Kevätväsymys, melatoniini ja kofeiini

Aurinko pilkistää ja välillä jopa porottaa siniseltä taivaalta. Pihalla pomppii pupu, herra varis nokkii maata ja pikkulinnut laulavat kuin viimeistä päivää. Kaikilla muillakin tuntuu olevan ilo ylimmillään, kevättä rinnassa. Naapuri pesee ikkunoita, ja jotkut taiteilevat asetelmia narsisseista. Minä en ole pupu, lintu, kaikki enkä joku. Väsyttää ja vituttaa!

Elimistöni toimii täysin luonnon vastaisesti. Pieni ripaus kevätaurinkoa, ja puolustusmekanismi huutaa apuun pimeä-/yöhormonia, melatoniinia ja unta. Pikku soturisolupahaset anelevat armoa mahdolliselta siivousinnolta ja ulkoilmalta. Aivot käskevät suojautumaan valolta ja päivänsäteeltä pimeyteen, aivan kuin valo uhkaisi olemassaoloani suuresti. Tuntuu kuin olisin pimeään tuomittu menninkäinen. Kun muut hakeutuvat ulos ja aurinkoon, minä kaivaudun hiukan kuopalle painuneelle jenkkivuoteelle ja vedän peiton korville. Masentavaa elämän tuhlausta!

Pitkään ajattelin, että olen vain laiska, ja talvihorros on jäännyt pahemman kerran päälle, mutta kenties kärsinkin melatoniinin erityshäiriöstä. Melatoniinihan takaa normaaliväestölle mukavat unet juuri pimeän tullen, ja makeimmillaan hormoni vaikuttaa keskiyöstä noin kello neljään. Auringon noustessa ja valon voimistuessa melatoniinin eritys vähenee, ja luontainen virkeystila ilmaantuu tehden ihmisistä aktiivisia duracell-pupuja ja ärsyttäviä lenkkeilyhulluja. Naama aurinkoisena ja hymy huulilla he syleilevät aurinkoa ja pursuavat energiaa. Energiaa, josta minut on imetty kuiviin. Korvissa humisee, näkö sumenee, silmä luppaa ja näköhermolle kohdistuu sekavaa siksakkia. Muutenkaan ajatus ei juokse, ja jalkoja pitää raahata perässä.

Hyvä havaintokuva:
Yllä kofeiinivapaan hämähäkin
punoma verkko.
Alla kofeiinin vaikutuksen alaisena
punoma verkko.

Mitä tekee työssäkäyvä väsynyt? Juo piristävää kofeiinia mukillisen toisensa perään eri muodoissa. Narkomaanin tavoin väsynyt hakee piristettä tikut silmäluomissa, turhaan. Väsyttää edelleen. Kofeiini ei piristäkään eikä lisää keskittymiskykyä. Päinvastoin, kofeiini onkin kuin unilääkettä, saa ajatukset harhailemaan ja takaa mahtavat unet.

Tarkempi farmakologinen tarkastelu osoittaakin yksilöllisten erojen pohjalta kofeiinin aiheuttavat erinäisiä ikäviäkin oireita. Kofeiini saattaakin aiheuttaa masennusta, psykoosia ja muita mielenterveysongelmia. Piriste myös kuivattaa elimistöä ja saattaa aiheuttaa kaliumin vajausta, jolloin lihasväsymys ja rytmihäiriöt ilmaantuvat. Kenties kuulunkin tähän yksilölliseen psykoosiporukkaan, joka kalium vajauksessaan vaeltaa haurailla koivilla epäsosiaalisuuden upottavassa suossa ja pyörtyy katsoessaan oravan energistä hyppimistä puusta toiseen.

Itse diagnoosina: kahvin ja teen juonnin vähentäminen. Kenties lisää kirkasvalolamppua. Nyt kuitenkin päiväunille :)

Ettei syöpäily vaan unohtuisi!

Sytosalissa haisee kalmalle, ja ikävät muistot kutittelevat oksennusrefleksiäni tuijottaessani ringissä istuvia pipo- ja peruukkipäitä. Jokaiselle tippuu myrkkyä tippalaskijan kautta. Yhdellä on vahva tukka ja hätääntynyt katse. Kaikesta näkee, että hän on ensimmäistä kertaa sytohoidossa ja hakemassa toivoa vakavaan sairauteen. Hoitaja kertoo, mihin hänen tulee ottaa yhteyttä, jos tiputuksen jälkeen ilmaantuu vakavia haittavaikutuksia. Ei käy kateeksi ajattelen ja voin pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin takaisin hoidon oravanpyörään. Uutena syöpiksellä on tippalaskurit. Minulle myrkyt tippuivat randomisti. Edistystä!

Menin vuosikontrolliin syöpikselle. Lääkärin vastaanotolla kuulin, että sold-tutkimus, jossa olen osallisena, on päättynyt. Nyt odotellaan tuloksia biologisen Herceptin lääkkeen tehoista ja haitoista, kun hoitoketjuna on vuoden Herceptin tiputus tai lyhyt kolmen kerran tiputus. Minä sain lääkettä vain kolme kertaa, jonka oletetaan olevan yhtä tehokas kuin vuoden annos. Nähtäväksi jää.

