Asuin asutusalueella, joka koostui lähinnä omakotitaloista. Jokainen perhe oli kyhänny eri värisen tiilitöllin tontille, joka oli ostettu tehtaalta yhdellä markalla. Kaikilla perheillä oli lapsia, joten lapsilaumasta sai helposti pesäpallojoukkueen. Normaalisti meillä lapsilla olikin hauskaa, vaikka välillä tuli sanomista, kun pesäpallo lommoutti jonkun perheen auton tai kinasteltiin keskenämme ja aiheutettiin vanhemmillemme huolta.
Eräänä päivänä lähdin leikkimään tuttuun porukkaan, joka parveili asuntoalueen soraisella pikkutiellä. Viimeksi tulleena kyselin päivän leikkiä, mutta tuttu lapsikatras ilmoitti odottavansa erästä henkilöä. En muista, millä nimellä tätä kutsuivat, joten olkoon kakkapää. Kukaan ei kertonut minulle, kuka kakkapää oli, vaan pakottivat minut arvaamaan. Luettelin kaikki muistamani lapset ja aikuiset koko kulmakunnasta. En millään keksinyt kakkapään henkilöllisyyttä, vaikka kuinka pinnistin. Kyllästyin luettelemaan nimiä, varsinkin kun kaikilla muilla, paitsi minulla, oli hillittömän hauskaa. Heille se oli paras leikki pitkiin aikoihin. Minulle ei.
Seuraavana päivänä kuulin olleeni kyseinen kakkapää. Ystävä, joka oli samassa kiusaamisporukassa, päätti tunnustaa asian. Miten se menikään? Lasten suusta kuulee totuuden. Ehkä kiusaamistapauksissa ei voi aina syyttää kiusaajia, sillä heillä ei ole kapasiteettia käsitellä kiusatun erilaisuutta tai erinomaisuutta. Ehkä kiusattu on kertakaikkisesti vain rasittava. Itse taisin olla erittäin lellitty ja ärsyttävä kakara, kenties jopa kakkapää. Pieni oppiläksy.
Meillä laulettiin pienenä: "tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Hakolan. Siellä hampaat revitään, ja ikenet vain jätetään". Laulu itsessään ei tehnyt minusta hammaslääkärikammoista, mutta se muistui mieleeni, kun hammaslääkäri porasi kieleeni. Seuraavalla kerralla poranterä irtosi ja jumiutui hampaiden väliin. Hammaslääkäripelkoa ei ole hälventänyt myöskään epäonnistuneet puudutukset ja poraamisen vihlovan viiltävä selkäytimeen asti tuntuva kipu... Olkoon tämä johdantona seuraavalle tarinalle.
Koitti päivä, jota olin koko ikäni pelännyt, viisaudenhampaanpoisto. Moneen viikkoon en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kun revittyjä ja verisiä ikeniä. Ystävälleni valitin, narisin ja panikoin. Olin varma, että kuolen hammaslääkärin tuoliin. Kaikesta vouhotuksestani huolimatta, ystäväni jaksoi ymmärtää. En kuitenkaan huolinut häntä mukaan hammaslääkäriin, vaikka hän sitä ehdottikin. Pelkäsin noloa aikuisiän parkumisepisodia. Enkä turhaan. Itkin lohduttomasti koko toimenpiteen ajan, vaikka puudutus oli onnistunut, ja homma hoitui kivuttomasti. Turha pelko siis.
Kotiin menin nolona. Mieleni matalaksi sai kuitenkin pelko mahdollisista tulevista kivuista. Ovella minua odottikin ystävä täynnä sympatiaa. Syli hänellä oli täynnä muutakin kun aitoa välittämistä. Sain kylmäpakkauksen posken hoitoon sekä lääkettä ja herkkuja parempiin päiviin. Ystävä vei mennessään murheen ja kivun. Ihana muisto lämmittää edelleen.
.JPG)
Kiitos muistutuksesta. Niin on, että tänään on Ystävänpäivä. Kerrot tarinoita, jotka taas koskevat sydäntä, ja ihan kun se olisi minun tarinani. Jos minulla olisi mahdollisuus, tulisi ovellesi kertomaan hyviä uutisia: olet hieno ihminen, sinua kaivataan ja tuet kirjoituksillasi ainakin yhden "kakkapään".
VastaaPoistaTiedoksi: aamulla kun päädyn tietokoneen luo, avaan blogisi ensimmäisenä.
Hyvää Ystävänpäivää!
Kiitos kiitos! Oletpa kiva :D
PoistaSain taas suuren kohteliaisuuden sinulta :) Kunhan ei nouse päähäni nämä kehut ;)
:D Kiitos itselle. Mistä sinunlaisia naisia voisi kohdata? Viitsi, viitsi...
