Sanomattakin on selvää, että olen uupunut. Yöllinen varusteiden vaihto haittaa unta, eikä päänsärkykään mukava lisä ole. Kaiken lisäksi pinnaa kiristää, ja nyrpeänä mietin seuraavia tamoksifeenivuosia, joita on kokonaista viisi. Ja kenties omat vaihdevuodet siihen päälle. Alan pikku hiljaa ymmärtämään kysymyksen: "Aiotko palata työelämään vielä?". Täysin pähkähullu kysymys, mutta kieltämättä oloni ei ole tällä hetkellä hääppöinen. Lähinnä odotan hormonihuurujen tasaantumista, jotta elämä olisi muutakin kun aivotonta, väsynyttä ja takakireää. Olotilasta ei nyt löydy huumoria, mutta pääasia kait ettei tuumoria...
Minun sädehoidossani käytetyt valut |
Yritän nauttia ajatuksesta, että sädehoidot loppuvat kahden viikon päästä. Odotan myös aikaa, jolloin pitkä oksennusten saattelema rupeama tulee olemaan vain paha muisto. Tällä hetkellä kuitenkin oksennusrefleksi ja pahoinvointi ovat edelleen herkässä. Välillä huomaan yökkiväni vessassa, ja olotilani on miltei sama kuin sytostaattihoitojen aikana. Primperan on petrannut oloa, mutta koen päiväni epämääräisen sekavina ja ahdistavina. Välillä mieleeni hiipii katkeruus, koska kaikki on toisin, väärin. En koe olevani enää samalla "viivalla" ystävieni ja tuttujeni kanssa. Olen aina se heikompi, vaillinaisempi ja rajoittuneempi. Tästä on vielä pitkä matka uuteen tasapainoiseen minään. Vaikka hoidot loppuvat, oma henkilökohtainen matka jatkuu. Nyt odottelen sisäisen elämänilon ja kiitollisuuden heräämistä. Katsellaan ja kuulostellaan, päivä kerrallaan. Minä hengitän.