Herceptinin vaikutusmekanismia

Herceptiniä on käytetty jo 2000-luvun alusta lähtien, mutta haittavaikutusten ja tehokkaiden annospituuksien tutkinta jatkuu. Ennen Herceptiniä, HER-2 positiivinen rintasyöpä oli melko varmasti kuolemantuomio, sillä tavanomaiset sytostaatit eivät kyenneet estämään aggressiivisen syöpäproteiinin vaikutuksia terveisiin soluihin. Voisin verrata HER-2 proteiinia doping-aineeseen, joka buustaa syöpäsoluja kasvamaan ja levittäytymään viereisiin kudoksiin, kunnes syöpäsolut saastuttavat koko kehon. Eli jotain edistystä hoitoon on tullut sitten 1990-luvun (kuulostaa kyllä melko vanhalta hoidolta jo sekin). Siltikin tiedän rintasyöpäpotilaita, jotka ovat menehtyneet Herceptinistä huolimatta. Eli Herceptinkään ei välttämättä pelasta rintasyövältä, mutta se antaa lisää toivoa ja elinaikaa.

Syöpiksellä todettiin, että kaikki on kohdallani nyt kunnossa. Hyvien uutisten lisäksi lääkäri mainitsi myös uusiutumisriskin syöpälaatuni takia (gradus 3, HER-2, metastaasi). Kuulin, että tilastollisesti eniten uusiutumisia tapahtuu ensimmäisten 2-3 vuoden aikana sädehoidon päättymisen jälkeen. Kolmen vuoden jälkeen uusiutumisriski vähenee. Sädehoitoni päättymisestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, joten kolme vuotta kuulostaa pitkältä ajalta jännittää. Sitä ennen saan kuulostella kaikkea epänormaalia kehossani ja miettiä, onko se syövän kätyri, joka kolkuttelee...

Kahdessa kuukaudessa kuoleman enkeli on kolkutellut kolmen syöpätuttuni ovea. Totean: "rauhallista matkaa! En unohda. Miten voisin?"

Saunan taakse?

Luomia painaa väsymys, mutta makaan hereillä keskellä pimeyttä. Yritän keksiä selityksiä lonkaa ja polvea piinaavaan tuntemukseen. Jäytävä kipu ei anna levätä eikä vaipua pehmeään utuun, ja mietintää dominoi huono omatunto. Päädyn mollaamaan itseäni etten ole venytellyt riittävästi pitkiin aikoihin. Tosin polvea ja lonkkaa on hiukan hankala venyttää. Tai mitä nyt olen vähän pilatesrullalla pyöritellyt. Polven sisäsivuakin hankasin niin innokkaasti, että siihen ilmestyi mustelma. Kipu toki helpottui hierontahetkellä, koska aktivoin kipuhermoja uudella tavalla, mutta eihän kipu minnekään poistunut.

Kiroilen ja kokeilen toista asentoa. Kipu pahenee, vaikka yritän vuorata polvelle ja lonkalle sivuttaista tukea tyynyillä. Sivuttain nukkumista en edes kokeile, sillä tiedän kokemuksesta joutuvani kääntymään heti takaisin. Makaan siis ainoassa mahdollisessa asennossa selälläni ja vilkuilen kelloa. Töihin pitäisi mennä aamulla. Otan uuden särkylääkkeen ja suosiolla unitabletin. Näytän kivulle pitkää nenää ja nukahdan parinkymmenen minuutin kuluttua rentouttavaan mutta keinotekoiseen uneen.

Suvussani on lonkan ja polven nivelrikkoa. Yhdellä jos toisellakin tuntuu olevan keinonivel jossain jäsenessä. Juuri nivelrikkoa olen pitänyt pitkään kolotusten ykkösteoriana. Tosin kapinoin kyllä sitä vastaan, että vasta +40 saisi keinonivelen. Hiukan olen kuitenkin alistunut kohtalooni, sillä kolotukset tuntuvat kuuluvan elämään ja vanhenemiseen. Niin ainakin tuumataan. Vanhuus ei tule yksin... No toivotaan, että edes tapauksessani kaksin ;)

Kaikesta huolimatta yön pimeinä pitkinä tunteina ajattelen syövän etäpesäkkeitä ja mahdollista osteosarkoomaa, sillä kävellessä polvi tuntuu vinttaavan sääriluuta sisäänpäin ja aiheuttaa kipua. Aivan kuin koko luu olisi taipuisa. Luusyövän heikentämänä se kenties murtuisi pian, ja jalkani pitäisi ambutoida. Ei kiitos ja onneksi aamu koittaa taas. Sytytän kirkasvalolampun, jonka siivellä ajatukset valostuvat. Levon jäljiltä polvi tuntuu paremmalle ja voin hetken hihitellä synkille osteosarkoomamietteille. Pöhkö mikä pöhkö.

Viime viikolla polviasiassa tapahtui jotain uutta. Voisi varmaan ajatella, että homma on "edistynyt" johonkin suuntaan. Viikonlopun seitsemän tunnin tasapainoilu korkkareilla koitui viimeiseksi tuskan pisaraksi. Polvi on turvonnut, eikä sillä voi kivutta astua. Samalla pohjelihas muuttui kovaksi palloksi. Salamana muutuin tohtori Housetareksi ja diagnosoin itselleni laskimotukoksen. Sehän on yleisempää syöpäpotilailla ja on yleinen haittavaikutus tamoksifeenin (rintasyövän liitännäishoito) käyttäjillä. Myös pitkät lentomatkat puoltaisivat kehittämääni diagnoosia, joka on vakava ja helposti kuolemaan johtava tukoksen kulkeutuessa keuhkoihin. Onko minulla jo kiire, pelastumaan? Klenkkaan, en korkkareilla, kohti lääkäriä ja ultraa.