PoistaToivoisin vain itselleni sinunlaista miniää. Ja kun tykkäät vielä kissoista.
haa haa, eipä ole kukaan minua huolinut :D Kiva jos jollekin kelpaisin :D
PoistaAamen :)
VastaaPoistaHei, pyydän taas apua omien kokemusten jakamismuodossa.
VastaaPoistaKysyn kohtalotoverien vertailutukea, koska vastaamattomien kysymyksien määrä synnyttää paniikkia. Se, mitä todellisuudessa on normaalikäytäntö, paniikkitilassa olevassa voi laukaista ylireagoinnin reaktiota. Pyydän kertoa omasta kokemuksesta seuraavaa.
Onko poikkeus tai sääntö, jos väliköntroolivastaanotolla lääkäri ei tutki potilasta manuaalisesti. Siis ei tarkista leikkausarpea (mihin syöpä uusiutuu helposti), ei kuuntele keuhkoja (mihin voi kertyä nestettä ja hapen saanti alenee), ei katso kynsiä tai limakalvoja, ei tarkista nivelten liikkuvuutta, jne.
Mitä enempi mietin väliköntroolivastaanottoa, sitä enempi kasvaa kysymyskasa. Mitä tarkoittaa ”potilaan seuranta”: pitäisikö kysyä lääkäriltä (joka voi hermostua kyselyihin) tai antaa asian olla ja sitten jokaisesta pikkuasiasta hypätä taksikyytiin ja sytostaatti hourailussa ajaa ensiapuasemalle, jossa nyt ainakin on flunssaisia yskiviä jonoja?
Itse teen näin, että aina, kun menen lääkärin vastaanotolle, kirjaan ylös kaikki mieltäni vaivaat kysymykset. Lääkärin on pakko vastata kysymyksiin! En suostu lähtemään vastaanotolta aiemmin tai sitten teen valituksen, etten saa kunnon hoitoa. Näen, että syöpä on niin vakava sairaus, että myös lääkärin on nähtävä ja ymmärrettävä potilaan psyykkinen hätä kaiken kyselytulvan keskellä. Kirjoita kysymykset ylös! Niin minä teen. Tosin sytojen aikana olin jonkun verran pihalla, etten aina jaksannut vaatia. Vaadin siis jälkikäteen selvitystä minua askarruttavista asioista. Olen saanut tyhjentäviä vastauksia. Ylilääkäri harmitteli, ettei hoitajat olleet kirjanneet esittämiäni kysymyksiä ylös potilastietojärjestelmään. Kysymykseni sivuutettiin mm vastauksella: "näin asiat vain ovat". Uskon, että hoito on nyt toisella tasolla valitukseni jälkeen.
PoistaEn sinuna lähtisi ensiapuasemalle hommaamaan tautia. Itse soitin syöpäosastolle tai sädepolille, jos minulla oli kysyttävää. Tosin aina en saanut järkevää vastausta, mutta joskus siitä oli apua. Tietenkin kysymykset kannattaa viedä myös sytotiputukseen mukaan. Tai otat yhteyttä rintasyöpähoitajaan, jos teillä on semmoinen.
Minulla ei ole vielä kontrollien aika, mutta meidän kontrolleihin kuuluu potilaan kuuleminen, labrat, röntgen (keuhkoista kuva) ja käsittääkseni arven kokeilu. Niin ja varmaan keuhkojen kuuntelukin, jos potilas niin haluaa. Tietenkin itsensä tarkkailu on suositeltavaa, sillä silloin huomaa muutokset helpommin ja nopeammin, kun on vertailukohtaa edelliseen.
Ehkä joku muu osaa kertoa vielä paremmin asioista. Siskollani oli juuri kontrolli, ja meillä se meni tuon kertomani kaavan mukaisesti.
Voi hyvin ja yritä jaksaa syto-olojen kanssa! Onneksi nekin loppuvat joskus :D Itselleni on kyllä jäänyt jatkuva huonovointisuus tilalle... Kellekkään muulle ei ole jäänyt. Taidan olla spesiaali näiden kaikkien vaivojeni kanssa :o
Kiitos, Sarppa. Kyllä, itse laitan kysymyksiä paperille, mutta olen jälkiviisas ja lääkärin auktoriteetti vastaanotolla ja pelko, että tukihenkilön aktiivisuuteni vahingoittaa potilaan mainetta "hankalaksi potilaaksi". Ja nyt kun lääkäri saarnasi meitä, että etsimme liikaa tietoja Internetistä ja vertailutukihenkilöltä ja parempi olisi luottaa lääkärin ammattitaitoon (niin tietenkin asia on), tuli mieleen se seikka, että vastaanotolla lääkäri ei edes tutkinut potilasta käsiin, niin kuin oli vanhana aikana tai esimerkiksi toisessa sairaalassa. Potilas itse on hämmentynyt ja hänessä vahvistuu inhottava tunne, että häntä ei oteta tosissa iän ja sukupuolen nähden (siis nuori mies ja rintasyöpä). Ei hän halua enää keskustella lääkärin kanssa. Miksi, jos vastataan samalla kun sinulle "näin asiat vain ovat". Sen takia en uskalla pohtia ne ym. jutut hänen kanssaan, kun se vain kasvattaa hänessä turhautuneisuutta.
