Uudenvuoden taika

Terveys on pitänyt minua pilkkanaan monet vuodet. Viimeiset kaksi ovat olleet vaikeimmat ja vammauttavimmat. Sairauspommi on iskenyt, milloin vapaa-ajalla, puutarhassa, matkoilla tai nukkuessa. Yleensä juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Nyt aion tehdä siitä lopun ja otan käyttöön järeämmän täsmäaseen, taian vuodelle 2014.

Tämä taika saatettiin tietooni yllättäen Lappeenrannan visiitillä. Vaatekaupassa hypistelin, yllätys yllätys, vaatteita, jolloin minua lähestyi supermyyjä karjalanneito leveällä, ikenet paljastavalla hymyllä. Menin heti puolustuskannalle, sillä en välttämättä hakenut mitään ja halusin välttää tyhjänpäiväisen keskustelun ventovieraan kanssa.

Tyttö vaikutti kuitenkin herttaiselta, joten tempaannuin mukaan hänen tarinaansa, jossa upouudet alushousut tuovat onnea seuraavalle vuodelle. Tietenkin skeptikkona en uskonut karjalaisneitoa. Oletin tarinaa myyntikikaksi, joten tenttasin tytön omaa onnellisuusastetta. Syyttäjän lailla kuulustelin myös hänen tuttaviensa niin sanotusta alushousuonnesta. Oletin tytön myöntävän huijauksensa painostuksen alla. Tytön poskille nouseva viaton puna ei kertonut kuitenkaan huijauksesta vaan onnellisesta kaksivuotisesta taipaleesta jonkun ihanan kanssa. Elämä tuntui hymyilevän myös muille hänen tuttavilleen. Tietenkään tämäkään ei riittänyt vakuuttamaan minua, joten tarkistin huijauksen taustat internetin ihmeellisestä maailmasta. Näyttö oli vakuuttavaa. Tajusin, etten yksinkertaisesti voinut jättää mahdollisuutta käyttämättä. Minulla ei ollut varaa kolmanteen, inhottavaan vuoteen peräkkäin. Taian innoittamana ostin useammat alushousut.

Uudenvuoden taika on peräisin Etelä-Amerikasta, jossa uskotaan, että uudet alushousut tuovat onnea seuraavalle vuodelle. Mitä värikkäämmät, sitä onnellisemmaksi käyttäjä tulee. Myös värillä on väliä, sillä punaiset tuovat onnea ja rakkautta, keltaiset rahaa ja siniset terveyttä. Ideaalisinta olisi ostaa moniväriset triplatakseen onni, mutta tärkeintä on, kunhan alushousut ovat uudet, eikä niitä ole puettu päälle kertaakaan ennen uudenvuoden vastaista yötä.

Ja jos ette tienneet, niin uskomusten mukaan myös sirpaleet tietävät onnea. Saatan kokeilla sitäkin. Vapiskaa Ahvenanmaan Iittalat!

Viides syto

OSA 1

Aikainen herätys. En osannut nukkua enää viiden jälkeen. Unenkin päähän pääsin vasta viidellä milligrammalla melatoniinia. Sytostaattikättä särkee taas, ja se kramppaa tosi pahasti. Ehkä se tietää, mitä on tulossa. Kenties vihdoin ne viidennet sytostaatit. Kaikki riippuu labravastauksista. Oma labra on kiven heiton päässä, mutta kuulemma on järkevintä tulla suoraan myrkky-yksikköön, jonne on matkaa. Pahimmassa tapauksessa en saa hoitoa vieläkään ja lähden häntä koipien välissä takaisin kotiin. Eli sata euroa per siivu. Päädyin siis kuitenkin taksiin viime olojen jälkeen.


Jouluviikolla poliklinikka on kiinni, joten tiputukset tehdään sulun aikana osastolla. Osastolla onkin eri meininki ja eri henkilökunta. Ihmiset tervehtivät heti. Sihteeri toivotti tervetulleeksi nimellä, ja oma kiharapäinen hoitaja esittäytyi iloisesti ja osoittautui kaimaksi. Kaiken lisäksi lääkärikin kävi jututtamassa, tosin venäläinen, ja kommunikointimme oli melkoisen epäselvää. Meinasin pyllähtää pyllylleni kuitenkin ilosta. Oliko ilmassa siis jouluntaikaa vai oliko palvelu niin paljon riippuvainen henkilöistä? Kerrankin olen tyytyväinen. Kaiken lisäksi minulle tarjottiin juomaa, lämmittävää takkia ja sermiä. Kummallisen hyvää palvelua?! Harmillista, että seuraava hoito annetaan taas entisessä paikassa. Buu!!