Pirun keksimät kapistukset ja kenties
Bakerin kystan puhkeamiseen syylliset?!

Joka paikassa saan mainiota ja sydämellistä palvelua. Radiologin huono suomenkieli eikä sähläys ultralaitteen geelin kanssa haittaa, kun saan hyviä uutisia laskimotukoksen suhteen. Suorastaan hymyilyttää. En ole vieläkään matkalla manalaan, ja ilokseni saan jonkun syyn kivuille. Ultrassa näkyy hematoomaa sekä nivelkalvontulehdusta. Näiden lisäksi Bakerin kysta on puhjennut, ja neste painaa pohjetta. Oireet ovat miltei samanlaiset kuin laskimotukoksessa. Iso kysymysmerkki on tietenkin kystan syy: tulehdus, nivelkierukan repeämä vai kenties liikkumattomuus. Tällä hetkellä innokas liikkuminen on ajoittunut lyhyisiin "sairaudesta vapaisiin" -hetkiin. Olen taas sairastanut sekä joulu- että tammikuussa. Pientä lämpöilyä on edelleen kahden viikon poskiontelotulehduksen jäljiltä. Liekkö sekään normaalia. Joka tapauksessa olen taas sairauslomalla, ja on sanomattakin selvää, ettei klenkasta tule vuodelle 2015 vuoden työntekijää.

Kun manaan huonoa tuuriani terveyden suhteen, ystäväni sanoo: "Ei ihme, että hajoaa helposti, jos on suklaasta tehty!" Haluaisin viisastella: "Pöh, eihän suklaalla ole kipuhermoja eikä kipujakaan". Mutta todellisuudessa saan olla ikionnellinen. Olen ihminen. Jos olisin tuotantoeläin, minut olisi lahdattu jo ajat sitten. Tuskin edes hellävaroin lopettamalla; luultavasti minut olisi heitetty saunan taakse mätänemään. En olisi edes luodin väärti.

Ja mitä jos olisin elänyt kivikaudella? Olisinko kuollut nälkään tai sairauteen, koska en olisi sairastelun takia kyennyt metsästämään? Tällä hetkellä evoluutio yrittää poistaa, minua heikkoa, kenties syövän varjolla tai masentamalla, jotta tajuaisin itse irtautua voittajasukupolvesta. Kykenenkö siis kaivautumaan kinttuvaivaisena talven saartamasta kodistani "metsälle"? Kuolenko nälkään? Ai niin, ei hätää. Onhan kännykät keksitty. Tulkaa apuun, valkoinen hyhmä on saartanut minut!

Suuren suuri nirppanokka vai allergikko?

Ätshuu, ätshuu, ätshuu, ätsuuu, ätsuuuuuh! Hyvää, pahaa, rahaa... Hyvää, pahaa. Jaa, niinpä niin, niisf niisf, trööt.

Kärsin ympärivuotisesta allergiasta ja popsin allergialääkkeitä säännöllisesti. Talvisin yritän lopettaa niiden nauttimisen tai edes vähentää, mutta oireet alkavat välittömästi uudelleen. Usein kuvittelen sen olevan alkavaa flunssaa, mutta todellisuudessa flunssa ei parannu allergialääkkeellä vai onko minulla "ässä hihassa" flunssalääkityksen suhteen... Tuskin. 

Kestoinhokki, Tilli

Maineeltani olen nirppanokka. Koskaan mikään ei käy. "Yök! Olette pilanneet ruuan tillillä. En syö!!", "Tässä leivässä on hiukan liian kova kuori, se viiltää kitalaen rikki. En syö!", "Apua, onko tässä chiliä? Liikaa pippuria... En voi syödä", "Olutta?! Hui, olen allerginen", "Pähkinöitä ja ananasta. Hmm, kielen iho on haavoilla tai huulet täynnä "botoxia"?

Ikäväkseni en ole vieraskorea ja töksäytän visiitilläni hallitsemattomasti ruokakammoistani. Tämän lisäksi haluan uuden lautasen, koska en voi syödä samalta lautaselta erimakuisia ruoka-aineita. Miten voi syödä kalakakkua ja makeaa täytekakkua/juustokakkua samalta lautaselta?! Näissä tilanteissa minulle tulee järkyttävä tunne siitä, että ruoka on pilaantunutta, koska siihen tulee sekoitus jotain epäominaista makua. Ei kait kukaan nauti "saastuneen" ruuan mausta? Tai ehkä makunystyräni vain kaipaavat ravistelua ja siedätystä kuten olen ystäviltäni ystävällismielisesti kuullut. 

Vuoden vaihteessa kokeilin taas siedätystä. Nyt en maistanut olutta, johon miltei kuolin (näinkin on käynyt), vaan yritin taas lisätä chiliä ruokaani. Chili kun on niin kovin suuressa suosiossa kaveripiirissäni. Olen kuulemma täysi nolla, kun en muka voi sitä syödä. En nähtävästi ymmärrä mitään maailman suurimmasta herkusta, joka suo suuren nautinnon makumolekyyleille. Ehkä omat nystyni ovat sen verran hienostuneet, että nautinto tulee ihan tavallisista mausteista, ja chili vain turruttaa makupäätteet. Chiliähän käytetään myös kipulääkkeenä ja psykiatrisessa sairaalassa sen käyttö on suositeltua pakkomielteisten ajatusten "katkaisuhoitona". Näin ollen uskon, että chilin ystävät ovat yksinkertaisesti kapsaisinoidiriippuvaisia masokisteja.

