Asuin asutusalueella, joka koostui lähinnä omakotitaloista. Jokainen perhe oli kyhänny eri värisen tiilitöllin tontille, joka oli ostettu tehtaalta yhdellä markalla. Kaikilla perheillä oli lapsia, joten lapsilaumasta sai helposti pesäpallojoukkueen. Normaalisti meillä lapsilla olikin hauskaa, vaikka välillä tuli sanomista, kun pesäpallo lommoutti jonkun perheen auton tai kinasteltiin keskenämme ja aiheutettiin vanhemmillemme huolta.
Eräänä päivänä lähdin leikkimään tuttuun porukkaan, joka parveili asuntoalueen soraisella pikkutiellä. Viimeksi tulleena kyselin päivän leikkiä, mutta tuttu lapsikatras ilmoitti odottavansa erästä henkilöä. En muista, millä nimellä tätä kutsuivat, joten olkoon kakkapää. Kukaan ei kertonut minulle, kuka kakkapää oli, vaan pakottivat minut arvaamaan. Luettelin kaikki muistamani lapset ja aikuiset koko kulmakunnasta. En millään keksinyt kakkapään henkilöllisyyttä, vaikka kuinka pinnistin. Kyllästyin luettelemaan nimiä, varsinkin kun kaikilla muilla, paitsi minulla, oli hillittömän hauskaa. Heille se oli paras leikki pitkiin aikoihin. Minulle ei.
Seuraavana päivänä kuulin olleeni kyseinen kakkapää. Ystävä, joka oli samassa kiusaamisporukassa, päätti tunnustaa asian. Miten se menikään? Lasten suusta kuulee totuuden. Ehkä kiusaamistapauksissa ei voi aina syyttää kiusaajia, sillä heillä ei ole kapasiteettia käsitellä kiusatun erilaisuutta tai erinomaisuutta. Ehkä kiusattu on kertakaikkisesti vain rasittava. Itse taisin olla erittäin lellitty ja ärsyttävä kakara, kenties jopa kakkapää. Pieni oppiläksy.
Meillä laulettiin pienenä: "tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Hakolan. Siellä hampaat revitään, ja ikenet vain jätetään". Laulu itsessään ei tehnyt minusta hammaslääkärikammoista, mutta se muistui mieleeni, kun hammaslääkäri porasi kieleeni. Seuraavalla kerralla poranterä irtosi ja jumiutui hampaiden väliin. Hammaslääkäripelkoa ei ole hälventänyt myöskään epäonnistuneet puudutukset ja poraamisen vihlovan viiltävä selkäytimeen asti tuntuva kipu... Olkoon tämä johdantona seuraavalle tarinalle.
Koitti päivä, jota olin koko ikäni pelännyt, viisaudenhampaanpoisto. Moneen viikkoon en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kun revittyjä ja verisiä ikeniä. Ystävälleni valitin, narisin ja panikoin. Olin varma, että kuolen hammaslääkärin tuoliin. Kaikesta vouhotuksestani huolimatta, ystäväni jaksoi ymmärtää. En kuitenkaan huolinut häntä mukaan hammaslääkäriin, vaikka hän sitä ehdottikin. Pelkäsin noloa aikuisiän parkumisepisodia. Enkä turhaan. Itkin lohduttomasti koko toimenpiteen ajan, vaikka puudutus oli onnistunut, ja homma hoitui kivuttomasti. Turha pelko siis.
Kotiin menin nolona. Mieleni matalaksi sai kuitenkin pelko mahdollisista tulevista kivuista. Ovella minua odottikin ystävä täynnä sympatiaa. Syli hänellä oli täynnä muutakin kun aitoa välittämistä. Sain kylmäpakkauksen posken hoitoon sekä lääkettä ja herkkuja parempiin päiviin. Ystävä vei mennessään murheen ja kivun. Ihana muisto lämmittää edelleen.
.JPG)
