Pikkulinnun toistuva vierailu ikkunani takana pisti miettimään, kuulunko sittenkään niihin 89 prosenttiin sairastuneista. Vai onko kohtaloni kuulua vähemmistöön, joka kuopataan viiden vuoden sisällä? Noinhan asia kaikessa yksikertaisuudessaan menee. Olen joko hyväonninen tai huono-onninen. Minkäköhän arvan saan? Lotto-onnea ei ainakaan ole.
Uskon olevani sinut kuoleman kanssa. Sitä vain lakkaa olemasta ja hengittämästä. Pahinta kuolemassa ovat jäähyväiset, luopuminen ja huoli, miten läheiset jaksavat eteenpäin surun kanssa. Miten voisin lohduttaa heitä, jotka jäävät jälkeen? Kenties kertoa, että tulen pikkulintuna tai ehkä kuitenkin korppikotkana heitä tervehtimään. Vai vetoaisinko hyviin muistoihin, joissa elän ikuisesti? Tylsästi sanoisin: "älä itke! Kyllä me vielä joskus nähdään. Elämä jatkuu".
Huono arpaonni pakottaisi omaiset kirstun ostoon. Olen kyllä sitä mieltä, että siinä menisi rahaa kankkulan kaivoon. Manalan perukoilta ehdottaisin, että omaiset kaataisivat muutaman korpisen kuusen ja upottaisivat surunsa toimintaan eli raittiiseen ulkoilmaan ja hyötyliikuntaan. Kuusesta saisi varmaan hyvät ja pihkaiset lankut arkkua varten. Turhaa prameilua olisi ehdottomasti vältettävä, koska minä en olisi kuitenkaan paikalla nauttimassa siitä, vaikka juhlakalu olisinkin.
Entäs ne kukkalaitteet? Kalliita ja tylsiä. Haluaisin nauloja. Jokainen voisi naulata yhden naulan arkuuni. Vaihtelun vuoksi jokainen voisi tuoda erilaisen naulan: rautanaulan, kuparinaulan, sinkkinaulan... Olisi ainakin pönötyksen sijasta tekemisen meininki. Muutama kukkahullu voisi tuoda havunoksan, pihlajanmarjaterttuisen vitsan, pajunkissaisen oksan tai puusta pudonneita vaahteranlehtiä vuodenajasta riippuen.
Urkumusiikin ja virret kieltäisin tyystin. Kaikessa kauneudessaan urkumusiikki on pahin kyynelkanavien aukaisija. Se ei olisi bileissäni toivottavaa. Seremonia voisi olla omani näköinen ja alkaa rockrutistuksella eli Sixx A.M "Life is Beautiful". Kertosäkeen sanoma on aika osuva: "Just open your eyes and see that life is beautiful. Will you swear on your life that no one will cry at my funeral". Mukana laulaminen ja pään heilutus olisivat suotavia. Niistä olisi maininta goottimaisen tummassa hautajaisohjelmassa lyriikoineen.
Ohjelma voisi jatkua puheilla, jotka ylistäisivät mukavuuttani ja kauneuttani. Olisin maailman paras sisko, tytär, ystävä ja työntekijä. Kaipa jotain siunailujakin mukaan mahtuisi, ainakin kun tulisi aika nostaa arkku ja kortisonin turvottama ruumis. Pihkaa vuotava arkku voisi symboloida muutakin kun kantajien kostuvia kainaloita. Pihkan haavoja parantava vaikutus on tiedossa, mutta ehkä se myös liimaa särkyneitä sydämiä.
Arkun kantoon varaisin iloisen iskevän bassojumpsutuksen, jonka tahdissa voisi laittaa jalalla koreasti. Pylly voisi pyöriä somasti, jotta juhlakansa saisi pientä hikeä pintaan. Kipale olisi Mobyn "Lift me up". Olisin korkealla jalustalla kera laulun hurmoksellisten sanojen: "lift me up, higher now, up now!". Ajatus, vapautumisesta ahtaasta laatikosta tulen syleilyyn, olisi mieluinen. Maan povi ei mieltä ylennä, vaikka tykkäänkin The 69 Eyesin "Graveland" rallista, jossa hautaa kaivetaan mutaiseen maan poveen. Mieluiten liitelen korkealla ja kovaa.
Hautajaiset ilman kaihon kuningasta, Viikatetta, olisivat virhe. Taivaaseennostajaiset loppuisivat tanssiin päällä hautojen. Itse asiassa laulu, "Eräs kaunis päivä", voisi soida jopa kaksi kertaa. Ehdottaisin seuraavia seremoniakohtia: "nyt jos koskaan, on aika arkku vaatimaton, kedon yrttösillä koristaa" sekä hautajaisten lopettajaisiin: "eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä ruusujen. Eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä hautojen".