Ostin kuitenkin kaupasta pienen punaisen chilipalkon. Kyltissä luki "chili mieto", ja resepti ohjeisti laittamaan ruokaan puolikkaan chilipalkon. Päätin heti, etten lisää ruokaan puolikasta, vaan pienen senttimetrin pituisen siivun ilman siemeniä. Heti kun aloin käsittelemään chilipalkoa, nenäni alkoi vuotamaan. Pyyhkäisin kädelläni valuvaa nenääni ajatuksissani. Suuri virhe!! Seuraavaksi nenäni hehkui kuin tulipesä. Puuskutin. Hädin tuskin pystyin hengittämään, sillä nenäni oli tulessa.

Mieto chili ei ainoastaan polttanut nenääni. Se myös poltti sormeni. Paloitellessani sitä, sen mehua erittyi ihooni ja kynsien alle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tehokas käsien viileä suihkutus ei vienyt ihoreaktiota pois saati maitotuotteiden mahdollinen neutralisointi. Tunsin kärsimystä joka kerta, kun sormet edes hipasivat jotain pintaa. Yön valvoin tulisen nenän ja sormenpäiden kanssa.

Kärsimystä aiheutti myös syömäni ruoka, jossa ei ollut nimeksikään chiliä. Suun ja nielun oli vallannut polte ja kipu. Tunsin kuinka ruoka siirtyi vatsaan ja suolistoon. Kipupiste siirtyi tasaisesti peräpäähän, eikä neutralisointia tuntunut tapahtuvan. Koin kuumeista tunnetta vuorokauden. Tulipa selväksi, ettei minussa ole masokistin vikaa. Voinen kenties vain ylpeillä nirppanokkamaisuudellani ja hienostuneilla kaiken maistavilla makuhermoilla. Hikoilkaa te muut, joiden makuhermoja kutittelee vain tymäkämmät kidutteet. Nirppis on puhunut ja jatkaa valitsemallaan tiellä! 

Täysin toisenlainen joulukuu

Vuonna 2013 vietin joulua sytostaattihuuruissa. Voin huonosti. Olin apaattinen ja väsynyt, mutta tein silti rutiinijoulua. Tavallinen joulupuurtaminen kuului jo vuosikymmenten ajan joulukuuhun, joten haalin muun muassa joululahjoja kolmen viikon sytostaattivapaalla. Pakko! Samalla jynssäsin lattioita, ja isä tamppasi mattojani. Vanhuksia yritin auttaa parhaani mukaan, ja kipusin tikkailla milloin verhojen ripustamiseen ja välillä joulukuusen koristeluun. Omat sormeni tungin myös jouluruuan laittoon. Siinä jouluaatto meni yleensä kolmestaan vanhusten kanssa ja seuraavana päivänä sukusyöminkien parissa; traditio vuosikymmenten ajalta.

Quantas, ehkä maailman paras lentopalvelu

Vuonna 2014 seurasin etäisesti muiden tuttujen jouluvalmisteluja ja -suunnitelmia Australiasta käsin. Eräillä perinteet jatkuivat, kun taas toiset heittäytyivät kylpylän vesiliukumäkeen ja osa laivalle valmiiseen jouluun tai ulkomaille. Ensimmäistä kertaa pysähdyin tarkastelemaan mielenkiinnolla muiden joulun- ja vuodenvaihteenvalmisteluja, sillä nyt siihen oli aikaa omalta touhotukselta. Vaikka jokaisella on omat perinteensä juhlapyhien tekemiseen, niin kaikilla taisi kuitenkin olla toiveena valkoinen ja onnellinen joulu sekä terve uusivuosi.

Flinders street station

Joulukuussa hyppäsin lentokoneen kyytiin kohti kesää. Matkasin Australiaan, jossa jouluhössötyksestä ja joululauluista ei ollut tietoakaan, ainakaan paljoa. Yli kolmenkymmenen lentotunnin jälkeen aurinko porotti, ja ihmiset olivat iloisen rentoja. Kevät oli muuttunut kesäksi, ja kukat olivat puhjenneet kukkaan. Siideri terassilla muistutti kuumasta Suomen kesästä, eikä joulunodotuksella ollut mitään merkitystä. Ei joulukiireitä tai -lahjoja; vain omaa aikaa ja taas yksi toteutunut unelma.

Ensimmäinen lomaviikko sujui mukavasti Melbournessa ystävieni hellässä ja hauskassa huomassa. He olivat kaikessa sydämellisyydessään luopuneet omasta makuuhuoneestaan ja antaneet sen minun käyttööni. Bless you! Kyseisissä puitteissa jetlagistä olikin helppo selviytyä kahdessa päivässä melatoniinin ja rentouttavan seuran turvin. Väsymyksen poistossa auttoivat myös mureat suussa sulavat kengurupihvit ja aussien hyvä siiderivalikoima. Voiko parempaa olla: ystävät, maukas ruoka ja kitalakea kutittavat poreet.

