Luen paraikaa Laura Save:n syöpämatkasta kertovaa omaelämäkertaa Paljaat jalat. Siinä Laura kertoi pelostaan sairastua syöpään. Hän jopa koki pelon takia voimakkaita psykosomaattisia oireita ja eli pelon varjossa. Mitä pidemmälle pääsin kirjassa; leuka loksahti, hämmästyksestä. Kuinka kukaan pystyi elämään noin stressaavaa elämää? Lopulta hän saikin pelkäämänsä sairauden, syövän. Siihen loppui stressi sekä nuoren opiskelijan elämä parin vuoden taistelun jälkeen. Ihan kuin kohtalo sanoisi: "siitäs sait mokoma stressaaja".Uskon, että kaikki tapahtuu syystä, minullekin. Olen liian huoleton ja välinpitämätön terveyteni suhteen. Se on liian itsestäänselvyys. En innostu lääkäriin menosta ja ajattelen usein, että kaikkeen löytyy lopulta lääke. Pääasia, että elämästä nauttii ja tekee kaikkea, mistä pitää seurauksista välittämättä. Epäilen nyt saanneeni kohtalolta muistutuksen terveyden tärkeydestä. Ei saisi olla ylimielinen eikä pelokas elämään, vaan tulisi löytää kultainen keskitie tai muuten saa kärsiä. Jos ei osaa elää oikein, niin kohtalo rankaisee syövällä tai jollain muulla sairaudella. Sairauden perustarkoituksena on saattaa ihminen ajattelemaan tekojensa seurauksia. Tällä hetkellä elämä näyttää minulle kieltä ja lällättää.
Jokainen tuntuu ajattelevan, että syöpä on vieras vihollinen elimistössämme. Ei se ole. Se ei ole hypännyt kehoomme ulkopuolelta. Väittäisin, että se on enemmän omaamme kuin lapsi, johon tarvitaan toista luovuttajaa. Syöpä ei ole ilmestynyt hetkessä, vaan se on kasvanut meissä, syöpäläisissä, ja on osa meitä. Kyseessä on omien solujemme kapina. Se on todiste siitä, että olemme jollain tasolla viallisia tai heikkoja, ja heikot karsitaan, kuten evoluutiossa on tapana. Ja ne, jotka voittavat, ovat entistä vahvempia. Syöpä vastaa nykyajan evoluutiosta!
Minussa asuu paljon huonosti käyttäytyviä soluja. Ne saattavat kertoa jotain elämästäni tai luonteestani. Erikoinen, aggressiivinen, kapinallinen ja viallinen. Aivan kuin syöpäni. Naishormonien lisäksi syövässäni on erittäin vaarallista ja ovelaa valkuaisainetta nimeltään HER2. Se tekee syövästä aggressiivisen ja helposti leviävän, pelottavan vastustajan.Epäilen, että kaikki sai alkunsa kaltoin kohdellusta molekyylistä, joka alkoi kapinoimaan. Lopulta kapinallinen, anarkisti, katkeroitui, kadehti, oli väärin ymmärretty ja aloitti sisällissodan. Anarkisti yllytti lähisolut vakoojiksi ja taistelijoiksi. Se kukisti terveiden solujen suojamuurin, hyppäsi sisään ja valloitti ne. Yksi toisensa jälkeen HER2 sikisi kuin kani, ja uudet tunkeutujasoluja monistuivat monistumistaan.
Nyt mietin, kuinka kovasti kapinalliset solut ottavat nokkiinsa saamistani myrkyistä ja säteilystä. Onko minulla järeämmät aseet kuin heillä, kapinallisjoukoilla? Jos huonosti käy, niin kapinalliset ottavat hoidoista enemmän nokkiinsa ja erikoistuvat lisää. Ehkä käy niin, että aggressiiviset solut kokevat tappion, mutta nostavat päätään hetken hengähdystauon jälkeen. Mitä jos ne ovatkin enemmän kaltaisiani kuin terveet solut?
Tänään leivoin kakun. En välittänyt ohjeesta tuon taivaallista, sävelsin. Käsissäni on tekele. Yhtä rosoinen kuin syöpäsolu, anarkisti. En ole oppinut mitään. En voi olla miettimättä, miksi en välitä muuttaa elintapojani. Nytkin syöpäni juhlii sokerilla, jota kauhon suuhuni. Elän epäterveellisemmin kuin koskaan. Enkö halua parantua? Ja miksi aina pitää kapinoida kaikkea vastaan; auktoriteettejä ja elämää? Tällä asenteella minulle ei tule käymään hyvin...
Huomenna kuolen taas, osittain. Näin siis, jos hoitoja voidaan antaa. Sytostaatit eli solumyrkyt tappavat sairaita ja terveitä soluja erilaisilla menetelmillä. Tällä hetkellä tuhotaan ja estetään omaa DNA:ta eli perimää. Samalla saan soluille myrkyllistä antibioottia sekä aineenvaihdunnan blokkaajaa. Näiden jälkeen olen kuin kuollut viikon verran, mutta aion kapinoida edelleen. Suunnitelmissani on ottaa yliannostus pahoinvointilääkkeitä. En aio välittää ohjeesta: "Systostaattihoidon aiheuttamaan pahoinvointiin, mikäli Primperan ei auta". Erilailla vaikuttavat; Primperan, Emend, Granisetron, tulevat olemaan sopiva kombinaatio. Ehkä pyydän vielä nupiksi Zofrania...
Nyt syön viimeistä ateriaa ennen solukuolemaa. En tietenkään mitään tervettä, vain rasvaista lihapiirakkaa ja mellejä. Bon appetit!