Neutrofiilit parantuivat luomusti vihdoinkin, joten kortisoni ja pahoinvointilääke menee jo, ja sivutipassa keittosuola. Kanyylialue punottaa ja särkee, mutta kama vaikuttaa menevän suoneen eikä kudokseen. Onneksi tippa laitettiin vaihteeksi ei-normaaliin-syto-käteen. Vasenta sytokättä koskee edelleen, mutta elämä maistuu mansikoilta, ainakin toistaiseksi.

Läppäri sivuun ja makaamaan. Siitä se taas lähtee. Ensimmäisenä punaista ja sitten kahta kirkasta. Silmiin sattuu, ja hutera olo iskee. Kikkarapää käy jutustelemassa ja seuraamassa tilannetta. Kaiken lisäksi pöperöäkin tuodaan pöytään.

Voin keinuvasti. Harmaa esirippu tippuu silmien eteen. Kaikki tuntuu sumealta. Taksi odottaa, mutta kollega kaappaa minut mukaansa, ja lähdemme muita kollegoita morjestamaan. Kaikilla tuntuu olevan kovasti asiaa, mutta muistanko siitä mitään. Ehken. Itsensä kannattamisessa on tarpeeksi.

OSA 2

Pahoinvointilääkekoktail osoittautui tehottomaksi. Olen oksentanut pari päivää enemmän tai vähemmän. Pää on turvonnut niin, että olen rypytön, toistaiseksi. Ilma ei kulje nenän kautta, joten läähätän koko yön ja näen hallusinaatioita. Tilhet hyppivät sisällä ja repivät verhoja. Kuka nekin sisään laski?

Joulu on piloilla. Tai ainakin erilainen ja ikimuistettava. Syöpä ja hoidot väsyttävät, ja koen taisteluväsymystä. Masentaa hiukan, sillä tukka tippuu taas, ja alushousut sotkeentuvat... no siihen itseensä. Ettei vaan sulkijalihas kärsisi hoidoista. Vaipatko? Joskos ne voisi jättää sinne vaivaiskotiin, sinne hamaan tulevaisuuteen.

Hitaasti mutta varmasti esirippu nousee päänsäryn kera. Ehkä uusivuosi koittaa sittenkin Ahvenanmaalla. 

Anarkisti

Luen paraikaa Laura Save:n syöpämatkasta kertovaa omaelämäkertaa Paljaat jalat. Siinä Laura kertoi pelostaan sairastua syöpään. Hän jopa koki pelon takia voimakkaita psykosomaattisia oireita ja eli pelon varjossa. Mitä pidemmälle pääsin kirjassa; leuka loksahti, hämmästyksestä. Kuinka kukaan pystyi elämään noin stressaavaa elämää? Lopulta hän saikin pelkäämänsä sairauden, syövän. Siihen loppui stressi sekä nuoren opiskelijan elämä parin vuoden taistelun jälkeen. Ihan kuin kohtalo sanoisi: "siitäs sait mokoma stressaaja".

Uskon, että kaikki tapahtuu syystä, minullekin. Olen liian huoleton ja välinpitämätön terveyteni suhteen. Se on liian itsestäänselvyys. En innostu lääkäriin menosta ja ajattelen usein, että kaikkeen löytyy lopulta lääke. Pääasia, että elämästä nauttii ja tekee kaikkea, mistä pitää seurauksista välittämättä. Epäilen nyt saanneeni kohtalolta muistutuksen terveyden tärkeydestä. Ei saisi olla ylimielinen eikä pelokas elämään, vaan tulisi löytää kultainen keskitie tai muuten saa kärsiä. Jos ei osaa elää oikein, niin kohtalo rankaisee syövällä tai jollain muulla sairaudella. Sairauden perustarkoituksena on saattaa ihminen ajattelemaan tekojensa seurauksia. Tällä hetkellä elämä näyttää minulle kieltä ja lällättää.