Melbournen keskustaa

Lähiötä

Melbourne osoittautui varsin kotoisan kivaksi kaupungiksi siitä huolimatta, että ihmisiä siellä asusteli enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. Hauskaa Melbournessa kenties oli sekin, etten kokenut olevani täysin turisti, vaan asustelin ystävieni luona lähiössä muiden paikallisten tapaan ja nautin erilaisista illanvietoista ympäristöissä, joihin en ole koskaan uskonut pääseväni tai meneväni. Vai kuinka moni on bilettänyt suljettujen muurien sisäpuolella laukkaranchilla?

Jättimäisellä ranchilla järvineen vietettiin "barn (=lato) warming" -juhlia, jossa ystäväni työkaveri, Brent, muutti päätalolta "latoon" ja järjesti kavereilleen tupaantuliaiset. Mielikuvissani ladossa oli heinäpaaleja, ja lautojen välistä puhalsi viheliäinen tuuli. Kattia kanssa (niitäkin siellä oli, katteja), Brent asuikin varsin mukavasti yhdessä monesta ratsutalleista. Puitteet ja mukavuudet hipoivat kotoisuutta ja maanläheisyyttä.

Lammas

Juhlat muodostuivat hauskaksi jo senkin takia, että minut, ventovieras kuokkija, otettiin lämpöisesti vastaan. Lisäksi paikallinen ruokakulttuuri tuli erinomaisesti tutuksi tällä visiitillä. Kokonainen lammas pyöri vartaassa viilenevässä illassa heinäsirkkojen viulukonsertossa.  Toisessa grillissä valmistui erilaisia itsetehtyjä, lihaisia makkaroita. Näiden lisäksi tarjottiin lisukkeita. Voin sanoa, että BBQ oli herkullista ja lammas mureaa. Juhlaväkeä järkytimme tuliaisillani. "Jälkiruuaksi" Suomitytöt tarjoilivat salmiakkikossua, leijonalikööriä sekä erilaisia salmiakkimakeisia. Vastaanotto oli oksentamisesta/sylkemisestä kunnon makusteluun. Eräät jopa väittivät nauttineensa mustasta mausta ja palasivat pullolle/karkkipussille for bad black liquorice...

Jotta koko kirjoitus ei mene liian kosteaksi, jätän mainitsematta villit jatkot lopetetussa kahvilassa, ja siirryn Melbournen St. Kildan rannalle.

Auringonlasku St. Kildalla

Sinipingviini

 Auringonlasku, pingviinit ja kitesurfing muodostivat hienon iltanäkymän merelle St. Kildalla. Rantsussa oli muutakin mukavaa kuin meri, sillä Openair leffailu oli nautittava kokemus merenrannalla, alla tähtitaivaan. Välillä kesken leffan huomasin tuijottavani ympäristöä ja tähtiä enemmän kuin itse elokuvaa. Vedin syvään keuhkoihin meri-ilmaa, ja kiitin mielessäni, että sain nauttia elämästä edelleen. Pienen kiitollisuushetken jälkeen palasin taas säkkituolitodellisuuteen, otin palan pizzaa ja lasin kuohuvaa. Viihdyttävä leffa jatkukoon.

Toki turistijuttujakin tein. Eihän Aussivisiitti ole mitään ilman villieläimiä. Koska eläimet eivät tulleet minua lähiöön katsomaan, paitsi jättilepakot ja possumit, lähdin retkelle. En kuitenkaan päässyt Healesvilleen ihmettelemään nokkaeläimiä, joten päädyin Churchillin ja Phillipin saarten bussimatkailuun, kuten moni muukin turisti.

Koalaa tuotiin halattavaksi

Matkalla saarille vein rahojani Moonlit Sanctuaryyn. "Rahastus" ei vaivannut minua, sillä todellakin uskon, että rahat menevät eläinten hyvinvointiin. Maksoin muunmuassa extraa, että pääsin likistelemään koalaa eli pussikarhua. Koalan papanakakka tuoksui eukalyptukseltä, enkä aikonut jättää nuuhkintaa pelkkään kakkaan. Ainoastaan eukalyptuksen lehtiä syövä karhu oli yllättävän iso, leppoisa ja pörröinen. Sen turkkiin upposi molemmat käteni ja tuuhea turkki kutitti nenää nuuhkiessani laiskanpulskaa lehtiä mussuttavaa koalaa. Ihana ja raikas suloisuus oli hän, siis koala ei toi kuvan setä!!

Koalan luota en olisi hennonut lähteä, mutta kengurut kutsuivat. Kävellessäni kohti kengurumetsää bongasin wombatin, joka kuorsasi pesässään. Hassu pussieläin sekin. Ja sitten ne kengurut ja wallabit. Olin kuullut, että "pomppijat" saattoivat olla vihaisia ja läpsästä turisteja, joten lähestyin hyppiviä, pitkähäntäisiä eläimiä hiukan varoen. Varovaisuus oli hetkessä tiessään. Heitin repun selästäni ja istahdin keskelle kenguru- ja wallabilaumaa varomatta mahdollisia skorpioni- tai hämähäkkiansoja. Osa pussieläimistä nuuskutti tukkaani, mutta suurinta osaa pitkäripsisistä söpöläisistä kiinnosti kantamani kenguruherkku (siemeniä, pellettejä...), mikä oli tarkoituksenakin. Tyrkytin jyväsiä pienille ja suurille. Rapsutin ja halasin. Ihmettelin hassuja pomppijoita ja hyppäsin itsekin toisen luota seuraavan luokse. Suoraan sanottuna: I fell in love!

