Näytetään tekstit, joissa on tunniste mummotauti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mummotauti. Näytä kaikki tekstit

lauantai 22. helmikuuta 2014

Mummotauteilua sädehoidon ohessa

Minulla on mummotauti. Taudin oireet ovat pahimmillaan öisin. Palelen niin, että luissa vihmoo. Peitän pääni pipolla, käteni hanskoilla ja jalkani villasukilla. Muu keho on vuorattu flanellilla tai fleecellä sekä untuvapeitolla. Joskus petiin pääsee myös lämpötyyny. Hetken päästä olo normalisoituu, ja voin riisua ylimääräiset pukineet ja nukahdan. Herään kuitenkin hehkuun ja hikeen. Hehkun kuin hehkulamppu. Riisun lisää. Kuumuuden kyytipojaksi tulee kuvottava olo ja päänsärky. Ei aikaakaan kun palelen taas, ja koko kierto alkaa alusta pitkin yötä ja joka yö.

Aloitin kolme viikkoa sitten hormonihoidon, tamoksifeenin. Hoidolla pyritään estämään naishormonin, estrogeenin, kasvuvaikutuksia syöpäsoluun. Kuitenkin antiestrogeeninen vaikutus kohdistuu muuallekin kehoon, jolloin potilas, kuten minä, kärsin mummotaudista eli vaihdevuosioireista.

Sanomattakin on selvää, että olen uupunut. Yöllinen varusteiden vaihto haittaa unta, eikä päänsärkykään mukava lisä ole. Kaiken lisäksi pinnaa kiristää, ja nyrpeänä mietin seuraavia tamoksifeenivuosia, joita on kokonaista viisi. Ja kenties omat vaihdevuodet siihen päälle. Alan pikku hiljaa ymmärtämään kysymyksen: "Aiotko palata työelämään vielä?". Täysin pähkähullu kysymys, mutta kieltämättä oloni ei ole tällä hetkellä hääppöinen. Lähinnä odotan hormonihuurujen tasaantumista, jotta elämä olisi muutakin kun aivotonta, väsynyttä ja takakireää. Olotilasta ei nyt löydy huumoria, mutta pääasia kait ettei tuumoria...

Minun sädehoidossani käytetyt valut
Olen saanut sädehoitoa 15 kertaa eli kolme viikkoa. Sädetetty ihoalue punoittaa edelleen ja tuntuu kiristävältä, mutta ihon rasvaus auttaa asiaan. En kuitenkaan nauti haava-alueen rasvaamisesta, sillä se on edelleen arka. En voi olla miettimättä, onko kipu enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä, sillä paikoitellen alue on turta. Toki tiedän, että aluetta pitäisi seurata ja tunnustella mahdollisen uuden syöpäkasvaimen varalta. Inholtani en sitä pysty tekemään.

Yritän nauttia ajatuksesta, että sädehoidot loppuvat kahden viikon päästä. Odotan myös aikaa, jolloin pitkä oksennusten saattelema rupeama tulee olemaan vain paha muisto. Tällä hetkellä kuitenkin oksennusrefleksi ja pahoinvointi ovat edelleen herkässä. Välillä huomaan yökkiväni vessassa, ja olotilani on miltei sama kuin sytostaattihoitojen aikana. Primperan on petrannut oloa, mutta koen päiväni epämääräisen sekavina ja ahdistavina. Välillä mieleeni hiipii katkeruus, koska kaikki on toisin, väärin. En koe olevani enää samalla "viivalla" ystävieni ja tuttujeni kanssa. Olen aina se heikompi, vaillinaisempi ja rajoittuneempi. Tästä on vielä pitkä matka uuteen tasapainoiseen minään. Vaikka hoidot loppuvat, oma henkilökohtainen matka jatkuu. Nyt odottelen sisäisen elämänilon ja kiitollisuuden heräämistä. Katsellaan ja kuulostellaan, päivä kerrallaan. Minä hengitän.