Jokainen tuntuu ajattelevan, että syöpä on vieras vihollinen elimistössämme. Ei se ole. Se ei ole hypännyt kehoomme ulkopuolelta. Väittäisin, että se on enemmän omaamme kuin lapsi, johon tarvitaan toista luovuttajaa. Syöpä ei ole ilmestynyt hetkessä, vaan se on kasvanut meissä, syöpäläisissä, ja on osa meitä. Kyseessä on omien solujemme kapina. Se on todiste siitä, että olemme jollain tasolla viallisia tai heikkoja, ja heikot karsitaan, kuten evoluutiossa on tapana. Ja ne, jotka voittavat, ovat entistä vahvempia. Syöpä vastaa nykyajan evoluutiosta!

Minussa asuu paljon huonosti käyttäytyviä soluja. Ne saattavat kertoa jotain elämästäni tai luonteestani. Erikoinen, aggressiivinen, kapinallinen ja viallinen. Aivan kuin syöpäni. Naishormonien lisäksi syövässäni on erittäin vaarallista ja ovelaa valkuaisainetta nimeltään HER2. Se tekee syövästä aggressiivisen ja helposti leviävän, pelottavan vastustajan.

Epäilen, että kaikki sai alkunsa kaltoin kohdellusta molekyylistä, joka alkoi kapinoimaan. Lopulta kapinallinen, anarkisti, katkeroitui, kadehti, oli väärin ymmärretty ja aloitti sisällissodan. Anarkisti yllytti lähisolut vakoojiksi ja taistelijoiksi. Se kukisti terveiden solujen suojamuurin, hyppäsi sisään ja valloitti ne. Yksi toisensa jälkeen HER2 sikisi kuin kani, ja uudet tunkeutujasoluja monistuivat monistumistaan.

Nyt mietin, kuinka kovasti kapinalliset solut ottavat nokkiinsa saamistani myrkyistä ja säteilystä. Onko minulla järeämmät aseet kuin heillä, kapinallisjoukoilla? Jos huonosti käy, niin kapinalliset ottavat hoidoista enemmän nokkiinsa ja erikoistuvat lisää. Ehkä käy niin, että aggressiiviset solut kokevat tappion, mutta nostavat päätään hetken hengähdystauon jälkeen. Mitä jos ne ovatkin enemmän kaltaisiani kuin terveet solut?

Tänään leivoin kakun. En välittänyt ohjeesta tuon taivaallista, sävelsin. Käsissäni on tekele. Yhtä rosoinen kuin syöpäsolu, anarkisti. En ole oppinut mitään. En voi olla miettimättä, miksi en välitä muuttaa elintapojani. Nytkin syöpäni juhlii sokerilla, jota kauhon suuhuni. Elän epäterveellisemmin kuin koskaan. Enkö halua parantua? Ja miksi aina pitää kapinoida kaikkea vastaan; auktoriteettejä ja elämää? Tällä asenteella minulle ei tule käymään hyvin...

Huomenna kuolen taas, osittain. Näin siis, jos hoitoja voidaan antaa. Sytostaatit eli solumyrkyt tappavat sairaita ja terveitä soluja erilaisilla menetelmillä. Tällä hetkellä tuhotaan ja estetään omaa DNA:ta eli perimää. Samalla saan soluille myrkyllistä antibioottia sekä aineenvaihdunnan blokkaajaa. Näiden jälkeen olen kuin kuollut viikon verran, mutta aion kapinoida edelleen. Suunnitelmissani on ottaa yliannostus pahoinvointilääkkeitä. En aio välittää ohjeesta: "Systostaattihoidon aiheuttamaan pahoinvointiin, mikäli Primperan ei auta". Erilailla vaikuttavat; Primperan, Emend, Granisetron, tulevat olemaan sopiva kombinaatio. Ehkä pyydän vielä nupiksi Zofrania...

Nyt syön viimeistä ateriaa ennen solukuolemaa. En tietenkään mitään tervettä, vain rasvaista lihapiirakkaa ja mellejä. Bon appetit!

Hankala potilas

Seison ja pidän kiinni pinnasängyn pinnoista. Olen yhden vanha ja huudan kurkku suorana lastenosastolla, jossa hoidetaan rauhaskuumettani. Kuume on hiponut 42 astetta, ja minua on makuutettu jäiden välissä. Virkistyn ja vaadin huomiota. Huudan edelleen pottaa, mutta hoitajat eivät ymmärrä minua. Kukaan heistä ei ymmärrä, että vihaan märkää, kylmää vaippaa. Osaan jo käydä potalla. Raivoan. Heitän märän vaipan ja housut lattialle mielenosoituksellisesti. Kiltistä vauvasta kehkeytyy hankala potilas.