Wallabi "vauva"

Common Wombat

Kenguru ja joku Chica Loca

Kakadu

Papukaija mun repun kimpussa

Ikävä kyllä saaret odottivat, joten kengurut ja wallabit lintuineen jäivät taakse. Taakse jäi myös reppu lompakkoineen... Bussissa iski jano, mutta reppu pulloineen oli teillä tietymättömillä. Onneksi bussi lepäsi kääntyvillä pyörillä, ja sitä kuljetti pitkäpinnainen kaveri. Palatessani takaisin kengurumetsään reppu lojui maassa vetoketjut aukinaisina ja kaikki tavarat tallessa. Huh, kengurut eivät innostuneet juomaan vesipulloa tyhjäksi :)

Lampaan keritsemistä

Sydämeni tykytti. Ei reppuepisodista vaan onnesta. Vuosi sitten ajattelin kuolevani. Nyt rapsutin koaloita, haistelin eukalyptuskakkaa ja syötin pomppu-kenguruita. Näiden ihanuuksien jälkeen lammasfarmin koiratemput ja lampaiden keritsemiset tuntuivat latteilta, ikävä kyllä. Fiilistä nostatti kuitenkin Phillip saarelle vievä kaunis merenrantatie, jonka mäkisissä heinikoissa wallabeja pomppi siellä täällä. Minä ja muutama muu seurasimme niiden liikehdintää silmät ihmetyksen vallassa jokaista liikettä ahmien ja ihastuksesta huokaillen.

Phillip saaren suurimpina vetonauloina toimivat sinipingviinit, ja pingviiniparaati oli saanutkin saarella valtaisat mittasuhteet. Minua hiukan hävetti istua rakennetussa katsomossa tuijottamassa pingviinien vaellusta merestä pesäkoloihinsa illan hämärtyvinä tunteina. Oli toki söpöä nähdä pienten taapertajien pullahtavan merestä rannalle, kerääntyvän ryppäiksi ja vaappuen katsomojen välistä kohti kallion koloja poikasiensa luo. Valokuvaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, sillä pingviinin häkeltyminen esimerksi salamavalosta saattaa poikasen vaaraan, sillä emo tai isä oksentaa poikaselle tarkoitetun ruuan väärään paikkaan, ja poikanen jää ilman. Kiinalaiset turistit eivät kunnioittaneet luontoa saati noudattaneet kieltoja. Järkytyksekseni he myös heittivät roskia luontoon. Hyi hyi ja minusta kehkeytyi rasisti.

Ferntree

Luonnollisestikaan Australian ihanuudet eivät loppuneet eläimiin tai muihin elämyksiin. Luonnon lisäksi nähtävyydet ja upeat maisemat olivat vertaansa vailla. Olin aina halunnut nähdä 12 apostolia ja viilettää pitkin eteläistä Great Ocean Roadia. Mielikuvissani tosin aurinko porotti siniseltä taivaalta, mutta todellisuudessa vettä vihmoi ajoittain niin paljon, että taitavat surffarit ja kauniit hiekkarannat peittyivät vesitihkun taa. Ferntree metsään en halunnut lähteä kastumaan, mutta onneksi ikävä kosteus taukosi ajoittain ja sain kokea ekstaasin nähtyäni apostolien kunnioitettavan rivistön. Kyllä oli komiaa, ja ajoittain mieleen pulpahti ajatus: "olisipa ihana asua täällä!"

Twelve Apostoles, Great Ocean Roadin varrella

Viikon jälkeen koitti jäähyväisten haikea hetki, ja viiletin Australian sisäisellä lennolla pohjoiseen, päämääränä Cairns ja suuri valliriutta. Viiden tunnin lennon jälkeen kävelin lentoaluksesta paahtavan kosteassa helteessä kohti terminaalia. Paita liimautui selästä ihoon kiinni, ja hikipisarat tippuivat lyhyestä tukasta korvakäytävään. Puuskutin punaisena rinkka selässä pick-up paikalle. Huh huh, hotelliin ja suihkuun.

Cairns oli miljoonakaupungin jälkeen mukavan pieni ja kompakti rantalomakohde. Pakollisena nähtävyytenä siellä ja koko Queenslandin alueella vallitsi Unescon perintökohde Great Barrier reef eli suuri valliriutta. Tämän lisäksi myös Daintreen viidakkometsä. Molemmat kuuluivat mielenkiinnon kohteisiini, joten varasin heti seuraavalle päivälle matkan valliriutan elävään korallimaailmaan.

Uusin mielenkiintoni kohdistui scuba divingiin. Ajattelin, että olisi korkea aika kokeilla sukeltamista laitteiden kanssa. Ainakin puitteet ja näkymät olisivat ikimuistoiset. Sukeltamista varten joutui täyttämään terveyskyselyn. Terveyskyselyssä kävi ilmi leikkaus ja rintasyöpä, joten miehistö joutui kysymään lääkärin mielipidettä turvalliseen sukellukseen. Mielipahakseni en saanut lupaa sukeltaa. Sädehoidosta ja kemoterapiasta oli liian vähän aikaa. Terveysriskit olivat liian korkeat... Suoraan sanottuna olin jo tyystin unohtanut matkalla koko syövän. Tunsin oloni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Elämä ei voinut olla parempaa! Harmillisen typerä muistutus epäonnestani...

selfie

Valliriutalla tyydyin snorklaamaan märkäpuvussani. Olin valinnut matkan, jossa pääsen olemaan mahdollisimman pitkään merellä, ja snorklaus-innossani poltin pohkeeni, joita märkäpuku ei suojannut.

