Puutarha puskista

Onpa mukavan vehreää, ajattelen ja kuuntelen kotoisaa sateen ropinaa. Samalla päivittelen, miten minusta on tullut niin innokas kitkijä ja pylly pystyssä kyykkijä. Ei olisi uskonut, sillä lapsuudenkodissani pihatöitä tehtiin kiroillen, enkä voinut sietää koko pihamaata. Pitkään ajattelin, että puutarha on esteetikkojen ja viherpiipertäjien turhake. Nyt huomaan, että se on aikaavievä ja rentouttava harrastus. Voisin jopa sanoa, että myös jatkuva ilon ja lohdun tuoja. Jopa sadesäällä on mahdollista rentoutua katoksen alla tiluksia mittaillen ja nuuhkien sateen raikastamaa ilmaa. 

vanhusten piha

Muutin nykyiseen asuntoon noin neljä vuotta sitten. Asunnon takapihan kunto kertoi välinpitämättömyydestä ja estetiikan puutteesta. Takaovesta kurkatessa näkyi muutama epämukava betonilaatta, muurahaisia, savea, rikkaruohoja ja sammalta. Piha kuitenkin huokui mahdollisuuksia uuteen haastavaan projektiin. 

Aluksi rikkaruohojen ja puutarhakasvien erottaminen tuotti vaikeuksia, mutta kun hoksasin kupletin juonen, huomasin nauttivani enemmän puutarhasta kuin sosiaalisesta elämästä. Huomasin itsessäni uusia piirteitä. Kaiken lisäksi en halunnut jäädä pihanlaitossa naapurin mummoa huonommaksi.  

Kuorin "nurmikon" (sammalikon) noin 30 senttimetrin syvyydeltä kauttaaltaan. Koko naapurusto kävi pyörittelemässä päitään ja piti minua sekopäisenä. Jatkoin touhua kaiken kesää, enkä piitannut ihmisten arvostelusta ja neuvoista. Lopulta kylvin  uuteen multakerrokseen nurmikonsiemeniä ja lannoitteita. Pettymyksekseni paksu ja vihreä ruoho pysyi poissa. Sen sijaan kuuntelin, kuinka naapuruston muksut kysyivät äideiltään: "miksi tuolla tädillä ei ole nurmikkoa?" Ihmettelyn vastapainoksi naapurin eläkeläiset kävivät jakamassa neuvojaan ja surkuttelemassa nurmikon puutetta. Heidän jälkikasvuillaan kukoisti sentään upeat vihernurmet, ja palkintopihojakin omistivat.

Sammaleen jälkeinen "nurmikko"

Seuraavanakaan kesänä nurmikkoa ei näkynyt. Rikkaruohoja kylläkin. Tiluksien katselu uudelta terassilta ei miellyttänyt silmiäni, ja petyin hortonomin taitoihini. Siinä samassa päätin tehdä massiivisen kivirinteen. Kivi lienet aina turvallinen valinta...

Peräkärry upposi useamman kerran metsätiehen, sillä kivilasti painoi järkyttävästi. Olin riipinyt ojan pohjista kuokan kanssa monta peräkärryllistä isoja kiviä, eikä loppua tuntunut näkyvän. Rinne söi kiviä kuin minä karkkia. Lopulta fysiikka ei kestänyt jatkuvaa nostelua, ja päädyin rinnekasvien istutukseen. 

Varis hörppii keskeneräisestä lähteestä sadevettä

Rinnekasvit eivät menestyneet rinteessäni. Avuliaat mummelit kantoivat takuuvarmoja taimenalkuja, turhaan. Lopulta minulla ei ollut nurmikkoa eikä nättiä rinnettäkään. Halusin kuitenkin jotain pällisteltävää. Miten olisi kauniisti soliseva suihkulähde? Tai metsäiseen pihaan metsälähde. Ei mitään pyöreää lammikkoa vaan puolikuu höystettynä mäntykiekoilla.

Lähteen kaivaminen osoittautui hankalaksi, sillä 50 senttimetrin syvyydestä löytyi rakennusajan jätteitä ja tiilejä. Savimaa oli myös junttautunut tiiviiksi kerrokseksi, mutta kaikesta huolimatta ahersin sitkeästi yötä päivää. Lähinaapurit vierailivat kaivauksia ihmettelemässä. Muutama mummo ehdotti miespuolisen avun hommaamista... Kyynärpäiden sivunastat nitisivät eikä hauislihaksen pitkän jänteen tulehdustila parantanut työnlaatua. Nyt korjailen joka kevät vinoksi jäänyttä lähdettä, kun kunnon pohjatyöt jäivät puolinaisiksi.  

Lähde osoittautui surulliseksi kuolemanloukuksi. Ajattelin, että kloorin haju pitäisi eläimet loitolla, mutta silti eräänä päivänä hätääntyneet lintuvanhemmat lauloivat surulaulua. Toisena päivänä pieni kangistunut sammakko tuijotti minua tyhjin katsein: "Murhaaja, miksi et antanut minun elää? Uhrasin elämäni turhamaisuutesi tähden!". Nyyh!

Vino kuolonloukko

Tällä hetkellä olen suhteellisen tyytyväinen pihaani. Mikään ei ole täydellistä, muttei tarvitsekaan. Piha vihannoi ja silloin tällöin joku kukka sulostuttaa väriloistollaan. Ruohon (jee) leikkaaminen suo mukavaa ruumiillista hyötyliikuntaa, ja niitetty heinä tuoksuu vahvasti kesälle. Nautin myös luonnon ja metsän läheisyydestä, sillä oravien, rusakoiden, lintujen ja kulmakunnan kissojen riitely ja toistensa kiusaaminen on jokseenkin viihdyttävää. Karvaisten kaverien lisäksi pihallani vierailee silloin tällöin ei niin mukavia tuttavuuksia. Tosin etana taitaa povata poutaa. Sitä odotellessa.