Syöpiksellä en ole suosittu potilas, yllätys. Pitkälti tämä johtuu omasta käytöksestäni eli luottamuspulasta toisten osaamista kohtaan. Käyttäytyisin varmasti ymmärtäväisemmin, jos alkumetrit syöpää hoitavassa sairaalassa olisivat sujuneet auvoisemmin. Alun perin ennakko-odotukseni olivat hoidon sekä henkilökunnan osaamisen suhteen liiankin korkealla ja jopa epärealistisia. Olin kuullut hehkutusta syöpäpolin ihmisten mukavuudesta ja ammattitaidosta. Monet potilaat jopa tekevät joulun alla pyhinvaellusmatkan sairaalalle viedäkseen lahjoja kiitoksena hyvästä hoidosta. Sitä minä en taida tehdä, koska monet asiat kismittävät minua edelleen; eniten yhteistyön ja luottamuksen puute.

Lähisairaalassa luottamus säilyi koko hoitoketjun ajan, mutta jatkohoidot eli sytostaatit ja sädehoito annetaan muualla, joten oletin kaiken sujuvan sielläkin mallikkaasti. Olihan kyseessä vakava sairaus, syöpä. Pettymykset alkoivat heti. Kainalon etäpesäkkeen takia minulle oli määrä tehdä CT kuvaus. Kutsua siihen tai muihin hoitoihin ei kuulunut. Keräsin rohkeutta ja soitin tuskastuneena syöpikselle. Halusin pian terveeksi! Puhelimessa joku alkoi väheksymään hätääni. Hän ilmoitti, ettei minulle kuulunut CT skannaus. Melkoisen närkästyneenä kysyin perusteita tähän, mutta näin oli kuulemma päätetty, tuut tuut tuut.

Istuin hölmistyneenä puhelin kädessä ja meinasin tyytyä henkilön vastaukseen. Epävarmuus jäi kalvamaan, ja soitin uudemman kerran. Samainen henkilö oli edelleen samaa mieltä ja kieltäytyi antamasta puhelinaikaa lääkärille. Paloin halusta tietää, miksi kyseinen tutkimus ei kuulunut minulle, vaikka minulla oli etäpesäke. Aloin tuskastumaan asioiden etenemisen vaikeuteen ja palasin pinnasänkyaikaan ja muutuin hankalaksi potilaaksi. En huutanut aivan niin primitiivisesti kuin vauvana, mutta kiltti ja epävarma kissimirri muuttui ärhenteleväksi leijonaksi. Vaadin parempaa palvelua ja oikeuksiani.

Lääkäri ei koskaan soittanut minulle. Jossain vaiheessa postilaatikkoon kolahti kutsu CT kuvaukseen. Kuvissa näkyi poikkeavia muutoksia paksusuolessa ja munasarjoissa. Sytostaattien aloitusta lykättiin lisätutkimuksia varten. Mietittiin jopa munasarjojen poistoa, mutta gynekologin mielestä olin terve. Munasarjani vain pullistelivat follikkeleista ja olivat lähinnä normaalia isommat. Paksusuolikin osoittautui lähinnä kakkaiseksi. Helpotukseni oli valtava, ja olin tyytyväinen periksiantamattomuuteeni. Vihdoin hoidot pääsisivät alkamaan.

Herceptin tutkimus

Hoidot eivät alkaneet. Minut unohdettiin. Ihmettelin, kun kutsua ei tullut sytostaattihoitoihin, vaikka onkologi oli ilmoittanut, että hoidot pitää aloittaa mahdollisimman pian. Soitin taas hoitavaan sairaalaan, enkä ajautunut edes riitaan kenenkään kanssa, ja asiat etenivät. Ei aikaakaan, kun tippahoitaja soitti ja ilmoitti sytostaattien alkamisajankohdan. Viime kerrasta viisastuneena kysyin epäuskoisena, oliko kaikki tarvittavat tutkimukset tehty ennen hoitoja, sillä Herceptin tutkimusryhmäläisenä minulle kuului "laajempia" tutkimuksia. Pyysin hoitajaa varmistamaan asian lääkäriltä, mutta hoitaja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.

