Kyyneleistä kostunut

Tardar Sauce = Grumpy cat

Paperinenäliina. Yritän tunkea sillä kutittavia ja märkiä noroja takaisin silmiini, mutta ne palaavat itsepintaisesti takaisin. Näyttö on sumentunut epäselviksi pisaroiksi, jakomielitautisen särkyneeksi kuvaksi, eikä Sex Pistolsin "No Feelings" soi enää. Hävettää ja suljen verhot ettei kukaan vaan näe sisälle, herkkää hetkeäni. Aivan kuin joku muka tuijottaisi ikkunan takaa... vainoharhaa.

Olen mykistynyt ja hukkunut virtuaalihalauksiin ja suureen myötätunnon määrään. En olisi uskonut kokevani mitään niin lämmittävää ja koskettavaa. Olo on kuin lämpimässä rakkauden meressä. Silti mietin, miten ihmiset voivat välittää. Hyötyvätkö he siitä vai kuuluuko aikuisuuteen välittäminen tunnesiteen löyhyydestä huolimatta? Vai olenko vain niin kertakaikkisen ihana?

Ei käy kieltäminen. Myötätunto ja välittäminen tuntuu hyvältä, vaikka perimmäinen syy olisi mikä tahansa. Lohdun lisäksi tulee outo tunne ettei ole yksin. Oikeasti joku jossain ajattelee ja kantaa pientä pyyteetöntä ajatusta, jota ei tarvitse maksaa takaisin, ja johon ei odoteta vastapalvelusta. Sana tai kokonainen lause saattaa pelastaa päivän tai nostaa synkistä mietteistä. En voi olla tuntematta lämmintä ailahdusta kauniista sanoista, joihin alan tuntea riippuvuutta. Kunhan riippuvuus aprikooseista ei vaihdu myötätunnon kalasteluun. Murr.

Mitä pidemmälle olen taivaltanut tätä matkaa rintasyövän kanssa eli reilut puoli vuotta, sen selvemmäksi tuen merkitys tulee. Ajatus, etten tarvitsisi ketään, on pehmennyt pahoinvoinnin ja voimattomuuden myötä. Horjuessa keittiötä kohti seinistä kiinni pitäen, suorastaan toivoo jonkun tulevan vastaan mehun tai veden kera. Noloa ehkä, että se on usein huonokuntoinen, lähes jalaton 83-vuotias. Hän houkuttelee maistamaan erilaista ruokaa, juomaa. "Maista edes vähän", hän sanoo kädet täristen eikä loukkaannu, kun mikään ei maistu. Se pieni ele tuntuu voimaannuttavalta ja tärkeältä. Toivottavasti kaikilla on joku tukemassa parantumista. Alan vihdoin uskoa, että avun pyytäminen ei tee kenestäkään heikkoa, ja ehkä avuntuoja ei koe tilannetta taakkana, vaan tilaisuutena kokea olevansa hyödyksi. Ehkä on aika heittää kivinen ja korpinen ärripurrius ja aloittaa ihmisten juoksutus. Ehkä, jos jaksan.

Ilman fanfaareja kiitän myötäelämisestä, vaikka välillä ajatus kaiken maireuden naurettavuudesta valtaa mieleni. Totuus kuitenkin on, että ilman syöpää en tajuaisi, että elän hyvässä elämässä hyvien ihmisten ympäröimänä. Mietinnän lopuksi voin todeta, että taisi olla jo aika tuulettaa pölyttyneitä tunteita. Tulkaa kyyneleet, tunteet ja aprikoosit.