Jo on piru. Mietin taas asioita, enkä voi hillitä kirjoittamisintoani. Joskus joku ex boyfriend sanoikin osuvasti lukuisten päänsärkyjeni johtuvat siitä, että pääkoppani on täynnä ajatuksia ja mietintöjä. Pitäisi kuulemma useammin tyhjentää ullakkoa... Sanoisin, että melko hyvä diagnoosi tuokin, kirjoittajan vika.
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussa esseet ja aineet venyivät monien sivujen mittaisiksi, enkä pystynyt lopettamaan kirjoittamista. Ja lopulta, ikävä kyllä, punainen lanka hukkui matkan varrella, ja tarinat rönsyilivät. Kirjeitäkin väsäsin, koska tunsin suurta tarvetta kommunikointiin kirjoittamalla. Siksi kait kirjekavereita on aina ollut ja tulee olemaan, nykyään tosin vähemmän. Voisi myös kuvitella, että kirjoittaja pitäisi päiväkirjaa. Hölmöä tai ei, kirjoittaminen ei riitä, vaan kirjoituksilla tulee olla lukija eli kaipaan tulla kuulluksi. Kuulijakuntana voi olla kuka vaan. Motiivia kuulluksi tulemisen tarpeelle en ole vielä keksinyt. Ehkä minua ei lapsena kuunneltu tarpeeksi.
Jos mietin kommunikointikeinoja, kaikkein mieluiten kirjoitan. En usein jaksa puhua ja seurustella. Harrastuksenakin kirjoittaminen on mukavampaa kuin valmiin tekstin lukeminen. Itse asiassa en edes pidä lukemisesta ja olen äärettömän hidas ja huono lukemaan. Uskon, että kirjoittaminen on hyvä kanava epäsosiaaliseen kommunikointiin. Voin olla koko ajan äänessä eikä kukaan keskeytä "tärkeää" monologiani. Kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että sammakot jäävät usein pois, koska ajatukset jäsentyvät eivätkä pulpahda suusta hallitsemattomasti. Tosin sammakoista minut tunnetaan. Minä olen se tyttö, joka ajattelemattomasti loukkaa muita. Olen myös se, joka sanoo mielipiteensä tilanteissa, joissa sitä ei kaivattaisi. Sorry folks.
Minusta ei ikinä tullut rakettitieteilijää, joten blogin aloittaminen oli hankalaa ja tarvitsin apua sen perustamiseen. Ystäväni pitää blogia ja auttoi minut alkuun. Myöskään ajatus omasta blogista ei ollut minun. Nähtävästi ehdotus omasta blogista vapautti ystävieni korvat jatkuvilta sairaskertomuksilta. Mukavasti olenkin saanut purkaa pahaa ja hyvää oloani näihin kirjoituksiin. Hyväksi kanavaksi tämä on osoittautunut. Tykkään ja opin koko ajan lisää.
Voisin kuvitella itseni virtuaalimaailmassa, jossa ostaisin ruuat ja vaatteet netin välityksellä. Näin välttyisin ylimääräisiltä kanssakäymisiltä. Mieluusti haluaisin, että paketti jätettäisiin ovelle eikä minun tarvitsisi nähdä paketin tuojaa saati postin virkailijaa. Ystävienkin kuulumisia voisin seurata sosiaalisessa mediassa. Vai voisinko? Nytkin vietin synttäreitäni ja luonani oli läheisiäni. Sekin oli kyllä mukavaa. Sain ihania lahjoja ja hyvää mieltä. Ehkä en olekaan niin epäsosiaalinen, kuin kuvittelen. Kiitos ja kumarrus!
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussa esseet ja aineet venyivät monien sivujen mittaisiksi, enkä pystynyt lopettamaan kirjoittamista. Ja lopulta, ikävä kyllä, punainen lanka hukkui matkan varrella, ja tarinat rönsyilivät. Kirjeitäkin väsäsin, koska tunsin suurta tarvetta kommunikointiin kirjoittamalla. Siksi kait kirjekavereita on aina ollut ja tulee olemaan, nykyään tosin vähemmän. Voisi myös kuvitella, että kirjoittaja pitäisi päiväkirjaa. Hölmöä tai ei, kirjoittaminen ei riitä, vaan kirjoituksilla tulee olla lukija eli kaipaan tulla kuulluksi. Kuulijakuntana voi olla kuka vaan. Motiivia kuulluksi tulemisen tarpeelle en ole vielä keksinyt. Ehkä minua ei lapsena kuunneltu tarpeeksi.
Jos mietin kommunikointikeinoja, kaikkein mieluiten kirjoitan. En usein jaksa puhua ja seurustella. Harrastuksenakin kirjoittaminen on mukavampaa kuin valmiin tekstin lukeminen. Itse asiassa en edes pidä lukemisesta ja olen äärettömän hidas ja huono lukemaan. Uskon, että kirjoittaminen on hyvä kanava epäsosiaaliseen kommunikointiin. Voin olla koko ajan äänessä eikä kukaan keskeytä "tärkeää" monologiani. Kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että sammakot jäävät usein pois, koska ajatukset jäsentyvät eivätkä pulpahda suusta hallitsemattomasti. Tosin sammakoista minut tunnetaan. Minä olen se tyttö, joka ajattelemattomasti loukkaa muita. Olen myös se, joka sanoo mielipiteensä tilanteissa, joissa sitä ei kaivattaisi. Sorry folks.