Aloitin sytostaattihoidon jännäämisen. Tein huushollistani mukavan paikan sairastamista varten ja valjastin turvajoukot hoitovalmiiksi, jos oikein huonosti voisin. Päivää ennen sytostaattien aloitusta sain puhelinsoiton, jossa pahoiteltiin hoidon lykkääntymistä. Hoitoja ei voitu vieläkään aloittaa. Isotooppilabraan meno ja sydämen ejektiofraktion mittaaminen olivat unohtuneet, ja niitä tarvittiin Herceptin lääkkeen aloitusta varten. Näin punaista, mustaa ja violettia. Verenpaineeni ja sykkeeni kohosivat. Antipatia sairaalan "osaamista" kohtaan kasvoi pikku hiljaa, enkä ollut enää varma, olinko hyvissä käsissä.

isotooppikamera

Toiveekkaana menin kuitenkin sairaalaan jatkotutkimuksiin eli labraan ja isotooppikuvaukseen. Uskoin, että vastoinkäymiset ja inhimilliset erheet eivät vaivaisi hoitoani enää. Labran ystävällinen täti ilmoitti laittavansa minut kiireellisenä jonon ohi, että varmasti ehtisin isotooppikuvaukseen, joka oli tunnin päästä. Istuin tyytyväisenä odottamaan ja surffailin puhelimellani netissä. Odotin miltei tunnin. Kenties pärstäkerroin ei miellyttänyt. Ajatus ruokki raivoani, jota en pystynyt enää hallitsemaan Se tulvi yli äyräiden. Olin saanut tarpeekseni mokailuista. Syytin labran ihmistä syrjinnästä. Lopulta raivosin myös sihteerille ja tippahoitajalle. Haukuin kaikki, jotka osuivat tielleni sinä päivänä. Mittani oli täynnä, eikä asiaa helpottanut hoitaja, joka väitti, etten ollut osannut täyttää Herceptin tutkimuslomaketta. En kerta kaikkiaan kestänyt yhtään poikkipuolista sanaa kyseisen sairaalan ihmisiltä. Unohdin aikuisuuden, käytöstavat ja itsehillinnän. Olin taantunut kiukkuavaksi vauvaksi.

Olen potilaana taas tyytymätön ja kaiken lisäksi ennustaja. Arvasin tämän viikon tapahtumat jo kolme viikkoa sitten, kun ehdotin filgrastiimin (valkosolujen kasvutekijä) pistämistä hoitojen jälkeen. Asiantunteva hoitotaho katsoi tämän turhaksi. Itse katson turhaksi verikokeissa ravaamisen ja odottamisen, että neutrofiilit kohoaisivat hoidon vaatimalle tasolle eli yli yhden (nyt 0,49). Ympyrä alkaa taas sulkeutumaan, sillä odotan taas hoitojen alkua. Mitä ja milloin? Kumpi ensin: sepsis vai viides sytohoito?

Kysymys siis kuuluu: olenko hankala potilas vai vain väärin hoidettu? Ainakin sujuva hoito ja luottamus puuttuu.

Ps. sairauslomatodistus olisi kiva!

Kirjoittajan vikaa

Jo on piru. Mietin taas asioita, enkä voi hillitä kirjoittamisintoani. Joskus joku ex boyfriend sanoikin osuvasti lukuisten päänsärkyjeni johtuvat siitä, että pääkoppani on täynnä ajatuksia ja mietintöjä. Pitäisi kuulemma useammin tyhjentää ullakkoa... Sanoisin, että melko hyvä diagnoosi tuokin, kirjoittajan vika.

Olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Koulussa esseet ja aineet venyivät monien sivujen mittaisiksi, enkä pystynyt lopettamaan kirjoittamista. Ja lopulta, ikävä kyllä, punainen lanka hukkui matkan varrella, ja tarinat rönsyilivät. Kirjeitäkin väsäsin, koska tunsin suurta tarvetta kommunikointiin kirjoittamalla. Siksi kait kirjekavereita on aina ollut ja tulee olemaan, nykyään tosin vähemmän. Voisi myös kuvitella, että kirjoittaja pitäisi päiväkirjaa. Hölmöä tai ei, kirjoittaminen ei riitä, vaan kirjoituksilla tulee olla lukija eli kaipaan tulla kuulluksi. Kuulijakuntana voi olla kuka vaan. Motiivia kuulluksi tulemisen tarpeelle en ole vielä keksinyt. Ehkä minua ei lapsena kuunneltu tarpeeksi.