Jos voittoarpa ei osu kohdalleni, niin pidettäköön tämä kirjoitus viimeisenä tahtonani. Juhlien tarjoamiset päättäköön muut, mutta edelliset eivät ole neuvoteltavissa. Näin kuittaan minä, viina, terva ja hauta.
Uskon olevani sinut kuoleman kanssa. Sitä vain lakkaa olemasta ja hengittämästä. Pahinta kuolemassa ovat jäähyväiset, luopuminen ja huoli, miten läheiset jaksavat eteenpäin surun kanssa. Miten voisin lohduttaa heitä, jotka jäävät jälkeen? Kenties kertoa, että tulen pikkulintuna tai ehkä kuitenkin korppikotkana heitä tervehtimään. Vai vetoaisinko hyviin muistoihin, joissa elän ikuisesti? Tylsästi sanoisin: "älä itke! Kyllä me vielä joskus nähdään. Elämä jatkuu".
Huono arpaonni pakottaisi omaiset kirstun ostoon. Olen kyllä sitä mieltä, että siinä menisi rahaa kankkulan kaivoon. Manalan perukoilta ehdottaisin, että omaiset kaataisivat muutaman korpisen kuusen ja upottaisivat surunsa toimintaan eli raittiiseen ulkoilmaan ja hyötyliikuntaan. Kuusesta saisi varmaan hyvät ja pihkaiset lankut arkkua varten. Turhaa prameilua olisi ehdottomasti vältettävä, koska minä en olisi kuitenkaan paikalla nauttimassa siitä, vaikka juhlakalu olisinkin.
Entäs ne kukkalaitteet? Kalliita ja tylsiä. Haluaisin nauloja. Jokainen voisi naulata yhden naulan arkuuni. Vaihtelun vuoksi jokainen voisi tuoda erilaisen naulan: rautanaulan, kuparinaulan, sinkkinaulan... Olisi ainakin pönötyksen sijasta tekemisen meininki. Muutama kukkahullu voisi tuoda havunoksan, pihlajanmarjaterttuisen vitsan, pajunkissaisen oksan tai puusta pudonneita vaahteranlehtiä vuodenajasta riippuen.
Urkumusiikin ja virret kieltäisin tyystin. Kaikessa kauneudessaan urkumusiikki on pahin kyynelkanavien aukaisija. Se ei olisi bileissäni toivottavaa. Seremonia voisi olla omani näköinen ja alkaa rockrutistuksella eli Sixx A.M "Life is Beautiful". Kertosäkeen sanoma on aika osuva: "Just open your eyes and see that life is beautiful. Will you swear on your life that no one will cry at my funeral". Mukana laulaminen ja pään heilutus olisivat suotavia. Niistä olisi maininta goottimaisen tummassa hautajaisohjelmassa lyriikoineen.
Ohjelma voisi jatkua puheilla, jotka ylistäisivät mukavuuttani ja kauneuttani. Olisin maailman paras sisko, tytär, ystävä ja työntekijä. Kaipa jotain siunailujakin mukaan mahtuisi, ainakin kun tulisi aika nostaa arkku ja kortisonin turvottama ruumis. Pihkaa vuotava arkku voisi symboloida muutakin kun kantajien kostuvia kainaloita. Pihkan haavoja parantava vaikutus on tiedossa, mutta ehkä se myös liimaa särkyneitä sydämiä.
Arkun kantoon varaisin iloisen iskevän bassojumpsutuksen, jonka tahdissa voisi laittaa jalalla koreasti. Pylly voisi pyöriä somasti, jotta juhlakansa saisi pientä hikeä pintaan. Kipale olisi Mobyn "Lift me up". Olisin korkealla jalustalla kera laulun hurmoksellisten sanojen: "lift me up, higher now, up now!". Ajatus, vapautumisesta ahtaasta laatikosta tulen syleilyyn, olisi mieluinen. Maan povi ei mieltä ylennä, vaikka tykkäänkin The 69 Eyesin "Graveland" rallista, jossa hautaa kaivetaan mutaiseen maan poveen. Mieluiten liitelen korkealla ja kovaa.
Hautajaiset ilman kaihon kuningasta, Viikatetta, olisivat virhe. Taivaaseennostajaiset loppuisivat tanssiin päällä hautojen. Itse asiassa laulu, "Eräs kaunis päivä", voisi soida jopa kaksi kertaa. Ehdottaisin seuraavia seremoniakohtia: "nyt jos koskaan, on aika arkku vaatimaton, kedon yrttösillä koristaa" sekä hautajaisten lopettajaisiin: "eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä ruusujen. Eräs kaunis päivä kaikki käy, kuin tanssi päällä hautojen".
Jos voittoarpa ei osu kohdalleni, niin pidettäköön tämä kirjoitus viimeisenä tahtonani. Juhlien tarjoamiset päättäköön muut, mutta edelliset eivät ole neuvoteltavissa. Näin kuittaan minä, viina, terva ja hauta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sarppa kiittää :D