Minusta ei ikinä tullut rakettitieteilijää, joten blogin aloittaminen oli hankalaa ja tarvitsin apua sen perustamiseen. Ystäväni pitää blogia ja auttoi minut alkuun. Myöskään ajatus omasta blogista ei ollut minun. Nähtävästi ehdotus omasta blogista vapautti ystävieni korvat jatkuvilta sairaskertomuksilta. Mukavasti olenkin saanut purkaa pahaa ja hyvää oloani näihin kirjoituksiin. Hyväksi kanavaksi tämä on osoittautunut. Tykkään ja opin koko ajan lisää.
Voisin kuvitella itseni virtuaalimaailmassa, jossa ostaisin ruuat ja vaatteet netin välityksellä. Näin välttyisin ylimääräisiltä kanssakäymisiltä. Mieluusti haluaisin, että paketti jätettäisiin ovelle eikä minun tarvitsisi nähdä paketin tuojaa saati postin virkailijaa. Ystävienkin kuulumisia voisin seurata sosiaalisessa mediassa. Vai voisinko? Nytkin vietin synttäreitäni ja luonani oli läheisiäni. Sekin oli kyllä mukavaa. Sain ihania lahjoja ja hyvää mieltä. Ehkä en olekaan niin epäsosiaalinen, kuin kuvittelen. Kiitos ja kumarrus!
 |
| Joitain kakkaroita |
Hei, hienoa, että nyt voi keskustella sinunkin kanssa, nyt on helppoa. Kiitos. Jos ja kun "olot"-vaihe menee ohi ja tulen kuntoon, vilkaise edellisen blogisi 13.12.13 kommentteja. Hienoa, että jaksan olla vertaistuki jopa niin tuskaisessa vaiheessa. En osa rohkaista asianmukaisesti, mutta olen valtavasti pahoillani tästä kaikesta. T: Vikki
VastaaPoistaLauseella "Jos ja kun "olot"-vaihe menee ohi ja tulen kuntoon..." tarkoitan tietenkin "tulet kuntoon".
PoistaLoistava tuo, että kirjoittaminen on kanava epäsosiaalisen kommunikointiin :) kas kun mäkin tykkään jorista itekseni ;)
VastaaPoistaHei, Chica. Kun poikani on pieni, hän sai sädehoidon rintakehän. Syöpä oli voitettu ja pitkän seurannan jälkeen poika oli todettu täysin terveeksi. Meille ei ollut kerrottu sanakaan, että keuhkoihin jäi arpia, että sydän vaurioitui niin, että riesana oli aortanläppien vuoto, että lymfakudos sai vaurioita niin, että imunestehäiriö jäi hoitamatta ja muodostui kuuluisan lymfarasvan. Keuhkojen ongelmia tulkittiin astmaksi ja poikaa yritettiin opettaa ja totutella astmalääkkeisiin. Onneksi, poika oli jo sen verran iso, että heitti ne astmalääkkeet, joista tuli vielä huonompi olo.
VastaaPoistaSiis kohdallasi on osui samanlainen lääkäri, joka ei varoita potilasta hoidon sivuvaikutuksista. Toki voi olla, että lääkäri uskoo, että potilas suostuu hoitoon huolimatta sivuvaikutuksista, sen takia ei näe tarpeeksi tuhlata aikansa perehtymiseen. Esimerkiksi minä en pidä tällaisesta asenteesta ja mielestäni potilaan kuuluu tietää hoidon yksityiskohdat, jos potilas sitä halua. Tietenkin on ihmisiä, jotka eivät lue ikinä lääkepakkausten varoituksia, koska valintaa ei ole.
Harmi vain, että jos potilas rupea kyselemään liikaa, häntä luokitellaan ”hankalaksi” tapaukseksi, luulosairaaksi, ärsyttäväksi jne. Ja opetuksena voi olla paperin unohtaminen pöytälaatikkoon tai siirtäminen vähemmän kiireisille listoille. Pitkäaikaishoidossa oleville varmasti osuu silloin tällöin ”mätiäkin omenia”. Lämpimästi terveisin: Vikki
Kiitos Vikki mukavista ja havainnollisista viesteistä!!! Miten teillä tällä hetkellä pyyhkii? Tekee pahaa kuulla pikku pojalle aiheutetusta vaivasta :o Kyllä teilläkin on ollut suuri hätä ja huoli. Toivottavasti kaikki ok, vai onko?
VastaaPoistaKiitos kirjoituksestasi "Hankala potilas".
VastaaPoistahyvä kun kelpasi lueskella :D
Poista