Jos mietin kommunikointikeinoja, kaikkein mieluiten kirjoitan. En usein jaksa puhua ja seurustella. Harrastuksenakin kirjoittaminen on mukavampaa kuin valmiin tekstin lukeminen. Itse asiassa en edes pidä lukemisesta ja olen äärettömän hidas ja huono lukemaan. Uskon, että kirjoittaminen on hyvä kanava epäsosiaaliseen kommunikointiin. Voin olla koko ajan äänessä eikä kukaan keskeytä "tärkeää" monologiani. Kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, että sammakot jäävät usein pois, koska ajatukset jäsentyvät eivätkä pulpahda suusta hallitsemattomasti. Tosin sammakoista minut tunnetaan. Minä olen se tyttö, joka ajattelemattomasti loukkaa muita. Olen myös se, joka sanoo mielipiteensä tilanteissa, joissa sitä ei kaivattaisi. Sorry folks.

Minusta ei ikinä tullut rakettitieteilijää, joten blogin aloittaminen oli hankalaa ja tarvitsin apua sen perustamiseen. Ystäväni pitää blogia ja auttoi minut alkuun. Myöskään ajatus omasta blogista ei ollut minun. Nähtävästi ehdotus omasta blogista vapautti ystävieni korvat jatkuvilta sairaskertomuksilta. Mukavasti olenkin saanut purkaa pahaa ja hyvää oloani näihin kirjoituksiin. Hyväksi kanavaksi tämä on osoittautunut. Tykkään ja opin koko ajan lisää.

Voisin kuvitella itseni virtuaalimaailmassa, jossa ostaisin ruuat ja vaatteet netin välityksellä. Näin välttyisin ylimääräisiltä kanssakäymisiltä. Mieluusti haluaisin, että paketti jätettäisiin ovelle eikä minun tarvitsisi nähdä paketin tuojaa saati postin virkailijaa. Ystävienkin kuulumisia voisin seurata sosiaalisessa mediassa. Vai voisinko? Nytkin vietin synttäreitäni ja luonani oli läheisiäni. Sekin oli kyllä mukavaa. Sain ihania lahjoja ja hyvää mieltä. Ehkä en olekaan niin epäsosiaalinen, kuin kuvittelen. Kiitos ja kumarrus!

Joitain kakkaroita

Rahastusta vai ei?

480 euroa

Nautin nähtävästi rahan hassaamisesta. Mitä turhempi, tarpeettomampi ja kalliimpi sitä parempi. Astuessani kylpyhuoneeseen törmään aina sadan euron turhaan panostukseen. Kyseinen peruukki ja oheistuotepaketti ovat osoittauneet turhiksi ja vievät luvattoman paljon tilaa. Tällä hetkellä päänvaivaa aiheuttaa sijoitukseni lopullinen leposija. Päähäni se ei ainakaan enää päädy, se on varmaa!

Itse asiassa minua harmittaa peruukin hankinta ja itsetuntemuksen puute. Osoittauduin samanlaiseksi kuin muutkin syöpäpotilaat. Minulta kysyttiin monesti, oliko peruukki jo hankittuna. Hoidin homman, koska kaikessa tyhjäpäisyydessäni oletin sen kuuluvan osaksi pakollista syöpäpotilaanpakettia. Miksi muuten 380 euron arvoinen maksusitomus sekä lista peruukkipaikoista olisi ilmestynyt kuin manulle illallinen? 

Suosittuun peruukkipaikaan eksyin minäkin. Imagontekijä eli peruukkimies puhui minut pyörryksiin. Ainut oikea peruukkipohja oli Hollywood. Huomasin todellakin haluavani Hollywood-otsan omaavan peruukin; mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut turhamaisuudelleni. Itseasiassa en ollut nainen enkä yhtään mitään, jos olisin tyytynyt vähempään. Tarkoituksena oli olla glamouristi rock kaikessa tukkapöyhkeydessä. Tietenkään maksusitoumuksen summa ei riittänyt kyseiseen keinotukkaan, vaan korttia joutui vinguttamaan. Lisäksi minua valistettiin, että tukka suorastaan mätänisi ja lässähtäisi ilman oheistuotteita. Niinpä oheisputelit päätyivät "karvahatun" seuraksi kotiini pölyttymään.

