Jo on piru. Mietin taas asioita, enkä voi hillitä kirjoittamisintoani. Joskus joku ex boyfriend sanoikin osuvasti lukuisten päänsärkyjeni johtuvat siitä, että pääkoppani on täynnä ajatuksia ja mietintöjä. Pitäisi kuulemma useammin tyhjentää ullakkoa... Sanoisin, että melko hyvä diagnoosi tuokin, kirjoittajan vika.
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussa esseet ja aineet venyivät monien sivujen mittaisiksi, enkä pystynyt lopettamaan kirjoittamista. Ja lopulta, ikävä kyllä, punainen lanka hukkui matkan varrella, ja tarinat rönsyilivät. Kirjeitäkin väsäsin, koska tunsin suurta tarvetta kommunikointiin kirjoittamalla. Siksi kait kirjekavereita on aina ollut ja tulee olemaan, nykyään tosin vähemmän. Voisi myös kuvitella, että kirjoittaja pitäisi päiväkirjaa. Hölmöä tai ei, kirjoittaminen ei riitä, vaan kirjoituksilla tulee olla lukija eli kaipaan tulla kuulluksi. Kuulijakuntana voi olla kuka vaan. Motiivia kuulluksi tulemisen tarpeelle en ole vielä keksinyt. Ehkä minua ei lapsena kuunneltu tarpeeksi.
Jos mietin kommunikointikeinoja, kaikkein mieluiten kirjoitan. En usein jaksa puhua ja seurustella. Harrastuksenakin kirjoittaminen on mukavampaa kuin valmiin tekstin lukeminen. Itse asiassa en edes pidä lukemisesta ja olen äärettömän hidas ja huono lukemaan. Uskon, että kirjoittaminen on hyvä kanava epäsosiaaliseen kommunikointiin. Voin olla koko ajan äänessä eikä kukaan keskeytä "tärkeää" monologiani. Kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että sammakot jäävät usein pois, koska ajatukset jäsentyvät eivätkä pulpahda suusta hallitsemattomasti. Tosin sammakoista minut tunnetaan. Minä olen se tyttö, joka ajattelemattomasti loukkaa muita. Olen myös se, joka sanoo mielipiteensä tilanteissa, joissa sitä ei kaivattaisi. Sorry folks.
Minusta ei ikinä tullut rakettitieteilijää, joten blogin aloittaminen oli hankalaa ja tarvitsin apua sen perustamiseen. Ystäväni pitää blogia ja auttoi minut alkuun. Myöskään ajatus omasta blogista ei ollut minun. Nähtävästi ehdotus omasta blogista vapautti ystävieni korvat jatkuvilta sairaskertomuksilta. Mukavasti olenkin saanut purkaa pahaa ja hyvää oloani näihin kirjoituksiin. Hyväksi kanavaksi tämä on osoittautunut. Tykkään ja opin koko ajan lisää.
Voisin kuvitella itseni virtuaalimaailmassa, jossa ostaisin ruuat ja vaatteet netin välityksellä. Näin välttyisin ylimääräisiltä kanssakäymisiltä. Mieluusti haluaisin, että paketti jätettäisiin ovelle eikä minun tarvitsisi nähdä paketin tuojaa saati postin virkailijaa. Ystävienkin kuulumisia voisin seurata sosiaalisessa mediassa. Vai voisinko? Nytkin vietin synttäreitäni ja luonani oli läheisiäni. Sekin oli kyllä mukavaa. Sain ihania lahjoja ja hyvää mieltä. Ehkä en olekaan niin epäsosiaalinen, kuin kuvittelen. Kiitos ja kumarrus!
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussa esseet ja aineet venyivät monien sivujen mittaisiksi, enkä pystynyt lopettamaan kirjoittamista. Ja lopulta, ikävä kyllä, punainen lanka hukkui matkan varrella, ja tarinat rönsyilivät. Kirjeitäkin väsäsin, koska tunsin suurta tarvetta kommunikointiin kirjoittamalla. Siksi kait kirjekavereita on aina ollut ja tulee olemaan, nykyään tosin vähemmän. Voisi myös kuvitella, että kirjoittaja pitäisi päiväkirjaa. Hölmöä tai ei, kirjoittaminen ei riitä, vaan kirjoituksilla tulee olla lukija eli kaipaan tulla kuulluksi. Kuulijakuntana voi olla kuka vaan. Motiivia kuulluksi tulemisen tarpeelle en ole vielä keksinyt. Ehkä minua ei lapsena kuunneltu tarpeeksi.
Jos mietin kommunikointikeinoja, kaikkein mieluiten kirjoitan. En usein jaksa puhua ja seurustella. Harrastuksenakin kirjoittaminen on mukavampaa kuin valmiin tekstin lukeminen. Itse asiassa en edes pidä lukemisesta ja olen äärettömän hidas ja huono lukemaan. Uskon, että kirjoittaminen on hyvä kanava epäsosiaaliseen kommunikointiin. Voin olla koko ajan äänessä eikä kukaan keskeytä "tärkeää" monologiani. Kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että sammakot jäävät usein pois, koska ajatukset jäsentyvät eivätkä pulpahda suusta hallitsemattomasti. Tosin sammakoista minut tunnetaan. Minä olen se tyttö, joka ajattelemattomasti loukkaa muita. Olen myös se, joka sanoo mielipiteensä tilanteissa, joissa sitä ei kaivattaisi. Sorry folks.
Minusta ei ikinä tullut rakettitieteilijää, joten blogin aloittaminen oli hankalaa ja tarvitsin apua sen perustamiseen. Ystäväni pitää blogia ja auttoi minut alkuun. Myöskään ajatus omasta blogista ei ollut minun. Nähtävästi ehdotus omasta blogista vapautti ystävieni korvat jatkuvilta sairaskertomuksilta. Mukavasti olenkin saanut purkaa pahaa ja hyvää oloani näihin kirjoituksiin. Hyväksi kanavaksi tämä on osoittautunut. Tykkään ja opin koko ajan lisää.
Voisin kuvitella itseni virtuaalimaailmassa, jossa ostaisin ruuat ja vaatteet netin välityksellä. Näin välttyisin ylimääräisiltä kanssakäymisiltä. Mieluusti haluaisin, että paketti jätettäisiin ovelle eikä minun tarvitsisi nähdä paketin tuojaa saati postin virkailijaa. Ystävienkin kuulumisia voisin seurata sosiaalisessa mediassa. Vai voisinko? Nytkin vietin synttäreitäni ja luonani oli läheisiäni. Sekin oli kyllä mukavaa. Sain ihania lahjoja ja hyvää mieltä. Ehkä en olekaan niin epäsosiaalinen, kuin kuvittelen. Kiitos ja kumarrus!
 |
| Joitain kakkaroita |