Joku fisu ja korallia

Ensimmäisenä Nemo kala ui vastaani värikkään korallin lomasta ja usea muukin utelias uskaltautui iholle. Hassua ja ihmeellistä, miten paljon elämää merenpinnan alla asusti.

Kuulen vieläkin korvissani huminan ja veden liplatuksen. Tuntui, ettei maailmassa ollut muuta kuin minä ja meri. Rauhoittavaa!

Skyrail Kurandaan

Reissu olisi ollut vajavainen ilman viidakon kuumutta. Lähdin 37 asteen kuumuudessa ylös vuorille, metsään ja viidakkokylään. Hikinorot valuivat päästäni kehoa pitkin alushousuihin. Ilmanala ei kirvoittanut minusta innokasta liikkujaa, vaikka korkeat viidakon puut heittivät ylleni mukavan suojaavan varjon auringon armottomalta paahteelta. Ja voi että, miten ne puut olivatkin hassuja. Kesken puiden runkoa kasvoi saniaisia, jotka loivat mukavan pesän käärmeille ja linnuille. Erinomaisen hauska yksityiskohta.

Leppoisan ja kuuman Cairns-lomailun jälkeen lensin Sydneyyn, jonka kauneudesta olin kuullut ylistystä jo Budapestissa tapaamiltani ihmisiltä. Odotukseni olivat todella korkealla, ja minut vastaanotti mukavan kumpuileva miljoonakaupunki, ja taksikuski, joka halusi viedä minut "treffeille". Ihmettelin kaupungin mahdollista vieraanvaraisuutta. Kuuluiko illallinen taksikyydin hintaan vai oliko kaupunki täynnä outoja hiippareita? Epäilevä Essi ei tykkää...

Harbour Bridge ja Sydneyn oopperatalo

Hotellini sijaitsi keskeisellä paikalla, mutta kodittomat, kerjäläiset ja tappelu hotellissa eivät edistäneet mielikuvaa Sydneystä maailman kauneimpana kaupunkina. Tämän lisäksi osuin keskelle tulipaloa ja panttivankidraamaa, sillä hotellini sijaitsi lähellä Lindtin kahvilaa. Tästä syystä keskustan kadut olivat suljettuina, ja kaupunki vaipunut kaaoksen valtaan. Toki Sydneyn oopperatalo oli arkkitehtuurisesti kaunis kuten myös Sydney Harbour Bridge ja moni muu paikka, mutta yleisfiilis jäi latteaksi.

Onneksi lähdin Sydneyn vilinästä haistelemaan raikasta ilmaa Greater Blue Mountains alueelle, jossa kasvoi noin 120 erilaista eukalyptuspuulajiketta. Vuoret kuuluivat Unescon maailmanperintöluettelon suojelukohteisiin, ja siellä tuoksui mukavasti eukalyptukselle. Puiden haihtuvat öljyt taittoivat auringonvaloa siniseen, mistä vuoret olivat nimensä saaneetkin. Siellä oli kyllä tosi kaunista.

Aurinko porotti armottomasti, mutta metsässä oli hiukan viileämpää. Kuvittelin näkeväni riikinkukon, sillä lyyralinnulla on samantapainen pyrstö. Yritin epätoivoisesti ottaa vilkkaasta linnusta kuvaa. Se tuntui vain nauravan sulkiinsa ja matki kameran ääntä. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen tyydyin ihastelemaan sen kylpyhetkeä vesiputouksessa.

Kaikki kaunis loppuu joskus. Palasin Suomeen keskelle viimaa. Jostain, luultavasti töistä, onnistuin imuroimaan itseeni noroviruksen. Olen kuumeillut ja ripuloinnut. Ikäväkseni maailma huutaa taas nimeäni. Pöh. Tulisi edes mukavat talvi-ilmat, että pääsisi vaikka hiihtämään. G' day folks!

Matkan pääkohteet: Melbourne, Cairns ja Sydney

Tukkajuttu

Yksinäinen hius vailla seuraa

Apua, hiuksia lähtee! Tai noh, hius ja sen siivellä ikävä flashback kaljuuntumisesta.

Huh huh, mikä hysteria, kun yksi, ja tähän mennessä ainoa, irtohius valui orpona kohti suihkun viemäriä. Sydän löi turhaan extraa, sillä toista irtohiusta ei tippunut orvon seuraksi, vaikka varovasti tukkaa riuhdoinkin. Tukka on ja pysyy.

Plääh, ei mitenkään groovy

Nyt on tukkaa. Tosin en kyllä huomaa, että omistaisin sitä enemmän kuin ennen sytostaattihoitoja. Vanhat pyörteet ovat tallella ja heittävät tukkaan mutkia, mutta säkkärästä ei voida puhua. Missä on sytostaattien jälkeinen ihmetukka; se suuri jättimäinen säkkärä tukkakruunu, jota niin kovin moni on mainostanut? Jopa alopecia potilaat (hiuksettomat/karvattomat) kokevat hiusten kasvun riemun sytostaattihoitojen jälkeen koko elämän ajan jatkuneen karvattomuuden jälkeen. Taikatukka ja ihme, ainakin joillekin syöpäpotilaille.