Harventunut tukkani ajeltiin kokonaan pois pari kuukautta sitten. Kuulemma niin kannatti tehdä, koska loputkin haivenet olisivat tippuneet pois parin viikon sisällä. Näin asiantuntijat minua neuvoivat, joten peruukin hommaamista kiirehdittiin. Nähtävästi mahdollinen lopullinen kaljuuntuminen olisi ollut pahasta ja ihmissilmälle vastenmielistä. Ehkä jopa naiseuden vastaista nykyisissä kauneusihanteissa. Tähän lopputulokseen päädyin miettiessäni asiaa. Mutta kuitenkin keinotukka päässäni näytän suu makiana olevalta Marja Tyrniltä, eikä se vastaa ostamaani imagoa viehättävästä naisesta.

Kuten arvata saattaa, peruukki istuu tiukasti tekemälläni foliopallolla. Tukkani alkoi kasvaa heti, joten peruukki pyöri päässäni kuin kuulalaakereilla. Muutenkin peruukkitunnelma oli nolo ja kutiava. Nyt viipotan pienessä punaisessa mini mohikaanissani, vaikka lintukotomme yleiseen katukuvaan se ei istukaan. En voi olla miettimättä, oliko peruukki rahastusta ja viihtyykö joku oikeasti se päässä.

Hollywood otsis

Kuolema

Hans Baldung: Kuolema ja nainen

Pienenä tyttönä ihannoin kuolemaa. Luin kaikki kuolinilmoitukset ja leikkasin niiden muistokirjoitukset talteen. Ne olivat aarteitani, joita säilytin aarrelippaassa. Kuolemassa oli jotain mystistä ja kaunista. Kirjoitin jopa ekalla luokalla Ystäväni-kirjaan hartaimmaksi toiveeksi halun kuolla. Tällä hetkellä tuo muisto on ironinen. Kannattaa nähtävästi miettiä, mitä toivoo, sillä toive saattaa toteutua; niin hyvässä kuin pahassa. Vai tiesinkö jo silloin oman kutsumukseni ja näin tulevaisuuteen? Onko kuolema suurin rakkauteni ja rakastajani? Siksikö omaa perhettä ei ole siunaantunut?

Nykyään kuolema ei ole pelottava musta-aukko. Pelkoa kylvää kaikki muu siinä oheessa, ja liitän kuolemaan kivun, sairaalan sekä toivon. Toivo ylläpitää hoitokierrettä, ja näen sen pahana asiana, sillä se saattaa viivyttää väistämätöntä. Lääkkeitä ja uusia hoitokeinoja kokeillaan niin kauan, kun henki pihisee. Elämä kapenee sairaalan ja kodin välille, ja se on lopulta ainut matka, joka tulee liiankin tutuksi. Kipu, kidutus sekä ihmisarvon alennus koetaan elämäntoivon tähden. Vaikka luovuttaa ei saa, niin kärsimyskään ei vaikuta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ehkä tässä on elämän dilemma ja houkutus. Milloin taistella, ja koska kannattaa luovuttaa? Luovuttamisella en tarkoita elämisen lopettamista vaan elämänlaatua. Itse en haluaisi uhrata parhaita vuosiani hoitokierteeseen. Maailmassa on niin paljon kauneutta, että näkisin mieluusti muutakin kun sairaalan seinät ja muut elävät kuolleet. Tämä ei tietenkään ole ajankohtaista nyt, mutta asia mietityttää ja kiehtoo.

Millainen sitten olisi niin sanottu taivas, jonne sielumme vaeltaisivat lakattuamme olemasta? Mielikuvissani henki voisi ottaa minkä muodon tahansa. Voisin vaikka kokeilla miehenä olemista. Mahtaisi olla erikoista, kun killuttimet roikkuisivat jalkojen välissä reisiä piiskaten. Ja ehkä niillä ainakin taivaassa voisi soittaa "kulkuset" sävelmää joulun kunniaksi. Samalla voisi kenties parantua uteliaisuudesta ja kateudesta, joka kohdistuu tuohon "aina mukana kulkevaan leluun"...

Uskon myös, että tuuli tai taikasiivet veisivät minut Mount Everest:in huipulle. Huipulla tuulisi ja hyytäisi, mutta se ei tuntuisi pahalta. Tuuli ei löisi olematonta kehoani kumaraan tai estäisi etenemästä. Se ei jäädyttäisi sormenpäitä tai nenän nipukkaa. Näkymä maailman huipulla avautuisi selkeänä ilman lumisokeutta. Facebookaisin kuvani lumiselta huipulta kaikille taivaskavereilleni ja lähettäisin veljelleni terkkuja tai ehkä lentäisimme huipulle yhdessä. Huipulta voisimme laskeutua kuolevaisten pariin jakamaan lohtua ja apua. Kenties tekisimme maailmasta paremman paikan.