PoistaMinusta lääkärin kuuluu tutkia potilastakin, ei ainoastaan potilaan tietoja tietokoneesta, ja nekin oli tutkittu puutteellisesti. Valitettavasti, seuraavasta vastaanotosta ei kerrottu mitään, annettu mukaan vai reseptipino tulevaa varten. Onko se merkki, että se oli viimeinen onkologin vastaanotto?
Olen pahoillani, että pahoinvointisi jatkuu vieläkin. Rankaiseeko "hoitopolku" meitä, hankalia kapinalisia, tiivistämällä otteitaan? Onko luvassa helpotusta?
Ystävistä vielä mietin. Monesti luen, että mihin hävisi ystäviä, kun syöpä tuli kotiin. Mietin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä kavereita ja tovereita. Pitäisikö olla ystäviä vai ystävä. Toki, kaveriporukka on voiman lähde, mutta kaveriporukka vaatii myös "takaisinmaksun", siis pitäisi olla aktiivinen itse ja pelata "tiimipeliä". Itse tiedät, kuinka raskasta lähteä jopa iltalenkille, kun kaikki särkee ja hengitystä ei riita kun kymmeneksi minuutiksi. Eli on helppoa putoa porukasta heikkona, erikoisena, tai loukkaantuneena. Minä luen lapsuuskertomuksesi ja mietin, niin kävi minullekin, kun en halunnut olla niin kuin muut.
Sarppa, kuvassa olen kissa sylissä, onko se sinun oma kissa tai hoidokki? Itse olen ”kissanainen”, sen takia kysyn. Tykkäämme kissoista, mutta harmiksemme pojan ankara allergia ei salli meille kissanpitoa.
Morjens sinä!
PoistaOnkologia tapaa meillä ainakin ennen sädehoitoa sekä sädehoidon jälkeen niin sanotussa jälkitarkastuksessa. Valitukseni jälkeen sain myös ylimääräisen onkologin ajan. Tosin lääkäreitä ei ole tarpeeksi, joten aika järjestettiin Hyks:in konsultille, joka on tehnyt syöpälääkärin työtä yli 20 vuotta. Tuollalailla ne siis paikkaavat lääkäripulaa meillä.
Myönnän, että vähän hankala tilanne, että tukihenkilöllä on enemmän kysymyksiä ja huolia, kun potilaalla. En ole ajatellutkaan tuota asiaa. Pitäisi kenties alkaa luottamaan lääkärin osaamisen tai mennä Docrateksen yksityisklinikalle :-/ En kyllä tiedä, miten kallis on, ja onko tietämys sen parempaa. Tietty potilaita kohdellaan siellä kuin kuninkaita... Vaikee juttu. Helpompaa on murehtia vain omia juttujaan... Kuten sanotaan "murheen kantaa yksinkin, mutta iloon tarvitaan kaksi". Eipä minusta taida olla apua. Olen pahoillani vaan tilanteesi vaikeudesta! Enkä tiedä oikein tosta helpotuksestakaan :o Pitänee alkaa napsimaan rauhoittavia lääkkeitä ;)
Olen miettinyt myöskin tuota aktiivisuutta ja "tiimipeliä". Aina sanotaan, että ystävyyttä pitää hoitaa. Sairaalle se on vaikeeta, joten itsestäni on tullut sosiaalinen erakko. Moni ei ymmärrä, miksi en jaksa välillä vastata edes puhelimeen. Tosin silloin luokittelen nämä ihmiset kavereiksi tai tutuiksi. Tosi ystävä ei luovuta. Tosin kyllähän se turhauttaa, jos toinen ei koskaan vastaa kutsuihin. Mutta kyllä ymmärrystä tulisi löytää.
Omat kissani ovat kuolleet, joten hoitelen nyt tuttujen kissoja. Eli sylissäni (makaan siis sohvalla kissa rinnan päällä. kuva otettu läppärin kameralla) on Sinikka, kaverin kissa eli hoidokki. Itsekin olen allerginen ja esim. allergiatesteissä koko ranne turposi kissan kohdalla. Kissan omistajuus oli minulle harkittu riski. Sain siedätystä, vaikka lääkitystä se vaatikin. Allergia on este lähinnä silloin, kun potilas saa eläimestä anafylaktisen shokin. Mutta eihän ne allergiaoireet mukavia ole :-/
Kissamaisesti terkkuja teille molemmille toivotan!
Sarppa, on asioita, joista haluaisin keskustella ei-julkisesti. Voisitko ottaa yhteyttä minuun, väliaikaiseen osoitteeseen pulassaolen@gmail.com ?
VastaaPoista