Sinead O'Connor

Tukkataian puuttuminen saa minut tuntemaan itseni poikkeavaksi. Eikö sytostaatit purreet minuun, kun tukastakin tuli samanlainen? Tai olihan minulla harmaa laikku, mutta ehkä se olisi ilmaantunut joka tapauksessa ikääntymisen myötä. Ja olisiko minusta tullut täysin kaljua alunperinkään? Ajatin nimittäin tukkani pois karvakadon alkaessa. Ennemmin kalju kuin ohut tukka, ajattelin. Oikeastaan olin haaveillut kaljusta joskus, sillä fanitin Sinead O'Connoria. Hän näytti tosi coolilta ja rockilta miltei kaljussa kuontalossaan. Omassa munapäässäni ei ollut mitään coolia, joten tukan ilmaantuminen keväällä oli odotettu ilonaihe.

Kiva kun on tukkaa ja terve olo, mutta silti löydän nurisemisen aiheita. Tukan olemassa olo aiheuttaa omat mietinnänsä, sillä maailma on mageita tukkatyylejä pullollaan, mutta mikään ei tunnu omalta. Pitäisikö kasvattaa pitkä tukka vai ei? Hommaisinko hiuspidennykset vai tyytyisikö lyhyeen? Itsepäiset pyörteet ja liukas tukka hankaloittavat lyhyen tukan kanssa elämistä. Ei puhettakaan, että näyttäisin joskus yhtä kivalta, kun alla olevat ihanat mallit. Minkäs teet, kun söpö nuori nassu puuttu eikä tukkaa osaa laittaa. Tosiasiassa taidan olla antiswägä ja turhan valittaja.

Itselleni hyvää

Ihana hetki. Lentokoneen moottori pörisee, ja selkä painautuu penkkiä vasten koneen kiihdyttäessä pitkin kiitorataa ja kohti pilviä. Korvat ovat lukossa, mutta takaisin paluuta ei ole, ainakaan hetkeen. Ajatus vapaudesta, jossa kaikki tuttu jää, kutkuttaa. En jää kaipaamaan mitään. En nyt vähään aikaan.

Hetken mielijohteesta lähdin hakemaan terveyttä ja hyvää mieltä Budapestin kylpylästä. Halusin aikaa itselleni omilla ehdoillani ja täysillä ilman ketään. Matka oli minun juhlani rankoille viime vuosille, jolloin en kyennyt matkustamaan. Kenties olen oppinut taas jotain. Ole rehellinen itsellesi. Mieti, mitä itse haluat. Etsi keinot toteuttaa itseäsi ja haaveitasi. Ennen kaikkea tee hyvää itsellesi muita loukkaamatta. Nauti elämästä!

Myönnetään. Olen ollut väsynyt ja ehkä jollain tasolla masentunutkin. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä, sillä ainakin syöpäasioiden pitäisi olla reilassa. Ehkä mieltä on painanut kaiken rajoittuneisuus. Nyt fiilis on toinen. Teen vain puolta työpäivää, lepään ja urheilen. Kaiken lisäksi maailma kutsuu. 

Budapestissa palasin vielä hetkeksi kesään. Istuskelin Tonavan rannalla pikku hepenissä ja rouskuttelin aamupalapöydästä kähveltämääni omenaa, niin että posket kostuivat mehukkaista pisaroista. Samalla ihailin maisemia ja paikallista mieskauneutta. Pitkiä, tummia, hyvinpukeutuneita ja rennonnäköisiä. Komeuteen mahtui eksoottinen punatukka, Rupert Grint. Hän vaikutti yhtä eksyneeltä kuin minäkin ihmetellen Budapestin historiallista kauneutta. Hauskaa.


Suurkaupungin hälinästä pakenin keskellä Tonavaa olevalle Margaretin saarelle. Makailin ruohikolla ja annoin lämmön helliä kävelemisestä kipeitä jalkojani. Varpaissa oli useita vesikelloja, ja Compeed-laastarit olivat hankautuneet pois sukattomista jaloista. Lepäilin, unelmoin tulevista matkoista ja ihailin sinistä taivasta. 

Tamofen ja Zoladex ovat jättäneet jälkensä. Ihoni kutisee ja intiimipaikat ovat haavaiset rasvauksesta huolimatta. Terveyttä ja rentoutta etsin hotellini Gellertin kylpylästä, sillä maasta pulppuava lämmin vesi sisältää terveyttä edistäviä mineraaleja. Taivaan alla höyryävän altaan vesi pehmittikin ihoani ja rentoutti hieronnan jälkeisiä lihaksia. Kylvyn jälkeen saapui lämpö, syvä ja rauhallinen uni. Rentona ja virkeänä heräsin uutena uuden päivän elämyksiin.

Jokaiseen matkaan kuuluu kokemusten lisäksi shoppailu, muutama turistinähtävyys ja herkuttelu. Mielenkirjaani painan muistoja ja elämyksiä; arkisia tai ylellisiä, niitä pieniä elämän ihmeitä. Synkkänä päivänä kaivan kirjan, hymyilen hölmöilyilleni ja muistan lämpöisen rentouden. Yritän elää, jotta mikään unelma ei jäisi kokematta tai toteuttamatta. Joulukuussa kutsuu down under, Australia.