Ristiriitaista näissä mietinnöissä on se, että en usko taivaaseen. Se on utopia tai unelma, joka lohduttaa kuolevaa paremmasta olotilasta. Siihen uskominen vapauttaa kuolevan kuolemanpelosta ja siirtää sydämen uuteen kotiin, jossa soi jälleennäkemisen laulu. Vaikka todellisuudessa ruumiin hiiliyhdisteet vapautuvat luonnon kiertokulkuun ja alkavat luomaan uutta kasvillisuutta. Kasvillisuutta, jota nauttivat ihmisten syömät metsän elämet. Minussakin asuu välillisesti maailmankaikkeus muiden elävien olentojen kautta. Siinä lohdutusta kylliksi sitten joskus, kun aika on.

Lohtuna kuoleville, suosittelen seuraavaa biisiä. Blue Oyster Cult: (Don't fear) the Reaper

"...Came the last night of sadness
And it was clear she couldn't go on
Then the door was open and the wind appeared
The candles blew and then disappeared
The curtains flew and then he appeared
(Saying, "Don't be afraid")

Come on baby
(And she had no fear)
And she ran to him
(Then they started to fly)
They looked backward and said goodbye
(She had become like they are)
She had taken his hand
(She had become like they are)

Come on baby
(Don't fear the reaper)"

 

"Olot"

aiemmin

Tip tip ja "olot" alkoivat. Tunsin silmieni pullistuvan, ja aloin humaltua. Sytosali muuttui uneliaaksi ja hiukan keinuvaksi. Taulutelkkarissa pyöri vanha suomalainen elokuva, jota muut salissa olijat katsoivat. Olin taas ainut "nuori" ja kapinallinen läppäreineen.

Puhuin niitä näitä ja tiilenpäitä, enkä jaksanut keskittyä mihinkään. Silmien paine kasvoi. Odotin räjähdystä, sillä aivot turposivat samaan tahtiin. Ne halusivat tilaa. Kallonsisäinen paine aloitti rummuttavan päänsäryn. Silmistä poksahtivat verisuonet, ja turvotusta kertyi kasvoihin.

sytojen jälkeen

Kotiin päästessä minulla oli sudennälkä. Luotin pahoinvointilääkkeen 24 tunnin tehoon, ja popsin kaikkea hyvällä ruokahalulla. Vatsa pullollaan menin "humalaa" pakoon peiton alle. Koko kehon valtasi outo ristiriita. Kehoni oli jäässä, mutta rintakehäni paloi. Rintakehän sisällä oli kuuma kuristava paino, enkä saanut henkeä. Ei aikaakaan kun oksensin suihkulähteenlailla vaatteille, matoille, seinille... Vessanpönttö osoittautui liian pieneksi. Hirveä sotku. 

nam, löytö eteisen seinästä

Seuraavat päivät eivät olleet sen hääppöisempiä, vaikka pahoinvointilääkkeitä napsinkin. Makasin 15 tuntia putkeen sikiöasennossa peiton alla, ja mietin, koska olo mahtaa tasaantua. Kylmät väreet skannasivat kehoani jatkuvasti päästä varpaisiin. Tilannetta ei muuttanut varustus, toppavaatteet ja peitot. Skannaus jatkui, ja hajut tekivät pahaa. Olo oli pitkälti migreenin, influenssan ja krapulan sekoitus. Erinomainen coctail.

Vihdoinkin siis "oloja"! Olin odottanut pahoinvointia ensimmäisestä sytostaatista lähtien. Näköjään neljäs kerta toden sanoi. Huolestuin jo hoitojen tehottomuudesta. Nyt sentään tuntui, että elimistössä tapahtui jotain. Syöpäsoluja laitettiin vauhdilla ojennukseen. Olo ei ollut hääppönen, mutta jotain ainakin oli tekeillä. Koin lohduttavana sen, että tunsin vihdoin jotain muutakin kun vitutusta ja ylemmyydentuntoa. Myrkyt laittoivat minut ojennukseen. Oloni on nöyrä taas. Elämä voittaa kaikessa kliseydessään, ja olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Tästä on hyvä jatkaa.