja nukahdan parinkymmenen minuutin kuluttua rentouttavaan mutta keinotekoiseen uneen.

Suvussani on lonkan ja polven nivelrikkoa. Yhdellä jos toisellakin tuntuu olevan keinonivel jossain jäsenessä. Juuri nivelrikkoa olen pitänyt pitkään kolotusten ykkösteoriana. Tosin kapinoin kyllä sitä vastaan, että vasta +40 saisi keinonivelen. Hiukan olen kuitenkin alistunut kohtalooni, sillä kolotukset tuntuvat kuuluvan elämään ja vanhenemiseen. Niin ainakin tuumataan. Vanhuus ei tule yksin... No toivotaan, että edes tapauksessani kaksin ;)

Kaikesta huolimatta yön pimeinä pitkinä tunteina ajattelen syövän etäpesäkkeitä ja mahdollista osteosarkoomaa, sillä kävellessä polvi tuntuu vinttaavan sääriluuta sisäänpäin ja aiheuttaa kipua. Aivan kuin koko luu olisi taipuisa. Luusyövän heikentämänä se kenties murtuisi pian, ja jalkani pitäisi ambutoida. Ei kiitos ja onneksi aamu koittaa taas. Sytytän kirkasvalolampun, jonka siivellä ajatukset valostuvat. Levon jäljiltä polvi tuntuu paremmalle ja voin hetken hihitellä synkille osteosarkoomamietteille. Pöhkö mikä pöhkö.

Viime viikolla polviasiassa tapahtui jotain uutta. Voisi varmaan ajatella, että homma on "edistynyt" johonkin suuntaan. Viikonlopun seitsemän tunnin tasapainoilu korkkareilla koitui viimeiseksi tuskan pisaraksi. Polvi on turvonnut, eikä sillä voi kivutta astua. Samalla pohjelihas muuttui kovaksi palloksi. Salamana muutuin tohtori Housetareksi ja diagnosoin itselleni laskimotukoksen. Sehän on yleisempää syöpäpotilailla ja on yleinen haittavaikutus tamoksifeenin (rintasyövän liitännäishoito) käyttäjillä. Myös pitkät lentomatkat puoltaisivat kehittämääni diagnoosia, joka on vakava ja helposti kuolemaan johtava tukoksen kulkeutuessa keuhkoihin. Onko minulla jo kiire, pelastumaan? Klenkkaan, en korkkareilla, kohti lääkäriä ja ultraa.

Pirun keksimät kapistukset ja kenties
Bakerin kystan puhkeamiseen syylliset?!

Joka paikassa saan mainiota ja sydämellistä palvelua. Radiologin huono suomenkieli eikä sähläys ultralaitteen geelin kanssa haittaa, kun saan hyviä uutisia laskimotukoksen suhteen. Suorastaan hymyilyttää. En ole vieläkään matkalla manalaan, ja ilokseni saan jonkun syyn kivuille. Ultrassa näkyy hematoomaa sekä nivelkalvontulehdusta. Näiden lisäksi Bakerin kysta on puhjennut, ja neste painaa pohjetta. Oireet ovat miltei samanlaiset kuin laskimotukoksessa. Iso kysymysmerkki on tietenkin kystan syy: tulehdus, nivelkierukan repeämä vai kenties liikkumattomuus. Tällä hetkellä innokas liikkuminen on ajoittunut lyhyisiin "sairaudesta vapaisiin" -hetkiin. Olen taas sairastanut sekä joulu- että tammikuussa. Pientä lämpöilyä on edelleen kahden viikon poskiontelotulehduksen jäljiltä. Liekkö sekään normaalia. Joka tapauksessa olen taas sairauslomalla, ja on sanomattakin selvää, ettei klenkasta tule vuodelle 2015 vuoden työntekijää.

Kun manaan huonoa tuuriani terveyden suhteen, ystäväni sanoo: "Ei ihme, että hajoaa helposti, jos on suklaasta tehty!" Haluaisin viisastella: "Pöh, eihän suklaalla ole kipuhermoja eikä kipujakaan". Mutta todellisuudessa saan olla ikionnellinen. Olen ihminen. Jos olisin tuotantoeläin, minut olisi lahdattu jo ajat sitten. Tuskin edes hellävaroin lopettamalla; luultavasti minut olisi heitetty saunan taakse mätänemään. En olisi edes luodin väärti.

Ja mitä jos olisin elänyt kivikaudella? Olisinko kuollut nälkään tai sairauteen, koska en olisi sairastelun takia kyennyt metsästämään? Tällä hetkellä evoluutio yrittää poistaa, minua heikkoa, kenties syövän varjolla tai masentamalla, jotta tajuaisin itse irtautua voittajasukupolvesta. Kykenenkö siis kaivautumaan kinttuvaivaisena talven saartamasta kodistani "metsälle"? Kuolenko nälkään? Ai niin, ei hätää. Onhan kännykät keksitty. Tulkaa apuun, valkoinen hyhmä on saartanut minut!